On pakko myöntää, että tällä kaudella on tullut seurattua poikkeuksellisen tarkasti jopa jääkiekon SM-liigan pudotuspelejä. Sarjat ovat olleet hienoja – kuten on Kärppien ja Tapparan yhä kesken oleva finaalisarjakin.
Välieristä seurasin Tapparan ja Lukon vääntämistä lähinnä siksi, että halusin nähdä legendaarista Ville Niemistä kaukalossa niin paljon kuin mahdollista. Sekä toki kuulla hänen aina niin meheviä kommenttejaan. Olipa sekin sarja, kun Tappara tuli 1-3-takaa-ajoasemasta ohi. Finaaleissa tilanne oli tismalleen sama, mutta taas Tappara onnistui ainakin ensimmäisen eräpallon tappamisessa.
Hermottomat maalivahdit
Kaksi asiaa on kaltaistani pystymetsäläistä ihmetyttänyt. Ensinnäkin maalivahtipeli ja sen valtava merkitys. Juha Metsola on seissyt Tapparan maalilla kaikki ottelut – moni pitää häntä miehenä, joka sulaa kauden tärkeimmillä hetkillä, mutta ei sellaiselle ole koskaan ollut mitään perusteita, ja väkevät otteet tänäkin keväänä puhuvat tismalleen päinvastaista kieltä. Sillä on iso merkitys koko joukkueelle, kun maalilla seisoo selkeä ykkösvahti. Maalivahdin rooli jääkiekossa on niin suuri, että noiden jannujen on oltava kyllä todella teräshermoisia kavereita; yksikin lipsahdus ja ”sulajan” leima on otsassa.
Vielä hankalampi henkinen paikka on nyt Kärppien vahtikaksikolla Tomi Karhunen – Iiro Tarkki. Miestä maalilla on vaihdettu jo kolmesti kesken ottelusarjojen. Sen on pakko heijastella pääkoppaan. Kummankaan vahdin itseluottamus ei voi olla tapissa jatkuvien vaihdosten jäljiltä. Kun Lauri Marjamäki otti Tomi Karhusen pois kesken viidennen finaalin, oli hänen käytännössä pakko laittaa Iiro Tarkki aloittamaan tänään Tampereella. Kovin vahvaa näyttöä Tarkin torjuntavireestä ei saatu, sillä hän torjui keskiviikkona viimeisessä erässä tasan kerran.
Game 7 ovella
Lisäksi maalivahdin vaihtelu vaikuttaa varmasti myös kenttäpelaajien alitajuntaan, vaikka he toki medialle hokevatkin, että heillä on kaksi hyvää maalivahtia ja on ihan sama kumpi siellä seisoo. Ei ole. Juuri tästä syystä on helppo ennustaa, että Tappara vie sarjan seitsemänteen peliin. Se onkin jo sitten niin oma taiteenlajinsa, että siinä eivät enää mitkään säännöt päde.
Toinen ihmetyttävä asia on joukkueiden huippupelaajien peliminuutit ja jatkuva onnistuminen silloin, kun sitä tarvitaan. Kärpät on tehnyt pudotuspeleissä 61 maalia. Niistä viisi parasta maalintekijää on tehnyt 36, Tapparan 50 maalista viisi parasta on tehnyt 34. Joonas Kemppainen, Joonas Donskoi, Julius Junttila, Olli Palola, Pekka Jormakka ja Kristian Kuusela tuntuvat olevan koko ajan siellä, missä tapahtuu. Myös herrojen peliajat ovat valtavia. Tapparalle tulee tänään kuudennessa finaalissa 19:s peli 35 päivään, Kärpille 18:s. Kuorma on järkyttävä.
Mikä on Suomi-kiekon etu?
Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan. Runkosarjassa pelataan 60 ottelua, minkä päälle hysteerisellä aikataululla tahkottavat play offit. Jos mestaruus ratkeaa seitsemännessä pelissä lauantaina, on siitä MM-kisojen alkuun ruhtinaalliset kuusi päivää. On selvää, että finaalijoukkueiden pelaajista moni on päävalmentaja Kari Jalosen papereissa alleviivattu punaisella tussilla. Kuinka oikeudenmukaista heille on, että pudotuspeleistä pitäisi siirtyä koko lailla suoraan Leijona-maailmaan? Kuinka sellaista voi edes kukaan jaksaa? Kun finaalisarjan aiheuttama stressi ja jännite laukeavat, ei maksimaalinen pelivire voi löytyä uudelleen ihan sormia napsauttamalla. Tästä kärsii takuulla maajoukkuekin MM-kisoissa. Miksi runkosarjaa ei voisi lyhentää hitusen? Se olisi suomalaisen jääkiekkoilun etu. Jos finaalisarjan ja MM-kisojen väliin jäisi edes kaksi viikkoa, paranisi tilanne oleellisesti.
Liigaseurojen talousvaikeuksista ja tulevista palkanalennuksista on viime aikoina kirjoitettu. Siksi seurat eivät varmasti halua menettää yhdenkään kotiottelun tuottoja, joten yhtälö on hankala. Mutta palveleeko nykytilanne suomalaisen jääkiekkoilun etua?
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä