MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen tyrmää ajatuksen siitä, jokaisen valmennuskerran olisi tuotava urheilun harrastajalle iloa.
Se, mitä minun ja Petteri Nikkilän välillä tapahtui eräänä alkuyönä 2010-luvun taitteessa, saa minut sopivassa määrin ymmärtämään kohuvalmentaja Mirjami Penttistä.
Aloitan tarinan taitoluistelun puolelta.
Muodostelmaluisteluvalmentaja Penttisen tapaus elää. Viime viikolla Penttisen seura Helsingfors Skridskoklubb (HSK) teki käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jonka tiimoilta käräjäoikeus kielsi Suomen Taitoluisteluliittoa väliaikaisesti tekemästä mahdollista päätöstä HSK:n erottamiseksi liitosta.
LUE MYÖS: HSK pyysi vääryyttä kokeneilta luistelijoilta anteeksi – pyrkii sovintoratkaisuun
Penttiselle lätkäistiin tuonnottain Taitoluisteluliiton puolelta vuoden kilpailukielto johtuen epäasiallisesta käytöksestä.
Johtuen käräjäoikeuden päätöksestä kieltää väliaikaisesti Taitoluisteluliittoa erottamasta HSK:ta liiton jäsenyydestä Taitoluisteluliitto ei tehnyt viime lauantain kokouksessaan päätöksiä toimista suhteessa HSK:hon.
Taitoluisteluliiton hallituksen puheenjohtaja Laura Raitio kommentoi vyyhden uusinta käännettä – HSK:n turvaamistoimihakemusta – Helsingin Sanomissa 29.3.2020.
Otan visusti kiinni Raition erääseen kommenttiin Hesarissa.
Raition mukaan Taitoluisteluliiton kanta asian vakavuuteen ei ole muuttunut. Hänen mukaansa "keskeinen edellytys kaikille jäsenseuroille – ja koko lajin oikeutus merkittävänä lasten nuorten urheiluharrastuksena – on se, että jokainen valmennuskerta on kaikille harrastajille turvallinen, iloa tuottava ja kannustava".
Katsotaanpa Raition sanoja tarkemmin.
"Turvallinen" – kyllä, ehdottomasti, niin asian pitää mielestäni olla, aina.
"Kannustava" – kyllä, pääpiirteittäin ja useimmiten sen tulee olla näin.
Entä "iloa tuottava", jokainen valmennuskerta? Hmm… tämä kohta voimisteluttaa ja vastustaa ajatustani.
En halua saivarrella, enkä saivartelisikaan, jos suomalaisen urheilun ja sitä koskevan urheilukeskustelun tila olisi raitis ja ongelmaton. Nyt niin ei ole, joten on syytä puuttua väärinkäsitysten syntymisen estämiseksi asiaan heti tuoreeltaan ja kaksi käsin.
Kun urheilumme vaiheilla käy eräänlainen ja sittenkin varsin tarpeellinen #metoo -puhuri, on oltava tarkkana, ettei lapsi mene pesuveden mukana.
Nähdäkseni ollaan tilanteessa, jossa on suuri vaara, että puheet urheilusta pestään liian valkoisiksi. Kuin vastapainoksi mahdollisille väärinkäytöksille urheiluharrastuksesta aletaan puheiden tasolla maalata muuta kuin todenvastaavaa kuvaa. Ja jos sitten tämä uusi epäkuva muuttuu ikään kuin uudeksi normiksi, vastaavasti valmentajat ja urheilijat joutavat asemaan, jossa teot, olosuhde ja reunaehdot eivät millään jäsenny luontevaksi urheilutoiminnaksi.
Kuvitellaan, että uuden normin vallitessa taitoluistelussa muka alkaisi päteä tuo ikään kuin tuotteen kuvaus ja palvelulupaus, että jokaisen valmennuskerran on oltava "iloa tuottava".
Voin kertoa, se on: tekemätön paikka.
LUE MYÖS: Koronavirustilanteella ikäviä vaikutuksia kultaleijonan perhearkeen – "Onhan tämä sydäntäsärkevää"
Urheileminen on kuin elämä itse. Joskus se tuottaa iloa, joskus surua. Keskimäärin on tavallisen harmaata, ja mukavaa. Iloa pilkahtelee, mutta vain pilkahtelee.
Olen seurannut taitoluistelutreenejä jäähalleilla vuodesta 1983 asti. Harjoitus jäällä ei oikeastaan koskaan voi mennä niin, että se tuottaa kaikille luistelijoille iloa. Yksin jo tämä todistaa siitä: Poikkeuksetta valmentajan on priorisoitava, joko improvisoiden tai suunnitelmallisesti, keitä luistelijoita hän sillä kerralla priorisoi huomionsa kohteeksi, keitä ei. Vähemmälle huomiolle jäävien tunnelma on aina jossain määrin vaisu verrattuna enemmän huomiota saaviin.
Lisäksi meneillään on – sanotaan viidestä kymmeneen luistelijan kokoisessa ryhmässä , ja puhun nyt ns. kilparyhmistä, joita perustetaan jo aivan pienillekin, isommista puhumattakaan – aina sillä tavalla erilaisia yksilöllisiä prosesseja luistelijan ja valmentajan kesken, että heidän välinsä ovat seurausta hyvin erilaisista lähimenneisyyden tai menneisyyden tapahtumista.
Jos jotakuta luistelijaa on viime aikoina laiskottanut, on aivan turha ajatella, että valmentaja olisi treenistä toiseen tällaiselle urheilijalle pelkkää päivänpaistetta. Tai, toisin päin, jos valmentaja on vaikkapa edellisenä päivänä antanut kipakkaa palautetta jostain luistelijalle, mitä todennäköisemmin luistelija vuorostaan mököttää koutsille, jos tohtii.
Ja tuo tuossa, kuvasin siinä vasta yksinluistelijoiden arkea.
Puhumatta, ja tosi sanoen, jos kyseessä onkin muodostelmaluistelujoukkue, problematiikka on vielä arempi ja monisyisempi. Joukkue on aina yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki. Otsaluullakin näkee, että tästä seuraa valtava määrä erilaisia jänniteitä ryhmässä ja sen vaiheilla etenkin silloin, jos tähdätään kansainvälisen tai kansallisen tason huippusuoritukseen.
Jokainen valmennuskerta ei millään voi olla iloa tuottava.
Etenkin jos tähdätään huipulle, jopa ammattilaisuuteen, valmennuskertojen sisällöt ja laatutekijät vaihtelevat äärestä toiseen. Aina ei ole kivaa.
Muistan, kun itse valmensin HPK:n lahjakkaita 1992- ja 1993-syntyneitä poikia 2010-luvun taitteessa. Minua kiltimpää juniorivalmentajaa on vaikea kuvitella.
Olimme yhdessä apuvalmentajani Olli-Pekka Yrjänheikin kanssa päättäneet eräänlaisesta absoluuttisesta kiekkokontrollilätkän pelikirjasta, jonka kanssa menisimme ja pelaisimme, tuli voittaja tai ei; tarkoitus oli kehittää yksilöitä rohkaisemalla jokaista pelaajaa pelaamaan vailla pelkoja. Oli parempi ja lupa menettää kiekko omalla alueella sen sijaan, että olisi viljelty purkukiekkoja. En tiedä onko Suomessa koskaan aiemmin tai jälkeen lätkäjoukkue pelannut kokonaista kautta läpi ilman ainuttakaan purkukiekkoa. Tämä joukkue pelasi siten.
Varhain kauden 2009-2010 alussa joukkueemme ja sen useat pelaajat olivat kriisiytyä, koska pelitapa ei ottanut, tietenkään, heti syntyäkseen. Liika oli liikaa hienoille junioripelaajillemme.
Tuollainen tilanne suorastaan kutsuu puoleensa haasteita, jopa ongelmia. Eniten alkoi oireilla tähtioppilaamme Petteri Nikkilä. Päävalmentaja Sihvosen korkeareunainen malja vuoti yli erään Turussa pelatun TPS-vieraspelin yhteydessä, kun Nikkilä pelasi vastoin joukkueen ja jääkiekkoilun sääntöjä – tahallaan provosoiden. Nikkilän niskoittelua oli jatkunut jo pari viikkoa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Petteri Nikkilä on ollut viime kausina HPK:n avainpelaajia.
Palasimme myöhään alkuyöstä Hämeenlinnaan. Muut pelaajat suuntasivat koteihinsa, päävalmentaja ja Nikkilä jäivät Rinkelinmäen pukukoppi numero 5:n hämärään. Mitä tuossa pukukopissa kuultiin ja tapahtui, se jää sinne pukukoppiin. Kaikki päävalmentajan sananvalinnat eivät kestä päivänvaloa. Nikkilälle jäi tasan kaksi vaihtoehtoa: lopettaa jääkiekkoilu kokonaan tai palata seuraavana päivänä totaalisesti muuttuneena nuorena miehenä rakkaan harrastuksensa pariin.
Päävalmentajalla, Nikkilällä eikä joukkueella ollut niinä aikoina aina ilo pinnassa.
Pukukoppi numero 5:n "palaveri" muutti Nikkilän, se muutos vaikutti myös muuhun joukkueeseen. Ilo alkoi palata pelaajien silmiin ja huulille.
Valmentajan tehtävä ei ole kohdella kaikkia pelaajiaan samalla tavalla. Petteri ”Isäntä” Nikkilä oli pantava selkä seinää vasten itse päättämään omasta tulevaisuudestaan ja kohtalostaan. Jääkiekkoilua vähänkin seuraavat tietävät, miten Nikkilällä on sittemmin mennyt.
Jos ääritoimeni Nikkilän suhteen olisivat johtaneet siihen, että Nikkilä ei olisi enää koskaan palannut jäähallille, se olisi ollut yhtä tärkeä ja arvokas urheilutarina kuin tämäkin, jossa hän palasi. Se, että hän olisi jatkanut joukkueen ja pelin sääntöjä ja sitä mukaa myös joukkuetovereidensa halveksimista, olisi joka tapauksessa vienyt hänen uransa turmioon ennemmin tai myöhemmin.
Teen perättäisin sanoin selväksi sen, että jos ja kun urheilun parissa tähdätään ennen muuta iloon, se vaatii aina myös jonkun urheilurakkaudella vuodatetun kyynelenkin.