Lapualla on vietetty tänään patruunatehtaan räjähdyksen muistopäivää, joka alkoi seppeleenlaskulla. Paikalla oli runsaasti ihmisiä, jotka menettivät perheenjäseniään Suomen rauhanajan suurimmassa räjähdysonnettomuudessa.
– Minä menetin siskoni, joka oli hyvin nuori vielä. Hän oli juuri palannut äitiyslomalta töihin, kun tämä tapahtui, kertoo seppeleenlaskuun osallistunut Heikki Rintala.
Pieniä lapsia jäi useilta onnettomuuden uhreilta. Yksi ihmeen kaupalla säilyneistä oli Eila Ulvila, joka menetti lähes kaikki työtoverinsa. Hän kuvailee kaiken äkillisyyttä näin.
– Istuin omalla työpisteelläni normaaliin tapaan ja tarkastin patruunoita siinä. Sitten en tiedä mitä on tapahtunut. Ensimmäinen mitä näin kun heräsin, oli taivas, Ulvila muistelee.
Katto ja seinät olivat kadonneet ympäriltä, joka puolelta kuului huutoa ja näkyi liekkejä.
– Siellä huudettiin Jumalaa, huudettiin kaikenlaista. Sitten kuulin kun joku huusi, että apua on tulossa, älkää liikkuko.
Hänen vasen puolensa oli turta eikä hänellä ollut tietoa edes omasta tilanteesta. Ympärillä oli täysi kaaos.
– Sairaalassa selvisi, että vasen sääriluu oli murtunut ja muitakin pieniä vammoja oli tullut. Kannan niitä kiviä mukanani vieläkin, neljänkymmenen vuoden jälkeen.
Eila Ulvila selvisi räjähdyksestä loukkaantumisella, mutta menetti melkein kaikki työkaverinsa.
Työkaverit menehtyivät hetkessä
Räjähdyksessä kuoli neljäkymmentä ihmistä, pääosa patruunatehtaan lataamolla työskennelleitä naisia. Lisäksi kymmenet loukkaantuivat vakavasti. Paikkakunnalle jäi toistasataa orpoa tai puoliorpoa lasta, joiden auttamiseksi suomalaiset lahjoittivat ahkerasti rahaa. Koteihin saatiin kotiapua ja lasten ja nuorten koulutusta tuettiin katastrofirahaston turvin. Eila Ulvila sai palata kotiin neljän lapsensa luokse ja jatkaa elämäänsä.
– Ei sitä kaikkea oikein ymmärtänyt. Siinä menehtyivät hetkessä työkaverit, joiden kanssa oli tehty pitkään töitä siinä lataamossa. Kaikki he olivat tietenkin tuttuja jo pitkältä ajalta..
Hän näyttää neljäkymmentä vuotta vanhasta kuvasta itsensä omalla työpisteellään ja osoittaa menehtyneitä työkavereita.
– Yksikin työkaveri oli viimeistä päivää töissä, hänen äitiyslomansa olisi alkanut seuraavana päivänä.
Vaikka tapahtunutta on edelleen vaikea ymmärtää ja hyväksyä, se on opettanut jotain.
– Sen, että elämä voi mennä yhtäkkiä. Ei olekaan mitään varmuutta. Kaikki menee siinä silmänräpäyksessä.