Kun huipputason jalkapallo- tai jääkiekkovalmentaja saa potkut, hänellä ei ole välitöntä hätää rynnistää työvoimatoimistoon. Jose Mourinho sai kenkää Chelseasta – ja mukaansa vaatimattomasti noin 40 miljoonan euron erorahan.
Tässä leikissä yritysjohtajien kultaiset kädenpuristukset tuntuvat lähinnä firman kuulakärkikyniltä. Todella moni ammattilaisseura maksaa palkkaa samaan aikaan kahdelle, osa jopa kolmelle valmentajalle. Potkujen antaminen on kallista lystiä.
En tiedä, oliko Mourinhon erottamisessa tällä kohtaa isoakaan järkeä. Chelsea on yhä Mestarien liigan jatkopeleissä mukana. Valioliigassa sitä ei sen sijaan enää auta mikään eurokentille ensi kaudeksi, vaikka valmennuskaksikkona olisi Jeesus & Joulupukki. Ja toisaalta putoamisen riskiä en näe, vaikka ero nyt onkin vain piste. Kyllä tuon tasoinen joukkue alkaa ottaa voittoja jossakin vaiheessa kautta, oli valmentajana kuka tahansa.
Tuulinen palli, mutta hyvä kipukorvaus
Valmentajan palli on tuulinen, mutta kipukorvaus poikkeuksetta sopimukseen määritelty luontoisetu. Harvassa ammatissa ihan korkeinta johtoa lukuun ottamatta tämmöisiä sopimusklausuuleja löytyy. Olkaamme siis katkeria.
Ja jälleen päästään kivasti vertailemaan, miten erilaista valmentaminen on yksilölajeissa ja joukkuelajeissa. Yksilölajeissa kuukausipalkkaiset ovat harvassa, yleensä liiton päävalmentajia tai seurojen valmennuspäälliköitä. Palkattuja rivivalmentajia on vain muutamassa lajissa kuten telinevoimistelu ja taitoluistelu. Niinpä potkutkin näyttäytyvät kovin eri muodossa. Urheilijalla ja hänen taustajoukoillaan on oikeus antaa valmentajalle potkut, jos työn jälki ei tyydytä. Vahinko ei ole välttämättä iso, jos valmennettavia on paljon. Mutta jos heitä on vain muutama, kyllä kirpaisee; ei tule erorahaa, ei kultaista kädenpuristusta. Tulee ainoastaan tunne, että yhdessä tehty vuosikausien työ valuu hukkaan. Toisaalta joka urheilijalla on vain yksi ura, hänellä on oikeus tehdä valintoja sen suhteen, vaikka koutsia kirvelisikin. Valmentajan ura uusiutuu aina, kun uusia urheilijoita tulee ryhmään. Urheilijan ainutkertainen ura on tässä ja nyt.
Potkujen sijaan huolellista analyysiä
Paljon puhutaan siitä, auttaako valmentajan vaihtaminen. Joukkuelajeissa asiaa on tutkittu aika paljon. Lopputulema on keskimäärin se, että valmentajan vaihtaminen ei auta. Joskus kurssi kääntyy ylös, joskus se pysyy samalla tasolla, joskus peli menee jopa heikommaksi. Yleinen selitys on, että kun homma ei toimi, on helpompi vaihtaa valmentajia kuin joukkueita. Varmasti näinkin, mutta aika vähän nykymaailmassa yritetään saada muutos aikaan olemassa olevilla valmennusvoimilla ja tarvittavalla lisätuella. Mitä jos valmentaja ei saisikaan kenkää niin herkästi, vaan seurajohdon sekä pelaajiston kanssa pohdittaisiin yhdessä, mitä kurssin kääntämiseksi voisi tehdä? Veikkaan että monessa tapauksessa tulos olisi parempi kuin valmentajaa vaihtamalla faktisesti saavutetaan. Samalla säästettäisiin tukuittain rahaa. Kärsimättömyys ja lyhytjänteisyys seurajohdossa tuhoavat yleensä tuon mahdollisuuden – valmentajan vaihdoksen sen sijaan kuvitellaan usein muuttavan kaiken kuin taikaiskusta.
Uusi valmentaja ei tunne urheilijaa
Yksilölajeissa en muista nähneeni tutkimusta, mikä on ollut valmentajanvaihdoksen merkitys tuloksiin. Näppituntumalla omasta lajistani yleisurheilusta arvioin, että se on plus miinus nolla. Etenkin, mitä vanhemmasta urheilijasta on kyse. Todella harvan yli 20-vuotiaan urheilijan kehitys ottaa harppaa, kun valmentajaa vaihdetaan. Usein käy päinvastoin. Uusi valmentaja ei tunne uutta urheilijaansa, eikä hänen taustojaan, hän ei tiedä lainkaan, miten urheilija reagoi erilaisiin harjoituksiin tai palautteeseen. Nämä on opittava aina kantapään kautta. Usein käy niin, että menee vähintään 1-2 vuotta, että urheilijalle sopiva systeemi löytyy. Jos yhtään kauemmin menee, eikä tulosta tule, urheilijoista suurin osa lopettaa. kehitys on paras motivaattori; jos sitä ei tule pariin vuoteen lajissa, missä ammattilaisuus on vain 99-prosenttisesti tavoittamaton haave, ei kukaan jaksa määräänsä pidemmälle, siviilielämä ilman urheilua alkaa näyttäytyä töineen ja palkkoineen houkuttelevammalta.
Siksi yksilölajeissakin perusteellinen keskustelu ja analyysi yhdessä valmentajan kanssa olisi parempi ratkaisu kuin naapurin virheämmän ruohon perään laukkaaminen. Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa, millaisia muutoksia kaivataan, tarvitaanko lisää tukihenkilöitä tai eri alojen osaamista valmennustiimiin? Nämä ovat avainkysymyksiä. Kaikkein pahin tilanne on se, jos urheilijan ja valmentajan välinen kommunikaatio ei toimi. Miten silloin kukaan voisi tietää, kuinka pitää toimia ongelmatilanteissa? Jos luottamus kato, silloin valmentajanvaihdos on oikea ratkaisu.
Isoja psykologisia vaikutuksia
Palataan vielä hetkeksi joukkuelajeihin. Perinteisesti seuraavan kauden valmentajasopimuksia julkistetaan esimerkiksi jääkiekossa jo ennen edellisen kauden puoliväliä. Ei ole helppo paikka valmentajalle sekään. Otan esimerkiksi Liigasta Ilveksen. Tuomas Tuokkola on tehnyt persaukisen seuran niukoilla resursseilla hyvää työtä, mutta Karri Kiven tulo ensi kauden päävalmentajaksi julkistettiin jo 4.11. Totta kai jokaisella valmentajalla on ammattiylpeytensä ja työ pyritään tekemään loppuun saakka parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka sopimus ei enää jatkuisi. Väitän silti, että sen tiedostamisella on isoja vaikutuksia alitajuntaan. Niin valmentajien kuin pelaajienkin. Kun Ilves julkisti Kiven sopimuksen, oli Tuokkolan joukkue pelannut Liigassa 19 ottelua saldolla seitsemän voittoa, neljä tasapeliä ja kahdeksan tappiota, pisteitä oli kertynyt 1,42 / ottelu. Sen jälkeen saldo on ollut 2-1-9 ja pistekeskiarvo 0,66 / peli. Ilves on valahtanut vahvan alkukauden kärkisijoilta Liigan toiseksi viimeiseksi ja tällä vauhdilla se on jumbona hyvin pian. Ja kun liigasta ei voi edes pudota, Ilves tullee läpsyttelemään loppukauden tismalleen samalla tahdilla kuin viimeiset kuukaudetkin.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä