Kukapa ei olisi tykännyt pituushypystä koululaisena? Mutta kuvittele, että joutuisit hyppäämään mahdollisimman pitkälle ilman näköaistiasi.
Hyppy tyhjyyteen vaatii poikkeuksellista rohkeutta – ja sitä Ronja Pahaojalla on kosolti, eikä vain pituushyppäämisen saralla, vaikka hän lajin EM-mitalisti ja pikajuoksun arvokisavoittaja onkin.
– Olin kai tarpeeksi rämäpää siihen, Pahaoja, 28, naurahtaa MTV Uutisten haastattelussa.
Nyt Pahaojan urheilu-ura on toistaiseksi ohi, sillä tavoitteena on parantaa muiden näkövammaisten arkea digitaalisessa maailmassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen on tuonut näkövammaisten elämään useita helpotuksia – mutta niille, jotka eivät laitteita osaa käyttää, elämästä on tullut entistä mutkikkaampaa. Nykyisessä työssään Pahaoja pyrkii edistämään sitä, että kaikkea verkon sisältöä olisi helpompi käyttää, vaikka ei näkisi mitään.
– Lähtökohtaisesti näkövammainen käyttää tietokonetta erillisen ohjelman kanssa, sitten verkkosivuilla ei tarvitse olla ääniohjelmaa, mutta sivun toteutuksessa on otettava huomioon se, että ruudunlukijaa ja muita apuvälineitä voi käyttää.
Peli jäi kesken
Pahaoja on ollut syntymästään asti silmäsairas. 5-vuotiaana hän joutui leikkaukseen verkkokalvon irrottua, ja tuolloin hän sai tietää sokeutuvansa. Arviona oli, että hän näkisi jotain vielä parikymppiseksi asti, mutta näkö lähti kokonaan jo 11-vuotiaana.
– Se oli kuitenkin odotettavissa, joten en kokenut sitä silloin suurena kriisinä. Muutama vuosi myöhemmin se olisi ollut hankalampi paikka, Pahaoja kertoo.
– Isoin harmitus oli, että vähän aikaa aiemmin joululahjaksi saamani PlayStation -peli Harry Potter 2 jäi kesken, hän jatkaa.
Pahaoja oli valmistautunut loppuelämän sokeuteensa opettelemalla pistekirjoitusta jo esikoulusta alkaen. Koulua hän kävi tavallisella luokalla, jossa hänellä oli henkilökohtainen avustaja, joka muokkasi materiaaleja selkeämmäksi siihen asti, kun Pahaoja kykeni vielä jotain näkemään.
– Ilman avustajaa peruskoulun tai lukion läpikäynti olisi ollut haastavaa, Pahaoja myöntää.
Miten luokkatoverit suhtautuivat?
Normaalisti näkevien lasten suhtautuminen sokeutuvaan luokkakaveriinsa ei ollut aivan mutkatonta – etenkään alakoulussa. Ihmettelyä ja kiusaamista riitti.
– Saattoivat käyttää hyväkseen sitä, etten nähnyt, juosta just sopivalle etäisyydelle etten nähnyt. Mutta en osaa sanoa, miten suhtautuivat tarkemmin.
– Minulla ei ollut peruskoulussa järin paljoa kavereita luokallani, enemmän harrastusten kautta.
Yläkouluun siirtyessä pahimmat kiusaajat päätyivät eri kouluun tai luokkaan, joten koulunkäyntikin parani.
– Jos johonkin aikaan elämässään vois palata, niin mä kyllä palaisin Kallioon, Pahaoja kuvailee puolestaan aikaansa helsinkiläisessä ilmaisutaidon lukiossa.
Taitoluistelusta hiekkalaatikkoon
Näkövamma ei estänyt Pahaojaa päätymistä aktiivisten liikuntaharrastusten pariin. Kuusivuotiaana taitoluistelua, sitten sukellusta ja ratsastusta, ja sokeutumisen jälkeen hän pelasi maajoukkueessa maalipalloa.
– Kunnes totesin, etten jaksa joukkueurheilua, Pahaoja naurahtaa.
Hän lähti kokeilemaan yleisurheilua, jonne tyttöä oli houkuteltu jo aiemmin.
– Olin harjoittelematta kohtuullisen nopea, joten juoksu oli selkeä valinta. Keihäänheitto olisi ollut siistiä, mutta se ei kauhean hyvin luonnistunut.
Päälajeiksi valikoituivat pikajuoksu ja hieman myöhemmin pituushyppy. Jälkimmäinen vaati rohkeutta.
– Muistan aloittaneeni pituushypyn harjoittelun ottamalla vauhtia kolmella askeleella. Myöhemminkin uralla pidemmän tauon jälkeen nousi pieni jännitys, että ihanko oikeasti minun täytyy juosta täysiä ja toivoa, että tulen alas hiekkalaatikkoon, Pahaoja kuvailee.
"Toivon, että opas siirtyy pois alta"
Sokeilla on pikajuoksussa sekä pituushypyssä kuitenkin apuri helpottamassa hyväksytyn suorituksen tekoa. Pikajuoksussa opas juoksee viereistä rataa, pituushypyssä avustaminen on hieman mutkikkaampaa.
– Opas laittaa minut vauhdinottoradalle askelmerkkini kohdalle, ja varmistaa, että olen juoksemassa oikeaan suuntaan, Pahaoja naurahtaa.
Sen jälkeen opas siirtyy pitämään ääntä ponnistusalueen ja hiekkakasan väliin.
– Juoksen askeliani laskien, ponnistin kun oli sen aika ja toivon että opas siirtyy pois alta.
Näkövammaiset eivät ponnista lankulta, vaan metrin levyiseltä ponnistusalueelta. Pahaojan ennätys on 451. Se voi kuulostaa monen mielestä ihan tehtävissä olevalta hypyltä, mutta kokeilkaapa hypätä yhtä kauas side silmillä.
– Kävin kesällä testaamassa vauhditonta pituutta ja olin tyytyväinen, että hyppäsin pidemmälle kuin mieheni, joka on kuitenkin aika paljon pidempi kuin minä, Pahaoja naljailee.
Suomen Ronja Oja opasjuoksijanaan Jesper Oja naisten T11-luokan 200 metrin alkuerissä parayleisurheilun MM-kilpailuissa Qatarin Dohassa 24. lokakuuta 2015. HANDOUT-kuvaa/RIKU VALLEALA KIHU
Ura päättyi huipulle
Ura vei Pahaojan Rion paralympialaisiin 2016. Samana vuonna hän hyppäsi hopealle EM-kisojen pituushypyssä ja vuonna 2018 uran kruunasi pronssi EM-pituushypyssä sekä kultamitali 100 metrin juoksussa. Näistä kisoista esiin nousi pieni kohunpoikanen, kun Pahaoja kuittaili Twitterissä lajiliitolleen, että mitalin saavutettuaan hän välttyi maksamasta osallistumismaksua kisoihin.
Vastaavaa käytäntöä ei ole ollut terveiden urheilijoiden arvokisoissa, ja kun tämä asia tuli ilmi, myös paraurheilijoiden epäreilu käytäntö muuttui.
Mutta uransa huipulla, katse kohti Tokion 2020 paralympialaisia (jotka korona toki siirsi), Pahaoja lopetti kilpailemisen menestyksekkäisiin EM-kisoihin.
– Aluksi yritin itseäni kuntouttaa, minulla oli masennusta ja välilevyn pullistumaa sekä ties mitä muuta, mikä ensin keskeytti urheilun, mutta sitten näiden jälkeenkin totesin, että tässä se nyt oli.
Aktiivisen nuoren naisen masennukseen ajoi elämän kokonaiskuorma: yhtä aikaa huippu-urheilijana ilman korvauksia, töitä sovellusuunnittelijana sekä opintoja Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella.
– Sika paljon kaikkea kerralla, Pahaoja tiivistää.
Pahaojan mukaan hänen urheilu-uransa olisi tuskin kuitenkaan jatkunut juuri pidempään, vaikka hän olisikin saanut urheilemiseen enemmän taloudellista tukea.
– Lähtökohtaisesti kaikkien asioiden järjestäminen verrattuna terveiden urheilijoiden tilanteeseen oli hirveän paljon vaikeampaa, jo siitä lähtien, otetaanko minut kisaan mukaan.
Koronaetäily helpotti arkea
Nyt masennus on kurissa ja elämässä on paljon mielenkiintoisia haasteita. Koronavuosi toi omat ongelmansa, mutta Pahaoja arvelee arkensa jopa helpottuneen.
– Työssäni on kivaakin olla etänä, sillä asiakkaiden kanssa on paljon palavereja, ja loppujen lopuksi minun on helpompi olla videopaltsussa kuin yrittää löytää asiakkaan tiloihin, Pahaoja toteaa.
Opinnotkin edistyvät, mistä on osin kiittäminen parantunutta teknologiaa.
– Vaikea kuvitella, miten 1970-luvulla kukaan on selvinnyt sokeana, yliopisto-opiskeluistaan, Pahaoja hämmästelee ja kuvailee, minkä kokoisia pistekirjoitusopuksia on tuolloin mahdettu tarvita.
Messin messiin
Pahaoja päätti lähteä myös näkövammaisille apuvälineitä valmistavan Orcam Technologies -yrityksen hankkeeseen, joka pyrkii lisäämään tietoisuutta näkövammaisten haasteista ja esittelemään, millä tekoälyn keinoilla näkövammaisten arkea voidaan jo parantaa.
– Lähdin jo mukaan, ennen kuin kuulin, kuka superstara hankkeen keulakuvana onkaan.
Hanketta nimittäin pönkittää maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi arvioitu Lionel Messi, jonka Pahaojakin on määrä tavata, kunhan korona helpottaa.
Näillä keinoilla näkövammaisten arki paremmaksi
Mutta jo nyt Pahaojalla on muutama selkeä vinkki näkövammaisten arjen parantamiseksi.
– Ääniohjaus kaikkiin liikennevaloihin. Nykyään on vain vähän siellä täällä, ja joutuu arvailemaan, onko tässä ylipäänsä liikennevaloja ja onko valo punainen ja vihreä.
Muutokset näkövammaisten arjessa ovat usein pitkien prosessien tulosta. Pahaoja kertoo, että vasta tänä vuonna Helsingin seudun liikenne on saanut julkiseen liikenteeseen pysäkkikuulutukset kaikille pysäkeille.
– Tätä on vaadittu 1970-luvulta asti, Pahaoja muistuttaa.
Töitä kuitenkin riittää, sillä näkövammaisia asuu Suomessa muuallakin kuin Helsingin seudulla. Ja näkövammaisille töitä tarvittaisiin muutenkin.
– Kaupan kassalle tai taksia ajamaan ei sokkona pääse, mutta on aloja, joissa näkövammaisuus ei juuri vaikuta. Tuolloin esteeksi työnsaannille voivat nousta asenteet. Ja on vaikea arvioida, onko jotakuta näkövammaista jätetty pestaamatta vammaisuutensa takia vai jostain muusta syystä, Pahaoja sanoo.
Pahaoja ei koe joutuneensa syrjityksi aikuisiällään. Mutta silti monella näkevällä voi mennä sormi suuhun, miten näkövammaisten kanssa kuuluisi toimia. Näin kävi esimerkiksi Pahaojan masennusta hoitamaan alkaneelle terapeutille, joka huokaili ääneen, miten voin työskennellä, kun hoitoon kuului paljon kuvamateriaalia. Yhteistyö ei jatkunut ja onneksi seuraavalle terapeutille asiakkaan sokeus ei ollut ongelma.
Pleikkarihitti myös sokeille?
Saavutettavuusasioissa on siis tekemistä vielä vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Loppuelämäänsä Pahaoja ei kuitenkaan haluaisi niiden parissa työskennellä. Edessä on uraloikka, sillä se 11-vuotiaana kesken jäänyt pleikkaripeli harmittaa yhä hieman.
– Ohjelmointi kiinnostaa, Pahaoja myöntää.
Näkövammaisille suunnatut konsolipelit ovat Pahaojan mukaan olleet suht yksinkertaisia ja suoraan sanottuna tylsiä, kunnes viime kesänä Playstation julkaisi toimintaseikkailupelin The Last of Us II.
– Siinä on niin paljon saavutettavuusominaisuuksia, että sitä pystyy pelaamaan melkein yksin sokeanakin.
Pahaoja myöntää hieman addiktoituneensa pelattuaan peliä viikon putkeen. Mutta kenties 10 vuoden sisällä julkaistaan peli, jota tekemässä on myös entinen pituushyppääjä Espoosta?
Eikä se urheilu-urakaan välttämättä ole täysin takana.
– Vaikka tässä nyt on ollut kaksi vuotta kilpailematta ja kun tänä kesänä katsoi muiden suorituksia, niin en yllättyisi, jos muutaman vuoden päästä palaisin. Mutta just nyt on kiva olla treenaamatta säännöllisesti ja tavoitteellisesti.