Muumit ovat vuoden 2019 ”Tuntematon sotilas”. Uusi versio ja tekniikka, uudet tekijät, uudet äänet, uudet musat. Nyt on meistä kiinni, otammeko ne omaksemme. Hyväksyykö silmä ja korva vai kiinnitymmekö menneeseen? Suomalaisvetoinen, kansainvälinen suursatsaus on mittava ja rohkea, kirjoittaa MTV:n kolumnisti Raakel Lignell.
Ensimmäisen jakson katsojaluvut räjäyttivät pankin ja jokaisella tuntuu olevan asiasta mielipide. Muumit ovat ilmeisen pyhä asia.
Muumit eivät kuuluneet omaan lapsuuteeni, mutten osaa edes kuvitella omien lasteni pikkulapsi-aikaa ilman Muumeja. Kirjat ja videot kaluttiin satoja kertoja, osasin repliikit, musiikit ja ääniefektit ulkoa. Muumi-tunnarin soidessa vaivuin sohvalla puolittaiseen horteeseen. Kuulin ympärilläni olevien lasten kommentit ja kulloisenkin jakson tapahtumat, mutta samalla olin jossain kaukana.
Itse asiassa tänäkin päivänä alan haukotella kuullessani edes palan tunnaria. Joskus saatan jopa laittaa Benny Törnroosin laulaman vähän säveltarkkuudesta roikkuvan ”maa-ma-ma-mamma-maa-ma-ma-mammaan” soimaan mikäli mielin ottaa päivätorkut.
Nykyään lapsenlapseni kanssa vanhoja jaksoja katsellessa hykertelen muumi-filosofian monitasoisuutta ja viisautta entistä enemmän. Yksi ehdottomasta lempitarinastani käy varsinaisesta parisuhde-oppaasta:
Muumipappa kaipaa vaihtelua. Hänen muistelmiensa kirjoittaminen tökkii, kaikki on niin masentavan auvoista ja rauhallista. Hän haikailee nuoruutensa myrskyisiä seikkailuja ja houkuttelee myös mamman mukaansa pakomatkalle.
Näin voisi seikkailun vilskeessä kokea romanssinkin. Muumipeikko saisi luvan alkaa itsenäistymään. Muumimamman tehdessä muistilappuja lapsille eri ruokatarvikkeiden paikoista pappa tuskailee: ”Kuka nyt kanelista välittää kun tuntematon kutsuu!”
Mamman ja papan jalkojen vietyä heidät pimeään luolastoon, pappa nautinnollisesti maalailee umpikujia ja täpäriä pelastumisia ennen nuotion sammumista ja unen tuloa. Aamun koittaessa ja papan kuorsatessa mamma töpsyttelee luolan suulle ja tajuaa olevansa aivan kotinsa lähistöllä.
Lapsille hän kertoo papan etsivän inspiraatiota ja palaavan ehkä huomenna, ehkä jouluksi. Kun pappa illan suussa palaa väsyneenä ja nälkäisenä, muumimamma antaa niin papan kuin lastenkin säilyttää illuusion vaarallisesta seikkailusta. Lasten kärkkyessä jännittäviä yksityiskohtia mamma sanoo ihailevaan sävyyn papan olevan liian väsynyt rankasta reissusta ja tarvitsevan nyt ensin lepoa.
Mikä ihana rakkaudellinen teko!
Mammalla ei ollut tarvis puhkaista papan kuplaa vaan soi papalle palan omaa ja salaista. Vaikkei se salainen kovin kummoista ja ritarillista ollutkaan. Kuinka moni vastaavassa tilanteessa ”ihan vaan rehellisyyden nimissä” olisi töksäyttänyt, että takapihallahan sinä hölmö vaan olit, etkö tyhmä edes sitä tajunnut… taas se kuvittelee itsestään liikoja… varsinainen taivaanrannan maalari… siinä on miehenmallia kerrakseen…
Päälle vielä vähättelevää tuhinaa ja silmien muljauttelua. Ja analyysi kotitöiden jakamisen vuorolistan tilasta, tietenkin miinusmerkkisenä miehelle. Ja ilmoitus, että nyt on muutes sitten minun vuoro karata. Turha odotella. Eikä tilit sittenkään olisi vielä tasan.
Tämä tarina on vain yksi Muumien runsaudensarvessa, mutta ajallemme ominaisessa asema-ja asennesotien maailmassa niin kaunis ja kunnioittava. Katsokaamme puolisojamme hiukan useammin muumi-lasien läpi. Kukaan ei ole täydellinen, mutta juuri siksi niin ihana ja arvokas.
P.S. Katsoin myös Matkalla Muumilaaksoon-dokumentin uusien muumien synnystä. Erityisesti tulokkaassa ilahduttaa musiikki. Pekka Kuusiston ja Samuli Kosmisen herkullinen musikaalisuus antaa odottaa rikasta äänimaailmaa tuleviltakin jaksoilta. Nautin Kuusiston viulun tuottamista kekseliäistä efekteistä.
Myös uudet biisit vaikuttavat varsin lupaavilta. Toki ymmärrän monen ärtymyksen uuden tunnarin soidessa englanniksi. Omassa takaraivossa taikapilvikarkelot kaikuvat ainakin vielä seuraaviin talviuniin saakka.