Tällainen mies oli Pentti Linkola: Oli Suomen viimeinen todellinen vallankumouksellinen – "Luonto on turvassa, kun Suomessa asuu 100 000 ihmistä"

Pentti Linkolaa (1932–2020), professorin poikaa, leimasi pelottomuus jo lapsena. Hän ei pelännyt edes sotaa. Kuitenkin myöhemmin ”entiseksi nyyhkypasifistiksi” itseään tituleerannut Linkola pelkäsi vajoavansa ihmisvihaan ja "kehotti poistamaan pistoolista varmistimen".

Helsingin suurpommitukset alkoivat helmikuussa 1944. Yön pommituksissa kuoli 105 ihmistä, 295 haavoittui.

– Pentillä ei ollut pelkoja, sota tarttui enemmän Marttiin. Martti pelkäsi sotaa ja hänestä tuli hyvinkin arka, Pentin ja Martin sisär Aira Ruohonen muistelee.

Pentin huoneen kirjahyllyssä olleiden isän vanhojen teosten selkämyksissä oli pommin sirpaleiden jälkiä. Yksi suuri sirpale oli pudonnut hänen vuoteeseensa. Lattialla oli jäätynyttä vettä.

Sota jätti lapseen jälkensä. Ne purkautuivat myöhemmin kirjoituksina, runoina. Runo Kommunistista (vuosilta 1945–1947 Lastenvaunut-lorukirjassa) kertoo kirjoittajan inhosta ”alhaista aatetta” kohtaan:

– Mikään niissä teksteissä ei viittaa siihen, että kirjoittajalla olisi minkäänlaisia kirjoittajan lahjoja, Linkola itse toteaa hänestä kertovassa Riitta Kylänpään kirjoittamassa elämäkerrassa Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala 2017).

Silti, vanhempana, Pentti Linkola oli miettinyt sitä, olisiko talvisota sittenkin ollut vältettävissä.

– Jo ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto ehdotti Suomelle vaihtokauppaa, jossa Suomi olisi saanut Kuittijärven ja Tuoppajärven valtavat metsäerämaat Itä-Karjalasta, jos se olisi myynyt Neuvostoliitolle strategisesti tärkeät Suomenlahden Suursaaren, Tytärsaarta ja osan Karjalankangasta. Paasikivi ja Mannerheim olisivat suostuneetkin kauppaan, mutta ei kansa eikä kansan valitsema eduskunta.

"Sietämättömän fiksu"

Linkolan älykkyys ei jäänyt huomiotta. 

– Hän oli sietämättömän fiksu, osasi kaiken. Eihän sillä ollut koulussa muuta tekemistä kuin häiritä, Aira-sisar muistelee.

Kun luokkakaverit opettelivat aakkosia, Pentti toimitti jo lastenlehteä perheen luettavaksi. Koulussa hän ei viihtynyt. Pieni Pentti puuhaili luokkahuoneessa kaikkea kiellettyä, ampui ritsalla tauluun, ja opettaja ajoi hänet tuon tuosta ulos luokasta.

Opettajana toiminut Helsingin hiippakunnan piispan Ilmari Salomiehen puoliso Kirsti Salomies on todennut Pentistä, että "ei auta, vaikka on kuinka viisas ja älykäs, jos ei osaa käyttäytyä".

Lukiossa toverukset nimittivät itseään filosofeiksi. Penttiä kutsuttiin Sokrateeksi. Pojat puivat maailmanpolitiikan polttavia kysymyksiä, päällimmäisinä olivat sotaan liittyvät asiat.

Pentti suhtautui tappamiseen ehdottoman kielteisesti. Hän ei hyväksynyt metsästystäkään. Kalastaminen oli eri asia, ”koska kalat eivät olleet samalla henkisellä tasolla kuin muut eläimet.”

Jo tuolloin Linkolalla oli sanomisissaan tiukka sävy.

– Pentti ajoi itseään marginaaliin, ja koulun loppuaikoina häntä vähän syrjittiinkin sen takia. Mutta hänellä oli vahva itsetunto, hän tiesi mitä hän halusi ja mitä ei. ”Väärässä olijoille” hän nauroi pilkallisesti. Niitä, jotka eivät ymmärtäneet lintuja, hän halveksi, Risto Pelkonen, koulukaveri, muistelee.

Juuri Pelkosen kanssa Linkola alkoi käydä linturetkillä. Ei mennyt kauaa ja niistä tuli henkireikä.

– Oli täysin toista herätä kultarinnan lauluun kuin hevosten kavioiden kopseeseen Laivanvarustajankadulla, hän muisteli myöhemmin.

Hän näki linnut inhimillisinä olentoina. Vuonna 1946 Linkola kirjoitti näin:

”Tämä alkukesä on totisesti linnustajan kulta-aikaa... Eilen istuin täällä vinttihuoneessani lukien Woodhousen kirjaa Neitonen ahdingossa. Silloin kajahti aitantakaisesta metsästä korviini tuttu ääni: ”kuhakiehuu, kiehuu!” Kuin salama kompuroin alas portaita ja juoksin metsään. Sitten hiiviskelin varovasti yhä jatkuvaa ääntä kohti. Ja yht´äkkiä jyrähti edessäni eräästä puusta rastaankokoinen, keltainen lintu, kuhankeittäjäuros.”

Lintuharrastuksensa takia nuorella ei oikein ollut aikaa käydä koulua viimeisinä lukiovuosinaan, edes biologia ei kiinnostanut häntä. Hänen kiinnostuksensa autoja kohtaan oli rajoittunut niiden ulkonäköön, ja sama päti lintuihin. Hän vähät välitti niiden anatomiasta tai fysiologiasta.

Ne vieroittivat hänet myöhemmin myös opinnoista. Hän kulki lintujen perässä joka päivä ja usein yölläkin. Nykyään Linkola kertoo, että hänellä on havainto 260 lintulajista.

"Tyhmien kanssa ei kannata puhua"

Tytöt olivat hänestä ”sovinnainen ja aivan liian tavallinen harrastus”. ”Ajattelin, että minulle kuuluvat luonto ja luonnonsuojelu.”

– Hän oli aika tarkka siitä, kenen kanssa hän puhui. Se on niin tyhmä ihminen, ei sen kanssa kannata puhua, hän saattoi sanoa”, ystävä Erkka Paavolainen muistelee nuoruusvuosia.

– Kun on riittävän fiksu, viihtyy omassa henkevässä seurassa, on Linkola todennut myöhemmin.

1951 Pentti aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa maantiede sivuaineenaan. Opinnot jäivät kuitenkin pian. Eläinten anatomia ja fysiologia olivat hänestä “sanomattoman epäkiinnostavia”. Pahempaa oli vain olla sisätiloissa. ”Luontoaan vastaan ei voi toimia”.

Muutama vuosi ja lukuisa metsäreissu myöhemmin Linkola päätyi Suomen ensimmäiseksi maasto-ornitologiksi. Linnut pääsivät myös kansien väliin. Linkolan ja Olavi Hildénin suomennustyö Suuri Lintukirja ilmestyi 1955. Teos sai hyvän vastaanoton.

"Kansalliskiihko kommunismia vaarallisempaa"

Samoihin aikoihin Linkola alkoi ottaa kantaa julkisesti. Kirjoituksissa yhdistyivät pasifismi ja luonnonsuojelu. 1954 Ylioppilaslehti julkaisi yleisönosastossaan Kai Laitisen ja Pekka Lounelan kirjoituksen, jossa nämä arvostelivat Runebergin runoutta sodan ihannoinnista. Heidät leimattiin kommunisteiksi. Linkolaa rinnastus huvitti ja myös raivostutti ja hän kirjoitti oman vastineensa ”oikeassa olijoille”. Hän totesi, että ”saattaa olla olemassa vieläkin suurempia vaaroja ihmiskunnalle kuin kommunismi – ehkäpä juuri kansalliskiihko eli isänmaallisuus”. Myös Linkola leimattiin kommunistiksi.

Hän puhui jo tuohon aikaan internationalistisesta luonnonsuojeluaatteesta. Hän samaistui filosofi Bertrand Russellin ajatteluun. Russell oli osallistunut pasifistiseen toimintaan jo ensimmäisen maailmansodan aikana ja hänen viestinsä oli, että sota on järjetöntä ja mieletöntä ihmishenkien tuhlausta. Russellin tavoin Linkola piti elämän säilyttämisen kannalta välttämättömänä ”maailmanvaltion” synnyttämistä, hänelle isänmaa tarkoitti koko maapalloa, ei vain yhtä rajatulla alueella asuvaa kansaa tai kansakuntaa.

Kun maanpettureille toivottiin mahdollisimman kovaa rangaistusta, jopa kuolemantuomiota, Linkola ehdotti, että kaikki Suomen sotasalaisuudet tehtäisiin julkisiksi. Hän itse oli valmis antamaan mitä tahansa tietoja sekä Neuvostoliitolle että muille naapureille.

Hänen mielestään sellaista käsitettä kuin maanpetos ei pitäisi olla olemassakaan. Kirjoituksensa herättivät kiukkua – puhuttiin myös maanpetturuudesta.

Itse hän valitsi kuitenkin aseellisen palveluksen. Linkolan suurin pelko oli, että kieltäytyessään hän joutuisi sisätöihin. Linkola aavisteli, että sitä hän ei kestäisi. Miehen maine aseistakieltäytymisen kannattajana saavutti nopeasti myös kantahenkilökunnan. ”Se merkitsi hirmuista simputusta.”

– Alokkaita seisotettiin aamuvoimistelun varjolla asennossa paitahihasillaan 40 asteen pakkasessa, kunnes sormet ja korvanlehdet turposivat muodottomiksi ja pahimmin silmätikuiksi joutuneita juoksutettiin alasti hangessa parakkien ympäri tai palautettiin maahan-ylös-harjoituksella niin hyvään järjestykseen, ettei eväkään enää liikkunut, Linkola muisteli myöhemmin.

Linkolan pelasti hänen hyvä fyysinen kuntonsa, joka oli tullut yhdistetyillä lintu- ja pyöräretkillä eri puolilla Suomea. Myöhemmin Teuvo Suominen totesi Linkolan kunnosta näin:

– Pentin rasvaprosentti oli nolla. Jos hänen lihansa paistettaisiin, maun vuoksi olisi syytä lisätä rasvaa.

Kansakunnan henkinen pommi

Ajatukset sodasta eivät armeijan päättymisen jälkeen kadonneet. Ne päätyivät lopulta pasifismi-pamflettiin, jossa kehotettiin nuoria miehiä kieltäytymään aseellisesta palveluksesta.

Ennen kaikkea – toivomme nuorten lukijain ymmärtävän, että sodat ja tuho eivät sittenkään viime kädessä riipu muutamista valtiomiehistä, vaan meistä jokaisesta: sotasyyllinen on jokainen nuorukainen, joka taipuu auttamaan sotaa ja sen valmisteluja.

Yhdessä Pehr Charpentierin kanssa kirjoitettu, Isänmaan ja ihmisen puolesta – mutta ei ketään vastaan -nimellä julkaistu, pamfletti oli arkaluontoisuudessaan kansakunnan henkinen pommi. Isänmaa-pamfletti teki Linkolasta kertaheitolla poliittisen henkilön, mutta pasifismin ja luonnonsuojeluaatteen puolestapuhujaa oli vaikea sijoittaa puoluekartalle.

Pamfletti on kestänyt aikaa. Vuonna 2010 ilmestyi kirjan neljäs painos. Siinä Tampereen yliopiston emeritusprofessori Osmo Apunen ja Sadankomitean ja Suomen Rauhanliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Kalevi Suomela arvioivat kirjoituksen yhteiskunnallisia vaikutuksia:

– Kirja on yksi ”Suomen tärkeimmistä 1960-lukulaisen vapauttavan kulttuurinmurroksen airuista.

"Liikakansoitus vie lopulliseen tuhoon"

Kun hakkuut muuttuivat yhä useammin avohakkuiksi 1950-luvulla, Linkolan huoli metsäluonnosta kasvoi uusiin mittoihin. ”Avohakkuu on helppoa ja halpaa, mutta luonnon kannalta kestämätöntä – monimuotoisuus katoaa.”

Myös teollistuminen kauhistutti Linkolaa, varsinkin kun se liittyi metsien laajamittaiseen hyödyntämiseen. Kun siihen yhdisti sotien jälkeen tapahtuneen syntyvyyden ryöpsähtämisen, yhtälö muuttui pelottavaksi. Yhä suurempi määrä ihmisiä halusi yhä enemmän tavaraa.

Hän alkoi uskoa, että liikakansoitus ja teollistuminen veisivät maapallon lopulliseen tuhoon. Autojen määrä oli hänelle yksi muutoksen mittari. Suomessa niitä oli vuonna 1950 noin 70 000 ja 1961 jo 300 000 ja vuonna 2016 lähes neljä miljoonaa.

Myös lähipiiri oudoksui Linkolan kiivasta luontosuhdetta. Martti-veli ehdotti hänelle kirjeessään (1958) opettajantöitä raskaan kalastajan ammatin sijasta. Pentistä ajatus oli älytön, hän ei ollut henkisen työn tekijä. Hän puolestaan suositteli Martille opintosuunnan vaihtamista biologisiin aineisiin. Keskustelu aiheesta päättyi alkuunsa.

Pyöräillessään pitkin ja poikin Suomea ja kalastaessaan Keiteleellä Linkolalla oli ollut aikaa sulatella näkemäänsä ja ajatella. Ja jälleen oli aika siirtää ajatukset paperille - yleisön tietoisuuteen.

Kärjistykset hän vei usein niin pitkälle, että ne saivat aikaan kiukunvihlaisun – tai naurunhörähdyksen. Hänen tekstinsä eivät jättäneet ketään kylmäksi tai edes haaleaksi.

Vuoden 1959 lopussa Ylioppilaslehti julkaisi Linkolalta kolmen artikkelin sarjan Suomen luonnon tilasta. Hän ehdotti pyörämatkojensa perusteella, että Lappi jätettäisiin rauhaan samalla tavalla kuin Pohjois-Ruotsi oli jätetty. Pohjoisen pakkomielteiset teollistamis- ja muut kehittämispyrkimykset” olivat hänestä teennäisiä ja metsä- ja maataloudenkin tukeminen silkkaa varainhaaskuuta:

– Luonnon tuottavuus vähenee jyrkästi etelästä pohjoiseen mentäessä.

Vaikka tiedossa oli, että silmänkantamattomiin paljaiksi hakatut Lapin metsät ovat seuraavan kerran hakattavissa korkeintaan 150 vuoden kuluttua, hakkuita jatkettiin sumeilematta.

Hänen viestinsä oli, että teollistumisesta ei ole hyötyä vaan pelkästään haittaa, koska se johti metsien tuhoutumiseen. Materia ei lisännyt onnellisuutta, päinvastoin, ihmisistä tuli ilottomia.

"Mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia"

1960-luvun alussa Linkola ihmetteli työttömyyspuheita. Hänestä ongelma oli tragikoominen.

”Vasta joukkopsykoosi on saanut luontaisesti talvijoutilaan pienviljelijän vauhkona kirjautumaan työttömyyskortistoon... (…) Ajanhenki kun kuuluu olevan niin armoton, että mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia ja ämmä ilman jääkaappia, vaikka reikäleipää ja läskiä juuri piisaisikin."

– Säännöllinen ympärivuotinen työ häviävän onnettomine vuosilomineen on jo sellaisenaan onnettomuus. Tällaisessa biologisissa luonnottomuuksissa epäilemättä piilevät tunnetun nykyajan tyytymättömyyden syyt, joita etsitään useimmiten aivan muualta.

– Kaikkein surkuteltavinta oli ihmisen vapautuminen ruumiillisesta rasituksesta: Ihminen on näin antanut riistää itseltään erään aidompia ilojaan, raskaan työn tuottaman.”

Pakkasen pamfletissa hän kirjoitti, ettei filosofi Albert Schweitzerin elämänkunnioituksen periaatteen perusteella voinut ratkaista kaikkia ongelmia:

– Ihminen on vain yksi eläinlaji niiden lukemattomien joukossa, joita varten maailma on olemassa. Jos poljemme ihmisen omahyväisyydellä näitä muita jalkoihimme tai riistämme häikäilemättömästi niiltä elintilaa itsellemme, olemme korkeintaan hitusen verran USA:n Vietnam-kenraalia tahi apartheid-ministereitä edellä elämänkunnioituksessa.

"Ihmisen herruus vastenmielistä"

Linkolan Signilskärillä muotoilema ajatus ihmisestä yhtenä eläimenä eläinten joukossa on avain hänen ajattelunsa ymmärtämiseen. Sen pohjalta hän näki kaikki suuret ihmiskunnan ja yhteiskunnan ongelmat aina sodista työttömyyteen pohjimmaltaan biologisina.

1960-luku oli ympäristöheräämisen aikaa. Yhtenä tärkeänä herättäjänä toimi yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka ilmestyi vuonna 1962. 

– Kasvisuojelu- ja hyönteismyrkyt ovat jo nyt aiheuttaneet luonnossa ja ihmisen ravintotilanteessa katastrofin, jonka rinnalla atomikokeiden tunnetummat seuraukset näyttävät kalpenevan, Linkola kirjoitti myöhemmin Suomen Kuvalehdessä.

Carsonin kirja sai aikaan sen, että DDT:n käyttö kiellettiin Ruotsissa ja Norjassa 1970, Yhdysvalloissa 1972 ja lopulta myös Suomessa – maataloudessa 1972 ja metsissä 1975. Kirja oli lähtölaukaus nykyaikaiselle ympäristöliikkeelle.

Sitä ennen luonnonsuojelu oli ollut enemmänkin maisemien suojelua ja luonnonpuistojen perustamista. Vuonna 1967 luonnonsuojelun rinnalle tuli uusi termi, ympäristönsuojelu.

Linkola puhui luonnonsuojelun puolesta, se tähtäsi elintasokilpailun hillitsemiseen, luonnon suojelemiseen ihmisen vaikutuksilta.

– Ympäristönsuojelu taas tähtäsi metsäteollisuuden raaka-aineen turvaamiseen.

Se piti sisällään Linkolalle vastenmielisen ajatuksen ihmisen herruudesta.

Kalastajalle 1960-luku merkitsi ennen muuta ”Suomen luhistumista”:

”Vallan otti metsätalous”. Hakkuut muuttuivat ”vimmaisiksi” myös hänen Hämeessään, ja murhe metsistä alkoi hallita hänen elämäänsä.

– Oli traagista katsoa häntä ja nähdä miten hän kärsi siitä, että hänen rakkaat metsänsä parturoitiin ja kaunis agraarimaisema meni pilalle, Pekka Tarkka muistelee.

Tilastot tukivat Linkolaa: juuri Päijänteen alueella ylihakkuu oli suurin.

”Vanhoista metsistä ei ollut enää tietoakaan, oli vain matalaa rääseikköä.”

Kalastajana häntä sapetti se, että saarien ja rantojen hakkuissa puut kaadettiin rantaveteen ja jäälle, ja ”kalastaja sai repiä verkkojaan petäjänlatvoista”. Toinen painajainen oli puutavaran uitto:

”Nippulautat veivät mukanaan tuhansien markkojen arvoisia verkkojatoja, ja laki oli metsäyhtiöiden puolella.”

18-tuntisia työpäiviä

Kalastajaperheen elämä oli rankkaa. Järvelle oli lähdettävä aikaisin aamulla, ja ennen kuin he olivat kokeneet kaikki satakunta verkkoa, oli jo pimeää. 10–12-tuntiset työpäivät olivat tavallisia, mutta 18-tuntisetkaan eivät olleet harvinaisia. Silti Vierulassa Linkola tunsi elävänsä oikeata elämää ja keskenään perhe ei ollut, sillä kylässä kävi koko ajan paljon vieraita.

”Pentti teki töitä kestokykynsä rajoilla”, Tarkka muistelee. Hän oli joskus auttamassa ystäväänsä verkkojen laskussa. ”Pitkän jadan laskeminen avannosta avantoon paljain käsin pitkien riukujen avulla oli hurjaa touhua.”

Joskus Linkola yritti tarjota Tarkalle verkkoon tarttuneita raakoja kuoreita, mutta tämä ei suostunut syömään niitä. Pentti napsi raa´at kuoreet suihinsa makupaloinaan.

Ne maistuivat kesältä ja kurkuilta. ”Myös raaka muikku on hyvä, mutta kuore on herkullinen.”

Väkivaltaa luonnonsuojeluun

70-luvulle tultaessa kalastaja oli kyllästynyt luonnonsuojelijoiden hampaattomuuteen. 1972 Luonto-Liiton talvipäivillä entiseksi nyyhkypasifistiksi itseään nimittävä Linkola suositteli heille väkivallan käyttöä luonnonsuojelussa.

Puheensa lopuksi Linkola tiivisti henkisen testamenttinsa:

– Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä, mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi, että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja jos kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.

Linkolan usko demokratiaan oli haihtunut. Kansa ei tuntenut omaa parastaan ja tarvitsi siksi vahvan johtajan. Linkolalle ympäristönsuojelu merkitsi luonnon suojelemista ihmisen tarpeita ajatellen. Siinä ihminen asetettiin koko muun eläinkunnan yläpuolelle, mutta Linkolalle ihminen oli eläin eläinten joukossa.

Aika kului ja Linkolan huoli tulevaisuudesta kasvoi, ja hän toisti kirjoituksissaan vanhan teesinsä: vain väkiluvun radikaali supistaminen ja teollisuustuotannon vähentäminen säilyttäisi lajimme. Tosin hän ei uskonut, että sellaiseen ryhdyttäisiin.

– Eivät edes luonnontieteilijät voi suosittaa paluuta entisen kaltaisiin talousmuotoihin, koska ihmisen biologiaan on kirjoitettu, että sen täytyy ottaa käyttöön kaikki uudet keksinnöt, kaikkein tuhoisimmatkin.”

Myöhemmin, 1979 historiaan jäi Koijärvi, jossa luonnonsuojelijat turvautuivat ensimmäisen kerran suoraan toimintaan. Keulahahmot, Ville Komsi ja Osmo Soininvaara nousivat vihreän liikkeen kärkeen. Linkola oli vaikuttunut koijärveläisten toiminnasta, mutta ei täysin tyytyväinen:

– Koijärvellä ei ollut luonnontieteilijöitä eikä lintutieteilijöitä niin paljon kuin olisi voinut olla. Operaatio oli punavihreän suvaitsevaiston käsissä.

"Miksi Maan tukehtuminen ihmislihaan ei huolestuta?"

Yhtä aikaa 70-luvun ympäristökeskustelun kanssa julkisuudessa väiteltiin valmisteilla olevasta aborttilaista. Aborttioikeuden vastustajat olivat kovaäänisiä, mutta Linkolasta ajatuskin aborttioikeuden kieltämisestä oli järjen vastainen.

– Miksi maapallon tukehtuminen ihmislihaan ei huolestuta suomalaisia, hän siunaili.

Linkola ei ollut ainoa, joka uskoi, että väestöräjähdys johtaisi täydelliseen tuhoon, tekipä muille asioille mitä tahansa. Väestökasvu oli seitsemänkymmentäluvun ekologisen herätyksen keskipisteessä muuallakin maailmassa. Hän tunsi yhdysvaltalaisen väestögurun, biologi Paul Ehrlichin vaatimuksen syntyvyyden säännöstelyn rajoittamisesta pakkokeinoin.

1960-luvun alussa YK:n asiantuntijat olivat kiistelleet siitä, riittäisikö ruoka silloiselle kolmen miljardin väestölle. 1970-luvulla pelättiin, että maailman väkiluku kasvaa 20–30 miljardiin.

Ajan henki vei kaikin voimin kehitystä poispäin Linkolan arvoista:

– Tuottamaton kuului tehdä tuottavaksi, joka aari oli otettava kansantaloutta rakentamaan ja tehtaita pyörittämään.

Vuonna 1973 kalastajalta ilmestyi esseekokoelma Unelmat paremmasta maailmasta. Aika oli Linkolan puolella. Kirjasta otettiin kolme painosta ja sitä myytiin lähes 10 000 kappaletta.

– Se, mikä Linkolalla oli 1960-luvulla ollut protestia, toisinajattelua, poikkitelaisuutta, ei 1970-luvun puolella enää ollut sitä samassa mielessä ja samalla tavoin, analysoi Anto Leikola myöhemmin.

– Nyt hänet nähtiin edelläkävijäksi: hän oli jo viittä tai kymmentä vuotta aikaisemmin sanonut asioita, joita muut sanoivat nyt.

Elohopeakohu raivostutti

Linkolan suru ja kiukku kasvoivat.

– Elohopeakohu kiristi isän pinnaa entisestään, tytär Mirjami Linkola-Auvinen muistaa.

1972 Linkola osallistui Työterveyslaitoksen elohopeatutkimuksiin ja hänen hiuksistaan mitattiin valtakunnan ennätysmäärä metyylielohopeaa.

Vain yhdeltä Päijänteen rannalla asuvalta vanhalta insinööriltä oli mitattu korkeampi veren elohopeapitoisuus, mutta hiuksissa Linkola oli ylivoimainen. Kaikkia mahdollisia asioita tutkittiin, hänet pantiin ajamaan kuntopyörääkin. Testaajat lisäsivät vastusta, mutta Linkolasta pyörä oli koko ajan yhtä kevyt ajaa. Hänen kuntonsa lähenteli huippukilpapyöräilijän kuntoa.

– Se sattui olemaan minun alaani ja olin tietysti koko ajan hyvässä fyysisessä kunnossa.”

Vanhoja haukia ei vieläkään saisi syödä useammin kuin kerran viikossa, mutta Linkola söi niitä jatkuvasti.

– Elohopea ei vaikuttanut mitenkään, vaikka sen piti olla tappava. Suomessa yksikään ihminen ei ole sairastunut kalojen elohopeasta. Kaikki on pelkkää panettelua.

Paljon myöhemmin, Vuonna 2007 Linkola osallistui cesium 137 -mittaukseen esimerkkinä paljon kalaa syövästä ihmisestä Tšernobylin laskeumavyöhykkeellä. Helsinkiläisten 200 becquerellin keskiarvoon verrattuna Linkolan säteilymäärä, 1662 becquerellia oli korkea, mutta hän hävisi perusteellisesti Lapin poromiehille, joilla oli 1960-luvulla mitattu pahimmillaan 50 000 becquerellia radioaktiivista säteilyä. Syynä poromiesten korkeisiin arvoihin olivat Neuvostoliiton Novaja Zemljan saarella tekemät maanpäälliset ydinkokeet.

Ilaskivi haastoi

Linkola jatkui yltynyttä debattiaan. Puhuttiin jo linkolalaisuudesta. Kesänkorvalla 1974 Vierulaan saapui TV2:n kuvausryhmä mukanaan pankinjohtaja Raimo Ilaskivi. Luonnonsuojelija ja teknokraatti keskustelivat talouskasvusta Ollaanko tuhon tiellä -ohjelmassa. Ilaskivi uskoi, että talouskasvu on ratkaisu myös luonnonsuojelun ongelmiin. Linkola puolestaan uskoi 1700-1800-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Thomas Malthusin talousteoriaan, jonka mukaan mikään päättymätön kasvu ei voi johtaa muuhun kuin tuhoon.

– Luonto on turvassa vasta silloin, kun Suomessa asuu noin 100 000 ihmistä, hän totesi.

Miesten näkemykset olivat liian kaukana toisistaan, jotta todellista keskustelua olisi syntynyt.

Keskustelun lomassa Linkola eli kalastajan elämää. Penni oli tiukassa. Syyskuun 1994 jälkeen Linkola ei ollut päässyt talvikuukausina kertaakaan edes markan tuntipalkalle. Ote vuoden 1975 alusta:

– Ja ennen kaikkea kalaparvet, niin kuha kuin siika, on täältä tuulen alta kadonnut niin totaalisesti, että saaliit ovat pelkkää tärisyttävää pilkantekoa. Eilen saimme verkoista (viiden vuorokauden kokemisväli) kaksi kuhaa.

Syyskalastuskaudella 1975 hän pääsi 3,13 markan tuntiansioille, työtunteja kertyi neljän ja puolen kuukauden aikana 1820.

Kahdesti tai kolmesti syksyn aikana he lämmittivät saunan. Linkolasta saunominen oli ajantuhlausta, hän mieluummin luki senkin ajan.

Noina aikoina Linkola kirjoitti pelostaan ajautua yhä toivottomammaksi pessimistiksi.

– Lopullinen ihmisvihaan putoaminen vaani minua yhä vakavammin.

Sinä vuonna Linkola kirjoitti Suomen Kuvalehdessä pakahduttavasta surustaan. Hän suri ihmisten välinpitämättömyyttä ja ahneutta, ja rakkaiden metsiensä tuhoa.

– Jos olisin nuori ja hullu, minä sanoisin: menkää kaikkeen maailmaan ja toimikaa niin että väkiluvut vähenevät, lapsilisät poistetaan, palkat pudotetaan neljännekseen, eläkkeet viidennekseen. Ja suomalaisille sanoisin ennen kaikkea: Älkääkö ostako yhtään turhaa tavaraa, älkää viljelkö yhtään vehnäkiloa, älkää ampuko yhtään lintua, älkääkä kalastako yhtään enempää kuin mitä hengissä pysyäksenne tarvitsette.

Linkola tarkasteli maailmaa puhtaasti biologin silmin. Ihminen oli hänelle vain yksi eläin eläinten joukossa ja vieläpä aika ikävä eläin:

– Ihmisen perimästä puuttuu kyky hillitä tuotantoa ja vähentää kulutusta. Ihmisestä ei yksinkertaisesti ole toimimaan säästöliekillä, ja se on tuhon tie.

Natsikortti vilahti, kun Linkola palkittiin

Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja pysyi sinnikkäästi puheenaiheena. Neljä vuotta kirjoituskokoelman ilmestymisen jälkeen 1983 Eino Leinon Seura myönsi hänelle arvostetun Eino Leinon palkinnon.

Palkinto ei miellyttänyt kaikkia. Sosialidemokraatti-lehden Kyösti Salovaara pohti kuka voisi olla seuraavan vuoden Leino-palkinnon saaja.

”Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin Taisteluni taitaa olla jo kilpailusta sivussa. Vai onko?”

Toimittaja Maarit Niiniluoto veti keskustelun yhteen Uuden Suomen kirjoituksessaan: ”Onko Hitlerin Taisteluni seuraava”.

Vuonna 1983 kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä jännittyi äärimmilleen sitten 1962 Kuuban ohjuskriisin. Neuvostoliiton ilmavoimien Suhoi-hävittäjä ampui ohjuksella alas korealaisen lentoyhtiön New Yorkista lähteneen matkustajakoneen, kun se 1. syyskuuta poikkesi vahingossa Neuvostoliiton puolelle. Koneen kaikki 269 matkustajaa ja koko miehistö saivat surmansa.

Iltalehti haastatteli Linkolaa ja sai haluamansa lööpin. ”Pentti Linkola järkyttää maailmaamme: Mieletöntä surra lentokoneen pudottamista – sehän on huojennus.”

Ihmisiä oli liikaa ja Linkolalle kaikki keinot vähentää ihmisten määrää olivat sallittuja.

”Toivon, että täydellinen ihmislajin tuho tulee mahdollisimman nopeasti. Niin nopeasti, ettei ihminen sitä ennen ehtisi tuhota uuden evoluution mahdollisuuksia.” Linkolaa haastatellut Iltalehden toimittaja Hannu Holvas näki, että tämä oli masentunut ja kysyi suoraan itsemurhan mahdollisuudesta.

Linkola vastasi, että itsemurha on aktiivisen ihmisen teko. ”Minä olen niin lamassa etten pysty edes siihen.”

1:04

"Miten ihmisoikeudet voivat olla yhtäläisiä?"

Natsikortti on heilunut myös myöhemmin. 2006 Linkolaa syytettiin jälleen natsismista ja hänen kutsunsa luennoida Tampere-talon Suuressa filosofiatapahtumassa peruttiin. Linkola oli kutsuttu luennoimaan edellisen vuoden lopussa aiheesta ”Pitäisikö opettajan opettaa järjen käyttöä”, jolloin Tampereen yliopiston Aikalainen-lehti oli haastatellut häntä. Haastattelussa hän oli todennut, että ”kouluissa täytyisi opettaa kyseenalaistamaan demokratia, tai ainakin keskustelemaan siitä”.

Hän ei voinut ymmärtää, että ihmisoikeudet katsottiin yleisiksi ja yhtäläisiksi, vaikka ”elämä on luonteeltaan hierarkkinen ja monen ihmisen arvo on miinusmerkkinen”, hän kirjoitti myöhemmin ja ehdotti, että ihmisten luokittelemisen mittareiksi otettaisiin äly, viisaus, sivistys, tunne ja empatia.

”Joku ihminen on näissä suhteissa simpanssin, joku majavan, joku niittykirvisen tasolla. Fyysinen vajavuus ei merkitse yhtään mitään.”

Hätäohjelman teesit liikaa vihreille

Vuonna 1985 Linkola pyydettiin puhumaan vihreiden valtakunnalliseen kokoukseen. Hän esitteli siellä ”hätätila- ja katastrofiohjelmansa” pääkohdat, jotka eivät keränneet kokousväeltä laajaa kannatusta.

Linkolan tavoitelista oli viedä väeltä jalat alta.

”Keskitetty hallinto, ankara syntyvyydensäännöstely, ehdoton protektionismi – irrottautuminen kaikista ulkomaankauppasopimuksista vienti- ja tuontikieltoineen, metsämaan rauhoittaminen hakkuilta erikseen määrättyjä suppeita talousvyöhykkeitä lukuun ottamatta, kaiken tavaranvalmistuksen saattaminen tarveharkinnan mukaan luvanvaraiseksi, kaiken uudisrakennustoiminnan lopettaminen, väestönsiirrot taajamista maaseudulle, elinkeinoelämän hajauttaminen ja suuryritysten purkaminen perheyritysten kokoon asti, ankara energian säännöstely, yksityisen ajoneuvoliikenteen korvaaminen julkisella, tarpeettomien kuljetusten valvottu kieltäminen, tiestön, pysäköintikenttien ja tarpeettomien rakennuspohjien raivaaminen maatalous- ja metsämaaksi, maksimipalkkalaki, opetuksen ja kulttuurilaitosten jyrkkä supistaminen, keinolannoitteiden, kasvinsuojelumyrkkyjen ja raskaan konekannan korvaaminen maataloudessa biologisilla viljelymenetelmillä ja kymmenkertaisella ihmistyövoimalla.”

Myöhemmin Linkola arvosteli vihreitä siitä, että liikkeellä ei ollut kantavaa aatetta, filosofiaa. Kun Vihreä liitto oli ajanut Linkolan mielestä karille (1987), piti hän mahdollisena, että Vihreä Elämänsuojelun Liitto kohoaisi merkittäväänkin yhteiskunnalliseen rooliin, mutta ”vastuuntuntoinen sivistyneistö” ei lähtenyt liikkeelle Linkolan toivomalla tavalla.

Samana vuonna syntyi paljonpuhuttu essee Kirje Suomen henkeville naisille. Linkola suri siinä ”omaa kylmää kuvettaan ja tyhjää syliään ja kaikkien tyhjiä urosten sylejä kautta Suomenmaan”. Maaseutu oli murroksessa.

Miehet olivat ihmeissään kaupunkilaisten naistensa kanssa ja purkivat hämmennystään ja pettymystään kuka kalastamalla, kuka kaatamalla puita ja repimällä metsät aukioiksi koneillaan. Naiset olivat kiinnostuneempia lehmämaalauksista kuin lehmistä. Ja niin suloisia kuin nuo taajamanaiset olivatkin, olivat he aina väsyneitä, kirjoittaja valitti.

Kirjoituksesta tuli kahvipöytien puheenaihe, sitä lainattiin ja luettiin ääneen: ”… Me tunnemme, että ihmiset on luotu elämään pareittain, että miehen ja naisen hyväily ja yhteisymmärrys ovat elämän perusasioita, että jokainen yksin nukuttu yö on rikos luontoa vastaan.”

Lehmistä puheen ollen, Linkola on maidon ystävä. Kolme litraa päivässä on kuulemma sopiva määrä.

Kalastajasta vanhaksi

Ikä on tuonut vihaiseen Linkolaan myös pehmeämpää värinää. Vuonna 2004 Linkolalta julkaistiin kirja nimeltä Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla?

Jo kirjan nimi kertoo toivon mahdollisuudesta. Linkola ei ollutkaan enää yhtä ehdottoman jyrkkä kuin edellisissä kirjoissaan. Hän valmisteli lukijoita yllätykseen kirjansa esipuheessa kertomalla, että useimmat hänen ystävänsä ja monet sivullisetkin määrittelivät hänet nykyisin naiiviksi optimistiksi.

1:38

Ennen Pentti Linkola taisteli koko maailmaa vastaan, vuonna 2016 päästäkseen kaivolle ja postilaatikolle. Mustaa petollista jäätä mustassa maassa. Ei ole kauan, kun hän ajatteli olevansa elinkelvoton silloin, kun hän ei kykene enää kantamaan kahta täyttä kahdenkymmenen litran vesisankoa kaivolta saunalle. Liukkailla puolikin sangollista on hyvä.

Kirjan luettuani mieltä kalvaa hämmennys. Mitä Linkola lopulta oikein on? Fanaattinen pettynyt impivaaralainen? Suomen viimeinen vallankumouslainen? Häikäisevä poleemikko vai itseään toisteleva jahkailija? Hullu, nero vai molempia? Vasemmistolaisuuden kieltäjä, mutta ei oikeistolainenkaan? Vai tiukka taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta?

– Läksit kävelemään jo 10 kuukauden ikäisenä, joten kiire sinulla on aina ollut, kertoi Pentti Linkolan äiti kirjeessä vuonna 1997.

Linkolan suurin kiire koskee palloa, jossa asustamme. Sen hän haluaa yhä pelastaa. Keinoista saa olla montaa mieltä.

Jälkikirjoitus

Uskottava se on. Kyllä luonnonsuojelijalla itselläänkin oli aikoinaan auto. Se oli hänellä viisi tai kuusi vuotta. Aamuisin hän vei sillä kalat linja-autolle, joka kuljetti ne kalatukkuun Helsinkiin.

Niiden vuosien aikana hän ohitti toisen auton vain kerran, ja sekin seisoi parkissa tien laidassa.

”Yleensä odotin, että auto lähti liikkeelle, eikä minun tarvinnut ohittaa sitä. Pelkäsin aina ajaessani.”

Pelko oli aiheellinen, koska Linkola nukahti tuon tuosta rattiin ja ajoi ojaan.

Lopulta hän hermostui autoon, ”se oli kamala rakkine”. 

Suuri osa tekstistä on lainattu Linkolaa käsittelevästä elämäkerrasta.