Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja. Tämän viikon lukukirjana on Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika.
Kirjailija: Elias Koskimies
Kustantaja: Gummerus
Helmiä: 4
Kenelle: Murrosikäänsä kaiholla muisteleville tai sitä juuri eläville, vanhempansa menettäneille, itsensä etsijöille ja jo löytäneille.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Elias Koskimiehen Ihmepoika on koskettava, joskin samaan aikaan ratkiriemukas, herkkä ja urhoollinen tarina 14-vuotiaasta pojasta, jonka perheen ylle lankeaa tummanpuhuva suru sekä piinaava epätietoisuus.
Kesäkuussa 1988 isä sairastuu yllättäen juuri niinä päivinä, kun nuoren murrosikäisen Pohjanmaan pojan kuuluisi kokea, nähdä ja kasvaa: eli polttaa norttia ja ryypiskellä helmeilevää omenaviiniä tai banaanilikööriä, syleksiä pihakeinuissa, päästä ensi kerran ”nuoleskelemaan” autiotalossa. Aivan kuten kaikki muutkin.
”Lopulta oksentaisin makkaraperunat autiotalon pihalle. Jannis nostaisi minut käsivarsilleen ja kantaisi autiotalon sisälle toipumaan. Heräisin aamuauringon säteisiin. Kävelisin kotiini, jossa vihaiset vanhempani odottaisivat. Isä olisi palannut sairaalasta ja katsoisi minua tiukasti äidin luetellessa rangaistustani. Tuhat vuotta arestia ja paljon kikkimistä kasvimaalla. Ehdoton puhekielto Sutun kanssa. Miten... ihanaa. Vasta silloin tuntisin eläväni.”
Pikkukylän 145-senttinen, itseään nobodyksi kutsuva, nimettömäksi jäävä poika hakeekin paikkaansa ja omaa rooliaan neljän seinän sisältä, perheen ja kavereiden keskeltä. Yksinäiset, tarkoin varjellut hetket lipuvat tuijottamalla Madonnan julisteita, sisäisen mono- tai dialogin parissa, värittämällä salaa tussilla Barbie-nuken hiuksia sekä haaveillen muutosta New Yorkiin tai sirkukseen: mielikuvitusmaailmassa.
Hyväksyntää ja kehuja kaipaava lapsi on kasvamassa kovaa vauhtia nuoreksi, mutta hän ei tiedä, millaiset kengät sitä voisi täyttää. Nyt pitää olla kiltti, kohtelias, antaa siipien pysyä vielä sykkyrällä, kun kotona on surua. Nuoren pojan velvollisuudentunto on suorastaan käsin kosketeltavaa: suruaikana ei vielä kokeilla siipiä ja lennetä.
”Olen vanhempieni seurassa nykyisin yleensä hiljaa. Veljeni ovat toisenlaisia. He tulevat ja menevät, ovet paukkuvat ja Popeda soi. Pikkuveli puhuu taukoamatta, heti aamulla herättyään hän avaa suunsa ja pitää sen auki aina siihen asti, kun nukahtaa sänkyynsä pehmoeläinten sekaan. Jopa koiramme pitää enemmän ääntä kuin minä. Jonkun on oltava hiljaa.”
Omaelämänkerrallisen Ihmepojan lukee lennossa: kieli on soljuvaa, pojan laukkaava mielikuvitus kerrassaan hurmaavaa. Kesäloma onkin odotettua nopeammin ohi. Ja kukapa meistä ei olisi tuntenut olevansa – edes joskus – ”erilainen nuori”?
Aikansa nuorisokuvaus on onnistunutta murteella höystetyllä kielellä, riemukkaalla kielellisellä kuvituksella, kaameilla lempinimillä. ”Aivo sulaa!” on karun osuva kuvaus, jota viljellään pitkin teosta: se koskettaa niin nuorta, kuin aikuista.
"Astun pihalle ja olen hetkessä Pikkumetsän suojissa. Samoilen tuttuja polkuja pitkin ja laulan itsekseni. Minä laulan usein itsekseni, jos olen hermostunut, jos tunnen oloni epämukavaksi, jos mahaani sattuu tai en ymmärrä, missä mennään. Laulan itse asiassa koko ajan. ---- Nielen palaa kurkustani. Yritän saada kyyneleet perääntymään silmistäni. En saa murtua. Yritän olla oikea poika. Laulan vielä kerran ”Papa don't Preachin”.
Ihmepoika kertoo kasvutarinan, jota voisi verrata kaapista ulostuloon: tarinan murrosiästä. Murrosiästä, jolloin sitä hakee itseään, omaa identiteettiään, omaa paikkaansa – ja sen hetken, kun sen uskaltaa ensi kerran sanoa ääneen ja myös näyttää koko maailmalle.
Pieni miinus kilahtaa kirjan kannesta, joka on napattu kuvapankista sekä turhista isoista kirjaimista; huuto, riemu tai alleviivaus eivät välttämättä aina kaipaa huutomerkkejä tai Caps Lock'ia, vaikka se olisikin karannut nuoren, elämää kokemattoman suusta nuoruuden iloja ja kipupisteitä korostaen.
Miten tärkeää onkaan olla ihmeellinen, vaikka saatoimmekin joskus luulla haluavamme olla ”tavallisia”.
Kursivoidut kohdat ovat otteita Ihmepoika-teoksesta.