Suomen mäkihyppy on pudonnut kansainvälisestä kyydistä kaikessa.
Olimme joskus sillä tasolla, että kun suomalainen mäkimies meni Helsinki-Vantaan lentoasemalle, hän oli lähdössä menestymään. Kun homma romahti, sinne mentiin korvat luimussa ja pantiin harmaampaa vaatetta päälle, Suomen hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn lajikoordinaattori Mika Kojonkoski kiteyttää STT:lle aikojen muuttumisen.
Viime vuosina iloa ja itseluottamusta on pitänyt hakea pienistä hyvistä hetkistä.
Trondheimin MM-hiihtojen lomassa Kojonkoski nosti esille tältä kaudelta esimerkiksi vakavasta polvivammasta toipuneen Eetu Nousiaisen räväkän paluun maailmancupiin Sapporossa ja Antti Aallon hyvät esitykset.
Aallon loppukausi oli kaikkiaan vahva, kun hän MM-kilpailujen henkilökohtaisten kilpailujen 12. ja 13. sijojen jatkoksi pystyi hyppäämään maailmancupissa säännöllisesti 20 parhaan joukkoon. Sunnuntaina Aalto paketoi kauden Planican lentomäessä viikon toisella 16. sijalla.
Aallon ja Nousiaisen lisäksi suomalaisista Niko Kytösaho, Kasperi Valto ja Tomas Kuisma ylsivät maailmancupin pisteille sunnuntaina päättyneellä kaudella. Aalto oli cupissa parhaana suomalaisena 36:s, mutta pisteille yltäneiden suomalaisten määrä on suurin sitten kauden 2014–2015, jolloin vielä seitsemän suomalaista oli siivillään toisen kierroksen paikkojen arvoisesti.
Tuon jälkeen määrät ovat olleet 2, 3, 2, 4, 2, 3, 3, 4, 4 ja nyt 5, joten taso on leventynyt viime vuosina, kun nuoret Valto, Kuisma ja Vilho Palosaari ovat valaisseet näkymiä.
Huipulle on yhä pitkä matka, kun Suomi on jäänyt kansainvälisestä kyydistä kaikessa eikä Hiihtoliiton heikko taloustilanne helpota urakkaa.
Menestysautomaatti jäi päivittämättä
Samaan aikaan kun suomalaiset mäkimiehet ovat huvenneet tuloslistojen kärkipäästä, ovat vähentyneet myös suomalaiset valmentajat. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomi oli valtakieli valmentajalavalla, mutta nyt edes Suomen maajoukkueella ei ole kotimaista päävalmentajaa. Tehtävää hoitaa historian toisena ulkomaalaisena slovenialainen Igor Medved, jonka projekti tähtää ensi talven olympialaisiin.
Mihin suomalaiset valmentajat ovat kadonneet?
– Se lähtee varmaan isosta kuvasta ja kulttuurista, mikä oli ennen vuosituhannen vaihdetta. Pitää mennä vielä kauemmas, Kojonkoski taustoittaa.
– Suomessa yksilöurheilu oli tärkeässä asemassa, talviurheilu oli tärkeässä asemassa ja mäkihyppy oli erikoisen tärkeässä asemassa. Meille rakentui olosuhteita, tutkimusta ja valmentajapaikkoja. Meillä oli yhteiskunnan iso kiinnostus mäkihyppyyn.
Suomessa ei riittänyt kaikille valmentajille työpaikkoja, joten osaamista alkoi valua ulkomaille.
– Olimme monessa asiassa edellä muita mäkihypyn toimintaympäristössä ennen vuosituhannen vaihdetta, Itävallan, Suomen ja Norjan maajoukkueiden päävalmentajana työskennellyt Kojonkoski sanoo.
– Mitä sitten tapahtui? Mäkihyppy oli suomalaisen talviurheilun ja yksilöurheilun menestysautomaatti. Ehkä emme osanneet itsekään arvostaa sitä ja olla hereillä kehityksessä. Koko ajan olisi pitänyt kehittää olosuhteita, osaamista ja talousympäristöä, jotta mylly olisi pyörinyt.
Olosuhteet ovat rapistuneet
Kojonkosken mukaan muualla on menty viisin- tai kymmenkertaiseen maailmaan olosuhteiden näkökulmasta 25 vuoden aikana.
– Jos katsotaan mitä suomalaisille mäkihyppyolosuhteille on tapahtunut 2000-luvulla, ovat ne rapistuneet.
Mäkihyppy ei ole kansanterveysliikuntaa, kuten esimerkiksi maastohiihto, jonka suorituspaikoille riittää käyttäjiä ja maksajia.
Olosuhteiden rakentamisen lisäksi niiden ylläpitäminen maksaa.
– Pienten mäkien ylläpitäminen on vaikeaa ympäri maailman, Kojonkoski muistuttaa.
Katse pitäisi kääntää mäkikeskuksiin.
– Minun aikanani Norjassa koko Holmenkollen remontoitiin, Lillehammer pantiin uuteen uskoon, Vikersund rakennettiin uudelleen ja sinne tehtiin pienemmät mäet. Trondheim pantiin alulle uudestaan.
– Meillä on suljettu mäkiä. Tämä johtaa siihen, että Suomen rooli, imago ja osaaminen putoavat suhteessa siihen, mitä on maailmalla.
Kojonkoski alleviivaa, ettei pelkkä mäki riitä.
– Myös ympärillä olevat olosuhteet, hissit, tuulisuojaus ja tuulimittaus, joka liittyy oleellisesti varustekehitykseen, täytyy olla kunnossa.
– Jos ei pystytä pitämään jollain lailla kilpailukykyisiä olosuhteita, niin pitkässä juoksussa 2029 kisojen jälkeen ruvetaan sammuttelemaan valoja, Kojonkoski viittasi Lahdessa järjestettäviin MM-kilpailuihin.