Espoolainen poliisi Nina "Peppi" Pelkonen on parasta aikaa työkomennuksella Etelä-Sudanissa, missä hän on keskittynyt tukemaan paikallisten naispoliisien nousemista kahvinkeittäjistä "oikeiksi" poliiseiksi.
Pelkonen on palvellut kolme vuotta myös Kosovossa, missä hän keskittyi sotaraiskausten tutkintaan ja sodassa raiskattujen naisten aseman parantamiseen. Suomessa hänet muistetaan parhaiten turvapaikanhakijoiden valistajana.
MTV Uutiset kertoi aiemmin tässä kuussa, että Suomi on siviilikriisinhallinnan suurvalta EU:ssa. Yksi näissä tehtävissä toimiva suomalainen on espoolainen poliisi Nina "Peppi" Pelkonen, joka on parhaillaan päättämässä komennustaan Etelä-Sudanissa.
Lue myös:
Suomi on kriisinhallinnan suurvalta - EU-maiden ylivoimainen ykkönen
Pelkosen vuoden mittainen komennus siviilikriisinhallinnan tehtävissä Etelä-Sudanissa on parin viikon päästä ohi. Teemme haastattelun Messengerillä, koska muut yhteydet toimivat huonosti.
Ennen perehtymistä hänen tehtäviinsä Etelä-Sudanissa palataan kuitenkin ajassa taaksepäin.
Aloitti lähipoliisina Espoossa
Pelkonen meni poliisikouluun aikuisiällä ja valmistui nuoremmaksi konstaapeliksi 1998.
Valmistuttuaan hän aloitti järjestyspoliisina ja pian sen jälkeen myös lähipoliisina Espoossa. Naisten asema, jonka parantamiseen hän on keskittynyt ulkomaankomennuksillaan, alkoi jo Suomessa. Täällä Pelkonen tunnetaankin parhaiten maahanmuuttajien parissa tekemästään työstä.
Lue lisää muun muassa tästä artikkelista: Naispoliisilta sokkihoitoa turvapaikanhakijoille: Kaikki lähtee naisen asemasta.
– Tuolloinkin oli tietoinen valinta, että pukeuduin hameeseen enkä housuihin. Halusin tehdä heti selväksi, mikä naisten asema Suomessa on ja että voimme muun muassa pukeutua miten haluamme. Ettei vaan kukaan voisi myöhemmin sanoa, ettei tiennyt, Pelkonen sanoo nyt.
Se, että Pelkonen on profiloitunut naisasioissa, olikin osaksi sattumaa, osaksi ei.
– Poliisikoulussa jo ajattelin, että haluan tosi tiukaksi partiopoliisiksi. mutta toisin kavi. Jo 2004 minun piti siirtyä sisähommiin sairastetun syövän ja kunnon heikentymisen takia.
Pelkonen jatkoi lähipoliisina ja ensin tutkijana sekä myohemmin ryhmän vetäjänä, mutta suuntautuminen raa'an seksuaali- ja sukupuoliväkivallan tutkintaan alkoi nimenomaan Kosovossa.
– Vaikka sitä ennen olin jo todistanut esimerkiksi kaikenlaista perheväkivaltaa Suomessa, Pelkonen sanoo.
Katso myös video, jolla Pelkonen kertoo työstään turvapaikanhakijoiden valistajana (juttu jatkuu videon jälkeen).
4:22
Lähti Kosovoon tutkimaan sotarikoksia
Ensimmäiselle ulkomaankomennukselleen Pelkonen lähti, kun sotarikostutkintaan Kosovossa tuli paikka auki.
– Ensin ajattelin – naisille tyypillisesti – että en voi hakea paikkaa, koska minulla ei ollut mitään kokemusta sotarikosten tutkinnasta. Eräs mieskollega kysyi sitten minulta, että kuinka monta sotarikoksiin erikoistunutta poliisia luulen Suomessa olevan. Siitä rohkaistuin ja hain paikkaa.
Pelkonen haki ja myös valittiin, ja hän lähti Kosovoon kesällä 2011. Hänen tehtäväkseen tuli tutkia naisiin kohdistuneita sotaraiskauksia.
– Sotarikostutkintayksikon johtajana toimi tuolloin suomalainen Matti Raatikainen. Tutkimistaktiikka oli aika samanlainen kuin missä tahansa peruspoliisin tutkintatyössä. Se ei ole kvanttifysiikkaa, mutta olosuhteet olivat haasteellisemmat ja ihmisten tapa kertoa asioita oli todellakin toisenlainen. Esimerkiksi "minä" ja "me" ovat kosovolaisen sanavarastossa lähes sama asia.
Romanilapsia Pelkosen Kosovon-kodin ulkopuolella.
"Aluksi kaikki oli valtavan takkuista"
Alku ei ollut helppo, kesti aikansa luoda suhteita ja saada paikallisten luottamus.
– Aluksi kaikki oli valtavan takkuista. Meni 10 kuukautta, ennen kuin sain tehtyä ensimmäisen säällisen kuulustelun ja vuosi ennen ensimmäistä kunnollista tutkintaa, Pelkonen muistelee.
– Usko oli mennä monta kertaa, mutta piti vain puurtaa. Monet maat lähettävät poliiseja ja asiantuntijoita vuodeksi kerrallaan, ja onneksi Suomen Kriisinhallintakeskus salli meidän työskennellä Kosovossa kolme vuotta. Kestää oman aikansa tutustua ihmisiin ja luoda suhteita, saada ihmiset luottamaan.
Sotaraiskausten uhriksi joutuneille naisille järjestettiin taideterapiaa. Naisten maalauksia esiteltiin myöhemmin näyttelyssä.
Käänteentekeväksi muodostui tilaisuus, jossa kerrottiin Kosovon naisverkoston julkaisemasta raportista, joka koski YK:n naisia, rauhaa ja turvallisuutta koskevaa päätöslauselmaa 1325.
– Olin ollut Kosovossa ehkä pari kuukautta. Menin sinne poliisipuvussa ja pidin muutaman puheenvuoron, se oli sellaista lähipoliisilobbaamista ja ihmisiin tutustumista. Siellä tutustuin paikallisen Medica Kosova -järjestön edustajaan ja muihin naisvaikuttajiin, mistä oli myöhemmin paljon apua.
Tavoitteena parantaa raiskattujen asemaa
Pelkonen toimi yhtenä taustavaikuttajista, kun sodassa raiskatuille naisille etsittiin asemaa Kosovon lainsäädännössä. Vaihtoehtoina pohdittiin muun muassa ryhmäkannetta, jossa uhreille olisi vaadittu symbolisena korvauksena 1325 euroa YK –päätöslauselman mukaisesti.
Lopulta kosovolaiset naisvaikuttajat saivat läpi lakiehdotuksen, joka takasi raiskatuille naisille saman aseman sotainvalidien ja sotaleskien kanssa.
Merkittävää laissa on se, että raiskauksen uhrit saivat statuksen, jolla he ovat oikeutettuja avustuksiin ja korvauksiin joutumatta kertomaan julkisesti häpeää tuottavista kokemuksistaan.
– Tällä lailla haluttiin suojata heitä. Että he saavat samat edut, mutta eivät tule paljastetuiksi.
– Laki meni läpi Kosovon parlamentissa ja presidentti jopa esitti anteeksipyynnön näille naisille. En usko, että he ovat edelleenkään saaneet korvauksia saaneet, mutta lailla on ollut iso symbolinen merkitys.
Sotaraiskauksen uhriksi joutuneen kosovolaisnaisen maalaus.
Raiskattuja naisia oli vaikea tavoittaa
Pelkonen korostaa, että sotarikostutkinnan poliisit eivät olleet yksin työssään sodassa raiskattujen naisten aseman parantamiseksi. Erityisen kiitoksen hän antaa Suomen tuolloiselle suurlähettiläälle Anne Meskaselle.
– Minä ymmärsin median merkityksen ja tein töitä sen eteen. Suomen suurlähetystöllä ja erityisesti Anne Meskasella oli iso rooli siinä, että tiedotusvälineet alkoivat kertoa asiasta. Meskanen myös lobbasi lahettiläänä asiaa muille sidosryhmille ja sillä tavalla tietoisuus levisi laajalle.
– Lisäksi Suomen Suurlähetystö rahoitti hankkeita, joilla autettiin heikossa asemassa olevia naisia. Tärkeää oli myös se, että aika oli oikea.
Pelkosen mukaan medianäkyvyydellä oli merkittävä rooli uhrien tavoittamisessa.
– 90 prosenttia raiskatuista naisista asui pikkukylissä ympäri Kosovoa. Sillä oli iso merkitys, että asia sai niin laajaa julkisuutta. Stigma sodassa raiskattujen naisten ymparillä alkoi helpottaa. Kokonaan se ei tietenkään ole poistunut.
Raiskattuja naisia on vaikea tavoittaa ja saada kertomaan kokemuksestaan, joka tuotti monelle valtavaa häpeää.
Naisten kertomukset olivat karua kuultavaa
Pelkonen tutki siis Kosovon sodassa raiskattujen naisten tapauksia. Kokemukset olivat karua kuultavaa.
– Esimerkiksi kerran eräs uhri kertoi, kuinka miehet ensin paiskasivat pienen tyttären hänen sylistään maahan ja sitten raiskasivat hänet. Tapasin myöhemmin myös tyttären. Hän oli invalidisoitunut ja kehitysvammainen tästä saamansa aivovamman seurauksena.
Kosovon tutkintojen vaikeudet ja raiskattujen naisten kauheat kertomukset kokemastaan eivät saaneet Pelkosta epätoivoon.
– En ollut epätoivoinen, pikemminkin frustroitunut. Pää ei kestä, jos ei pysty vaihtamaan vaihdetta. Poliisin on osattava toimia niin, että vapaalla ajattelee ihan muita asioita.
Jos uhrit puhuivat, todistajat eivät
Pelkonen kertoo, että hän Kosovossa lopulta osallistui noin tusinan jutun tutkimiseen. Hän ei tiedä tarkkaan, kuinka monta tuomiota sotaraiskauksista on tullut, mutta arvelee, että ei kovinkaan montaa.
Tutkinnoissa oli omat hankaluutensa silloinkin, kun raiskatut itse uskalsivat puhua kokemuksistaan.
– Vaikka uhreja alkoi löytyä, oli todistajia vaikea saada eikä aihetodisteita kuten DNA:ta ole vuosien päästä enää saatavilla.
– Lisäksi piti miettiä, voimaannuttiko tutkinta uhria, vai traumatisoiko se häntä uudestaan.
Pelkosen olikin siirrettävä syrjään omat kunnianhimonsa ja mietittävä, mikä uhrille oli parasta.
– Poliisina halusin tietysti menestyä ja näyttää, että olen kova tutkija, mutta näissä tutkinnoissa omat ambitiot piti kuopata. Piti pitää mielessä uhrin henkinen mielentila ja jaksaminen ja punnita sitä, kestääkö hän henkisesti raskaan oikeusprosessin. Eikä lopputulosta olisi yhtään auttanut esimerkiksi uhrin romahtaminen oikeudessa.
"Etelä-Sudanin mandaatti on poliisille hankala"
Ja sitten takaisin maailman nuorimpaan valtioon Etelä-Sudaniin, missä Pelkosen asemapaikka on UN-house eli toinen YK:n kahdesta tukikohdasta. Pääkaupungissa Jubassa sijaitsevassa tukikohdassa koordinoidaan operaatioita koko maan alueella.
Vaikka Pelkonen on Etelä-Sudanissa poliisina, ei hänellä, tai muillakaan YK-operaation poliiseilla, ole läheskään samanlaisia valtuuksia kuin kotimaassa.
– Poliisi ei voi täällä olla ihan poliisi. Emme voi esimerkiksi määrätä paikallista poliisia tai tehdä pidätyksiä emmekä kanna asetta, Pelkonen kertoo MTV Uutisille.
– Ilman poliisin valtuuksia mandaatti on poliisin kannalta hankala. Se on enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvaa vuorovaikutusta, ja mielikuvitusta pitää käyttää.
– Etelä-Sudanissa on käynnissä aikamoinen härdelli. Erimaalaisia toimijoita on vaikka kuinka paljon, Pelkonen kertoo.
Naispoliisin asema Sudanissa on heikko
Pelkonen on toiminut Gender, Children and Vulnerable people -yksikössä, ja keskittynyt paikallisten naispoliisien aseman parantamiseen.
– Naispoliisin asema on todella heikko ja monet naispoliisit toimivat poliisiasemilla lähinnä kahvinkeittäjinä ja ruuanlaittajina, Pelkonen kertoo.
Suomalaisen tavoitteena onkin saada muutosta aikaan ruohonjuuritasolla.
– Etsin naispoliiseja, jotka todella tekevät tätä työtä eivätkä vain käytä poliisin univormua.
– Tehtävänämme on voimaannuttaa heitä. Auttaa heitä saamaan itselleen asemaa poliisina ja löytämään oma paikkansa toimia yhteisönsä hyväksi. Matka on pitkä ja vasta aivan alussa. Paikalliset poliisit eivät myoskään ole saaneet palkkaansa kuukausiin.
Virallinen potretti Naispoliisien workshopista Etelä-Sudanissa.
"Muutokset ovat mahdollisia"
Pelkonen on osa pientä, kolmen hengen suomalaista erikoistiimiä.
Naispuolinen kollega luennoi pakolaisleireissä ja paikallisille viranomaisille järjestetyissä "työpajoissa" ja toimii YK-poliisin naisverkostossa. Mieskollega puolestaan tekee analyysejä, tiedonkeruuta ja raportteja. Kolmikolla on myös monia muita tehtäviä, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan.
– Miehet ja heimot ovat tapelleet keskenään vuosisatoja ja naiset ovat käytännössä pyörittäneet tätä yhteiskuntaa. Nyt tämä sama pitäisi saada aikaiseksi myös naispoliisien keskuudessa ja saada heidät tunnistamaan oma voimansa.
Oletko siltä mieltä, että olette saaneet jotain aikaisiksi?
– Kyllä, uskon niin. Olemme saaneet naispoliisit loytämään toisensa, onnistuneet valamaan heihin uskoa ja antaneet esimerkkiä toimitamalleista.
Pelkosen mielestä suomalisryhmä näyttää esimerkkiä myös työmoraalin suhteen.
– Me emme lässytä. Kosovossakin muutos alkoi tapahtua vasta vuosia sodan jälkeen siksi, että muutama nainen laittoi voimansa yhteen ja yksi sotaraiskauksen uhri uskalsi kertoa tarinansa medialle.
– Eteneminen on usein raivostuttavan hidasta ja haasteellista, mutta muutokset ovat mahdollisia. Välillä pitää käydä vetämassä Suomessa happea ja ottamassa vauhtia.
Suomen panos on tärkeä
Pelkosen kiittelee sitä, että Suomi panostaa kriisinhallintaan- ja rauhanturvaamiseen.
– Toivon, että budjetista päättävät politiikot antavat riittavät resurssit meidan kriisinhallintakeskuksellemme. Budjetti on tällä hetkellä lähes uskomattoman pieni ja sillä tehdään ihmeitä. Kriisinhallintakurssimme on korkeatasoinen, mutta pohjoismaisiin kollegoihimme verrattuna olemme resursseissa kaukana takana.
Pelkosen mielestä osallistuminen siviilikriisinhallinnan operaatioihin on tavattoman tärkeää nimenomaan siksi, että maailma on kompleksisoitunut.
– Kuulin juuri, että sisäasiainministeriö on katsonut tärkeäksi rahoittaa viiden paikallisen poliisin, joista kolme on naisia, opintomatkan Suomeen. Olen siitä äärettömän iloinen.
Pelkonen toteaa, että vanhat toimintatavat kaipaavat uudistamista.
– YK:n pitäisi keventää byrokratiaansa ja avustusjarjestojen tulisi tehdä paljon tehokkaampaa yhteistyötä ja fuusioitua.
– Emme voi elää omassa Suomi-kuplassamme. Maailma tulee väkisinkin kotiovelle, Pelkonen sanoo.