57-vuotias Maija Heimonen siirtyi kymmenisen vuotta sitten tietokonetöistä lähihoitajaksi. Alanvaihtoa edelsi murros niin työelämässä kuin omassa ajatusmaailmassa. Nyt palkka on huonompi kuin ennen, mutta hän saa tehdä työtä, josta todella pitää.
Maija Heimosen työpaikalla kirjapainossa oli 2000-luvun taitteessa käynnissä jonkinlainen pudotustaistelu. Tietotekniikka oli kehittynyt niin, että mainostoimistot olivat alkaneet itse tehdä painovalmiita aineistoja. Maijalle ja muille graafisen tekniikan ammattilaisille, jotka saattoivat painotuotteita painokuntoon reprolaitoksissa ja kirjapainoissa, oli yhä vähemmän töitä.
– Neljän vuoden ajan porukkaa lomautettiin vähän väliä. Jälkeen päin olen tajunnut, että olin siinä vaiheessa jo aika uupunut työhöni. Ajattelin, etten halua enkä jaksa tätä rumbaa. Täytyy olla jotain muuta, Maija muistelee.
Kun alkoi jälleen näyttää siltä, että tulossa olisi yt:t ja lomautuksia, Maija ehdotti esimiehelleen itse, että voisi jäädä seuraavassa aallossa pois.
– Minusta tuntui, että ala muuttuu niin paljon, että pitäisi olla hirveän kiinnostunut, jotta vielä jaksaisi. Tuntui myös, että 20 vuotta koneen ääressä alkaa ihan oikeasti riittää.
– Jonkin verran mukana saattoi olla myös ikäkriisiä. Olin päälle nelikymppinen, ja tuli olo, että haluaisin ehkä tehdä jotain tärkeämpää työtä.
Lokakuussa 2004 Maijan odottama aalto tuli ja hänet lomautettiin toistaiseksi.
– Kävin vielä tekemässä mainostoimistokeikkaa, mutta tulin siihen tulokseen, että vaikka saisin, en enää halua tehdä tätä työtä. Tavallaan valinta oli siis sekä oma että suhdanteiden aiheuttama.
Uudelleen kouluun 44-vuotiaana
Työuupumuksesta toipumiseen meni muutama kuukausi. Sen jälkeen Maija alkoi miettiä, mitä tekisi seuraavaksi.
Selvää oli, että edessä olisi alanvaihto. Lähihoitajaksi ryhtyminen ei ollut ainoa tai edes ensimmäinen vaihtoehto, jota Maija harkitsi. Häntä kiinnostivat esimerkiksi keittiömyyjän ja puutarhurin hommat.
– Keittiömyyjän työn hylkäsin, koska palkan riippuminen omista myymisistä olisi ihan turkasen stressaavaa. Puutarha-alassa minua mietitytti allergioiden lisäksi työllistyminen. Kun kyselin oppilaitoksista, miten koulutuksesta työllistyy, minulle sanottiin, että kyllä sinä ainakin kausitöitä saat.
Lähihoitajan ammatti ei ollut kiinnostanut Maijaa koskaan aiemmin. Sen hetkiseen elämäntilanteeseen ja arvoihin se kuitenkin sopi.
Aiemmin Maijasta tuntui, ettei vastuullinen hoivatyö ollut häntä varten.
– Olen aina sanonut, että kaikista ammateistani minulle paras on ollut juuri se, jossa olen kulloinkin ollut. Neljäkymmentä täyttäneenä tai vielä vähän vanhempanakaan en olisi voinut kuvitellakaan koskaan hoitavani ketään. Ajattelin, että jos teen kirjapainossa mokan, niin se on rahaa, mutta en halua olla vastuussa kenenkään hengestä. Niin se elämä muuttuu – nyt lähihoitajan homma on minulle juuri oikea.
Maija haki lähihoitajan kaksivuotiseen aikuiskoulutukseen keväällä 2005. Opinnot Helsingin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa, nykyisessä Stadin ammattiopistossa, alkoivat saman vuoden elokuussa. Maija oli tuolloin 44-vuotias.
– Koulun penkille palaaminen oli itse asiassa aika hauskaa. Kun paikka varmistui, irtisanoin itseni kirjapainosta. Yritys vitkutteli vielä muutaman vuoden eteenpäin ja meni sitten kokonaan nurin.
Koulutuspäiväraha ja lainavakuutus hyötykäyttöön
Päätöstä palata opiskelijaksi helpotti, että perheen talous ei kaatunut siihen. Maijan ansiosidonnainen päiväraha vaihtui saman suuruiseksi koulutuspäivärahaksi, jota maksettiin koulutuksen loppuun asti.
– Ihan muutamaksi viikoksi putosin peruspäivärahalle, joka olikin kyllä tosi pieni. En varmaan olisi pärjännyt sillä koko aikaa, sillä meillä oli asuntolaina ja kaksi pientä lasta.
Asuntolainaan liitetty työttömyysvakuutus osoittautui niin ikään hyödylliseksi.
– Maksoimme kotiamme vuoden ajan vakuutuksesta. Sen ansiosta minun oli mahdollista opiskella täysipäiväisesti. Työn ohessa opiskeleminen olisi ollut raskasta, sillä jouduin tekemään ja lukemaan aika paljon myös kotona. Koulussa näki, että työssäkäyvillä ja yksinhuoltajilla oli tosi rankkaa.
– Koulutuspäiväraha ja lainavakuutus tekivät opiskelemaan lähtemisestä helpompaa, mutta jotainhan sitä olisi joka tapauksessa pitänyt ruveta tekemään. Ehkä olisin sitten mennyt kaupan kassalle.
Kurssien läpäisy vaati työtä. Kuvituskuva.
Vanhusten vaipat vaihtuvat siinä missä lastenkin
Maija sai valita suuntautumisalansa lähihoitajana yhdeksästä eri vaihtoehdosta. Niitä olivat esimerkiksi kuntoutus, lasten ja nuorten hoito, mielenterveys- ja päihdetyö, sairaanhoito, suun terveydenhoito, vammaistyö sekä vanhustyö.
Päiväkodissa vietetty ensimmäinen harjoittelujakso ei sytyttänyt, mutta kun Maija seuraavaksi meni dementiakotiin, asiat loksahtivat kohdilleen.
– Vanhukset tuntuivat heti sellaisilta, että heidän kanssaan haluan tehdä töitä. Jälkeenpäin ajatellen valinta oli hyvä, koska vanhustyön puolella työpaikkoja on tarjolla varmaan kaikkein eniten.
Maija oli valintansa kanssa melko yksin.
– Vanhustyön opintosuunnasta ei meinattu saada edes ryhmää kasaan. Olen huomannut myöhemminkin opiskelijoita töissä ohjatessani, että aika harva valitsee vanhustyön. Sitä ei koeta niin houkuttelevana kuin esimerkiksi nuorisopuolta, jolle etenkin nuoret hakevat.
Nuoret opiskelijat kavahtavat esimerkiksi vanhusten vaippojen vaihtamista.
– Ne ensimmäiset kerrat voivat olla heille ihan hirveitä. Sanon aina, että miettikää se asia niin, että teette tässä toiselle ihmiselle todella suuren palveluksen. Vanhus on pulassa eikä selviä tästä itse, ja te autatte häntä. Monet ovatkin sanoneet, että helpottaa paljon, kun osaa ajatella asian noin päin eikä vain hirveänä kakkarumbana.
– Minusta vaippojen vaihtaminen ei ole missään vaiheessa ollut mitenkään hirveää. Ehkä se, että olen hoitanut omia vanhempiani heidän ollessaan vakavasti sairaita ja kuolemassa, on kasvattanut siihen. Ja olenhan minä kasvattanut kaksi lastakin! Vaipat olivat heillä pienemmät, mutta ei se tilanne muuten ole sen ihmeempi.
Kuvituskuva.
Työpaikkoja tarjottiin oikealta ja vasemmalta
Kun Maija yhdeksän vuotta sitten valmistui lähihoitajaksi, hän oli 46-vuotias ja sai heti vakituisen työpaikan Helsingin kaupungin kotihoidosta.
– Työnantaja sanoi jo harjoittelujaksolla, että kun valmistut, niin muista meitä. Itse asiassa joka ikisestä harjoittelupaikasta pyydettiin minua töihin, Maija kertoo.
– Halusin kotihoitoon, koska se oli minusta kauhean kivaa. Ajattelin, että olisin siellä eläkkeeseen asti.
Kaksi vuotta sitten työpaikan vaihto kuitenkin tuli ajankohtaiseksi, kun Maija haki ja pääsi toiseen vakituiseen työsuhteeseen oman kotinsa lähelle rakennettuun hoitokotiin. Työmatka kutistui huomattavasti, mutta se ei ollut ainoa syy paikan vaihtoon: työn luonne oli muuttunut kotihoidossa seitsemän vuoden aikana sen verran, että pikkuhiljaa ajatus toisenlaisen suunnan kokeilemisesta kypsyi.
– Toisaalta sain tehdä kotihoidossa vaikka mitä ja rakentaa hyvän ammatillisen pohjan. Toisaalta seitsemän vuoden aikana työtahti kiristyi ja asiakkaiksi tuli yhä huonokuntoisempia ihmisiä. Työtä ei enää pystynyt tekemään niin hyvin kuin olisi halunnut. Pois lähtiessä jäi vähän huono mieli, ja silti oli vaan pakko lähteä. Minusta alkoi tuntua, etten halunnut vain tehdä tiettyjä asioita ja poistua, vaan olla enemmän ihmisten kanssa.
Nykyisessä työpaikassaan Maija huolehtii 14 muistisairaan vanhuksen ryhmästä.
– Nyt minä todellakin elän arkea näiden ihmisten kanssa koko työvuoron ajan. Välillä ei edes ole sellainen olo, että menisin töihin, vaan toisen perheeni luo. Hoitokoti on heidän kotinsa, ja minä autan heitä selviytymään arjesta siellä. Toki täälläkin on kiirettä, mutta pystyn myös juttelemaan, olemaan vierellä, halaamaan ja tekemään kaikenlaista heidän kanssaan, Maija sanoo.
Kuvituskuva.
Ei enää tietokoneen ääreen
Maija on sitoutunut kolmivuorotyöhön, mutta ainakin toistaiseksi hän on saanut nuorempien ja yövuoroista innostuneempien hoitajien ansiosta tehdä kaksivuoroa.
– Onneksi niin. Mieheni tekee kolmivuorotyötä, ja hän sanoo, että se on näillä kymmenillä hirveää.
Maijan työhön kuuluu esimerkiksi vanhusten ruoan ja lääkkeiden antaminen, suihkuttaminen, saunottaminen, ylipäätään hygieniasta huolehtiminen ja ulkoiluttaminen. Hän seuraa myös vanhusten vointia, verenpaineita, verensokereita ja painoa sekä tekee muistitestejä, hoitosuunnitelmia ja päivittäisiä raportteja potilastietojärjestelmään.
– Parasta on vuorovaikutus vanhusten kanssa. Näen, miten suunnattomasti ihminen ilahtuu, kun astun ovesta sisään. Ja saan myös kiitosta heiltä.
– Lähihoitajana pärjää iloisella asenteella ja myötäelämisen taidolla. Vanhusten kanssa moni vaikea tilanne ratkeaa, kun vähän halataan, annetaan aikaa ja rauhassa yhdessä tehdään se, mitä pitää tehdä. Saamme monesti rauhoitella asukkaita, jotka olisivat lähdössä kauppaan, rintamalle, töihin tai kotiin. Silloin jutellaan ja mietitään yhdessä maailman menoa. Puhumalla ja ajatuksia ohjaamalla tilanteet yleensä ratkeavat melko pian.
Maija sanoo, ettei työtä edes voi verrata kirjapainossa työskentelyyn.
– En missään tapauksessa haluaisi enää istua tietokoneen ääressä. Toki lähihoitajanakin joutuu tekemään hommia tietokoneella, mutta se on erilaista.
Kuvituskuva.
Koska Maija suhtautuu vanhuksiin kuin perheeseensä, välillä joidenkin asukkaiden ongelmat saattavat jäädä kaivamaan mieltä. Loman lopussa tulee ehkä mietittyä, ovatko tutut hoidettavat enää edes hengissä, kun itse palaa töihin. Pääsääntöisesti Maija kuitenkin osaa kääntää ajatuksensa vapaa-ajalla muualle.
– Pidän itsestäni huolta harrastamalla koirieni kanssa. Agilityradalla päässä ei voi pyöriä mitään muuta. Minulla on niin hyvä oman elämän nollaustaito, että en koe lähihoitajan työtä henkisesti niin raskaaksi kuin jotkut muut ehkä kokevat.
”Tiedätkö, millaista palkkaa hoitajat saavat?”
Lähihoitajana Maijan tulotaso on pudonnut melkoisesti aiemmasta.
– Sain ansiosidonnaista suunnilleen saman verran kuin palkkaa tälle alalle juuri valmistuneena. Vuosien mittaan palkka on noussut, mutta ei aikaisemmalle tasolle. Muistan, kun lähihoitajakoulun testeissä psykologi sanoi, että homma vaikuttaa minulle ihan hyvältä, mutta tiedänkö graafiselta alalta tulevana, millaista palkkaa hoitajat saavat. Tiesinhän minä, mutta se ei ollut tässä se juttu.
– Ihmisten hoitamisesta ei makseta. Onneksi asuntomme on maksettu, eikä meillä ole enää pieniä lapsia. Mutta jos on nuori ja koko elämä ja asunnon osto vasta edessä, niin kyllä tämä palkkataso aika kurjalta ja pieneltä tuntuu.
Työ on fyysisestikin melko kuluttavaa, koska se sisältää huonokuntoisten vanhusten siirtoja ja auttamista.
– Omalla iällä on tietysti myös vaikutuksensa, mutta työajan puitteissa minulle on ilmaantunut nivelrikkoa, selkävaivoja ja kaikenlaisia kolotuksia.
Askelia Maija ottaa työpäivän aikana 10 000–12 000.
– Siinä saa laittaa töppöstä toisen eteen aika rivakasti. Mutta fysioterapeutin kanssa olemme todenneet, että tällainen liikunnallinen työ on kaikista polvi-, selkä- ja käsivaivoista huolimatta tietokonetyötä terveellisempää. Iskiaksen ollessa pahimmillaan istumisesta ei tule mitään, mutta tätä työtä pystyn tekemään, koska en edes ehdi istumaan, Maija naurahtaa.
Maija menee töihin mielellään.
"Tätä työtä täytyy haluta tehdä, jotta sitä jaksaa"
Maija uskoo olevansa nyt alalla, josta myös jää aikanaan eläkkeelle. Hienoa on, että hän ei nyt 57-vuotiaanakaan joudu tuntemaan olevansa työmarkkinoilla ikänsä takia pohjasakkaa.
– Ikäni ei ollut millään tavalla este esimerkiksi työpaikan vaihtamiselle kaksi vuotta sitten. Mieheni ihmetteli, että mitä sinä nyt tuon ikäisenä enää siirryt paikasta toiseen, mutta tällä alalla olen erittäin hyvässä iässä!
– Mielestäni lähihoitajan hommissa, varsinkin vanhustyössä, ikä on vain eduksi. Silloin on enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä ikäihmisiä kohtaan. Tajuaa, ettei ole itsekään kuolematon, ja että ne polvivaivat tosiaan ovat ikäviä. Ja opiskellessa erilaiset sairaudet oli paljon helpompi omaksua, kun niille oli kasvot – yksi sukulainen oli sairastanut sitä, toinen tuota. Asiat jäivät paremmin päähän.
Maija huomauttaa, että lähihoitajaksi ei silti kannata ryhtyä vain varman työpaikan takia.
– Minusta on hirvittävää, kun joskus puhutaan, että jos ei muuta löydy, niin menkää lähihoitajiksi. Tätä työtä täytyy haluta tehdä, jotta sitä jaksaa. Pitää ymmärtää ihmisiä ja olla aidosti kiinnostunut heistä.
Alanvaihtoon Maija kyllä rohkaisee muitakin.
– Kannattaa yrittää ja kokeilla. Minunkin mielestäni lähihoitajaksi ryhtyminen oli vähän omituinen päähänpisto, mutta kyllä siihen vanhaankin kaaliin tarttuu uusia asioita. Ja koska nautin auttamisesta, tämä työ on todella ihanaa.
– Toki hoitoalallakin tunnutaan nyt puhuvan työnlaadusta ja jaksamisesta paljon negatiiviseen sävyyn, mutta itse näen asiat positiivisemmin. Välillä tuntuu, ettei edes uskaltaisi sanoa olevansa työhönsä tyytyväinen ja voivansa siinä hyvin.
Mikä lääkkeeksi hoitajapulaan?
Työyhteisövalmentaja Anna Pylkkänen ja SuPerin puheenjohtaja Silja Paavola pohtivat lääkkeitä hoitajapulaan Studio55.fi-lähetyksessä maaliskuussa 2014.
25:00
