2000-luvun alussa kauhisteltiin uutta teini-ikäisten tyttöjen sukupolvea, joka riekkui kaupungilla siiderikännissä stringit vilkkuen ja kovaan ääneen kiroillen. Suositun nettisivuston myötä ”pissismistä” kasvoi mediailmiö, joka huomiotiin valtakunnan pääviestimissäkin. Missä ovat pissikset tänä päivänä, ja mitä alkuperäisille pissaliisoille tapahtui?
Kansikuva herättää muistoja teinivuosilta: Pissismin vaaleanpunainen kirja, kirjoittanut Nanna Aito-Ihkula (13 Kustannus Oy). Pinkkien kansien väliin on koottu kieli poskessa kirjoitettuja elämänohjeita, jotka summaavat 2000-luvun alun pahamaineisen teini-ilmiön. Opus on jatkoa aikanaan suursuosion saaneelle Pissismi.org -sivustolle, kahden lukiolaistytön luomukselle, joka kiteytti pissaliisojen olemuksen ja herätti huomiota räävittömyydellään.
Kirjassa käsitellään pissismin peruspilareita eli kieltä, käytöstä, ulkonäköä ja asennetta. Siis lyhyesti: v**tu daah, puhu kädelle, onx mun Missyt tarpeex kireet ja siis whatever. Ei ihme, että naistutkijat pohtivat mediassa, mistä moinen nuorten tyttöjen kapinahenki kertoi.
Nanna Aito-Ihkula ja Kauko Röyhkä kirjajulkkareissa vuonna 2007.
Pissis-sana on jäänyt elämään, mutta pissaliisat itse ovat kadonneet kauppakeskusten käytäviltä ja puistojen penkeiltä. Nykyiset nuoret naiset eivät pidä ryyppäämistä coolina, käyttävät stringien sijaan mummoalkkareita ja tiukkojen farkkujen sijaan sporttivaatteita.
Missä ovat nuo lehtienkin sivuilla kauhistuttaneet pissalissut? Millainen aikuinen pissisten äänitorvesta, Nanna Aito-Ihkulasta, kasvoi?
Pissiksistä menestyviä nuoria naisia
Menestyvä ja lahjakas yrittäjä, graafinen suunnittelija ja sovelluskehittäjä nyt ainakin. Nainen Nannan hahmon takana eli Valeria Gasik nauraa helsinkiläisessä kahvilassa selaillessaan Pissismin vaaleanpunaista kirjaa.
– Yritin jossain vaiheessa löytää tämän kirjastosta, mutta kaikki kopiot oli varastettu. Miten osuvaa, Gasik naurahtaa.
Valeria Gasik ja Pissismin vaaleanpunainen kirja.
– Pissismi oli tapa identifioida itsensä erilleen muista, ja samalla se yhdisti kavereiden kanssa. Moni ei ymmärtänyt, että se oli kuin oma taiteenlajinsa. Oli todella rankkaa olla pissaliisa, miettiä koko ajan sitä miltä näyttää ja kenen kanssa hengaa, ja käydä kouluakin samalla, Gasik muistelee ilkikurinen pilke silmäkulmassa.
Moni kavahtaa sanaa "pissaliisa" halventavana, mutta Gasik kavereineen teki pissismistä kunnia-asian. Ilmiötä analysoineet tutkijat ovat pitäneet pissismiä karnevalisointina, campina ja tyttöjä voimauttavana kapinointina.
– Pissismin ironia meni varmaan ohi pissiksiltä itseltäänkin. Jos joku haluaa nähdä pissismin feministisenä, voimauttavana asiana, niin miksei. Me emme silloin ajatelleet niin syvällisesti, Gasik miettii.
Jos odotitte, että pusikoissa pissivät ja Ofeliaa lipittävät teinitytöt päätyivät alkoholistuneiksi yksinhuoltajiksi ja työttömiksi koulupudokkaiksi, on ikävä tuottaa pettymys. Mukaan mahtuu varmasti monenlaisia elämänkohtaloita, mutta esimerkiksi Pissismi-kirjan sivuilla esiintynyt tyttöporukka kasvoi sangen menestyväksi naisjoukoksi. Heistä tuli muun muassa yrittäjiä, suunnittelijoita, opettajia, toimittajia ja toimintaterapeutteja.
Tässä olivat tosipissikset Pissismi.org-sivuston takana.
Moni ei moralisoinniltaan tajunnut, että lehdissä raflaavasti esiintynyt pissislauma koostui älykkäistä nuorista naisista. Ilmiö oli todellinen, mutta esimerkiksi Nanna Aito-Ihkula keksitty hahmo, jonka kautta teinien elämää peilattiin.
– Kirjan julkaisutilaisuudessa yksi toimittaja ei tajunnut, että Nanna oli alter ego, roolihahmo. Hän piti ihan tosissaan törkeänä sitä, että kehotimme ihmisiä ryhtymään pissiksiksi, Gasik muistelee huvittuneena.
– Kirjasta liikkui sellaisiakin teorioita, että se olisi jonkun mainostoimiston keksimä.
Gasik vahvistaa, että pissismin aika on mennyt.
– Nanna sanoisi, että true-pissikset ovat varmaan muuttaneet Hollywoodiin ja tehneet kovasti rahaa, mutta muut ovat luovuttaneet ja kasvaneet aikuisiksi. Todella tylsää. Se ei ole enää ilmiö, mutta ehkä se tekee vielä comebackin?