Missä he ovat nyt: Timo meinasi palaa hengiltä saunassa – rujo keho muistuttaa yhä kauhun hetkistä

Miehet ovat tulipunaisia. Hiki valuu vartaloita pitkin, kyynerpäät nojaavat reisiin. Päät roikkuvat käsien välissä. Yleisö seuraa herkeämättä.

Yhtäkkiä tapahtuu jotain. Viisinkertainen maailmanmestari Timo Kaukonen yrittää nousta istumaan, mutta rojahtaa lattialle. Järjestäjät joutuvat raahaamaan Kaukosen ja venäläisen kilpakumppani Vladimir Ladyzhenskin väkisin pois finaalisaunasta.

Miesten iho on täysin kuoriutunut. He kouristelevat ja menettävät tajuntansa. Yleisön ja miesten väliin vedetään pressu. Pressun taakse kiirehtää Kaukosen shokissa oleva vaimo. Kouluikäiset lapset jätetään toiselle puolelle.

Ladyzhenski menehtyy. Kaukonen kiidätetään ambulanssilla hoitoon Töölöön. Ihon lisäksi sisäelimet ovat palaneet pahoin. Lääkärit povaavat varmaa kuolemaa.

Mutta Timo Kaukonen ei kuollut.

"Sanoivat, etten sauno enää koskaan"

Tapahtumat kesältä 2010 ovat syöpyneet monen mieleen. Kaukonen ja Ladyzhenski olivat istuneet kuumassa saunassa yli kuusi minuuttia. Se on pitkä aika.

Edellisellä kerralla maailman parhaat saunojat kestivät samassa pätsissä alle neljä minuuttia.

Kuuden vuoden jälkeen Kaukosen, eli kansan tunteman Sauna-Timon, hymy on jälleen herkässä.

– Tämä on minun! hän esittelee ylpeyttä äänessään oman saunaterapiayrityksensä, Saunansisun.

Hän patistaa toimittajan saunomaan kelohonkaiseen saunaan. Sauna on viimeisen päälle, löylyt mukavan lempeät. Saunan jälkeen saunaterapeutiksi itsensä kouluttanut Kaukonen levittää erikoista turvetta ja kietoo toimittajan hauteeseen.

– Moni sanoi minulle, että en pysty enää koskaan saunomaan. Että iho ei kestä ja tulee niin kovia pelkotiloja. Mutta hemmetti, jo siellä sairaalassa oli kova kaipuu saunaan.

Sairaala. Siellä Kaukonen vietti yli kolme kuukautta. Töölössä häntä pidettiin keinotekoisessa koomassa kuuden viikon ajan. Sen jälkeen häntä hoidettiin lokakuun loppupuolelle, jonka jälkeen hoito jatkui Lahdessa. Marraskuun lopussa hän pääsi kotihoitoon.

Koko aikana hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, minkälainen mediamylläkkä sairaalan seinien ulkopuolella oli käynnissä.

– Sairaalassa kirosivat, etteivät ikinä ole joutuneet valehtelemaan yhtä paljon kuin minun aikanani. Haluttiin, että sairastan salassa, joten toimittajille ei kerrottu minusta sanaakaan, ei Töölössä eikä Lahdessa.

Limonadia kurkkuun – ja seuraavaksi imuri

Kuka kertoi, että kilpakumppani kuoli? Entä kenet näit ensimmäisenä herättyäsi?

Kaukosen muistikuvat kohtalokkaasta saunomisesta ovat sekavat ja hatarat. Sairaalassa hän oli niin kovassa kipulääkityksessä, että ajantaju ja asiat ovat menneet täysin solmuun. 

– Niin, kun se (Ladyzhenski) kuoli, hän sanoi yhtenä päivänä sairaalassa vaimolleen.

Vaimo ryntäsi hoitajien luo. Nytkö sille sitten kerrottiinkin? Ei, sanoivat hoitajat.

– Mä kuulin sen putkia pitkin, virkkoi Kaukonen vaimolleen sairaalavuoteelta.

Muistikuvat ovat niin sekavia, ettei mies itsekään tiedä, mikä on totta. Tai missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Hänelle on kerrottu, että pojat kävivät häntä katsomassa koko ajan, jo teho-osastolla. Hän on katsonut tapahtumat uudelleen ja uudelleen videolta.

Lääkärit sanovat, että muisti voi vielä joskus palautua.

– Mutta mistä sitten enää tiedän, mikä on omaa muistiani ja mikä kerrottua.

Ainoa, mitä hän sairaalassakin kaipasi, oli sauna. Ehkä myös siksi, että koko iho oli kuoriutunut ja häntä paleli. Sisuskalut olivat niin korventuneet, ettei hän pystynyt nielemään mitään.

Hän kuuli, kuinka hoitajat availivat limsapulloja muille. Tssssss. Avatkaa nyt minullekin yksi, hän välillä aneli. Ja he avasivat. Ja kaatoivat Kaukosen kurkkuun. Ja seuraavaksi laittoivat imurin kurkkuun, koska limaa alkoi irrota niin paljon.

Tragedia tapahtui lauantaina. Perjantaina oli ollut jo alkuerät. Kaukonen ei muista noista päivistä mitään, viimeinen muistikuva on torstai-aamusta.

– Kun heräsin lopulta nukutuksesta, niin tajusin kyllä, etten nyt rekan alle ole jäänyt. Näin itseni ja sen, kuinka iho oli grillaantunut.

Miksi et luovuttanut?

Hikikarpalot valuvat saunaterapeutti Kaukosen kasvoilla. Hikoilu saa hänet innostumaan; sekään ei ollut enää itsestäänselvyys tapahtuneen jälkeen. 

Hän ei voinut pitkään aikaan mennä saunaan. Ensiksi vaurioituneen ihon takia, seuraavaksi sen takia, että ihon paksu arpikudos ei päästänyt hikeä ulos. Tuntui, kun olisi ollut suuressa muovipussissa.

Kärsivällisesti, pikku hiljaa ihoa infrapunasaunassa opettaen, hän pääsi lopulta kipuamaan myös oikean saunan lauteille.

Ensin hän puhuu elämänsä muuttaneesta päivästä, toisessa lauseessa hän intoutuu puhumaan tekemistään hoidoista. Varsinkin kuppauksesta, se on hänen intohimonsa. Ja yhtäkkiä, yhdellä sanalla, hän palaa taas ajatuksissaan takaisin kuuden vuoden taakse.

Kipeä iho. Kääreet, pukemisen vaikeus, painepuku. Kuntoutus, odotus, saunan kaipuu.

– Kotiin päästyäni menin kylpyhuoneeseen lasioven taakse katsomaan, kun vaimo ja pojat saunoivat. Se lämpö, tuoksu, ai että sekin tuntui niin hyvältä.

Miksi et luovuttanut? Sitä on kysytty monesti, eikä vieläkään vastausta löydy. Jos tuntisi Kaukosen, tietäisi, että hän ei luovuta, koskaan. Tietäisi, että hänet on yllytetty milloin luistelemaan sata kilometriä, milloin pyöräilemään kolmesataa.

Syksyllä 2008 hän juoksi maratonin, harjoittelematta. Maaliin hän pääsi, mutta seuraavana päivänä hänet kiidätettiin suoraan sairaalaan, koska tulehdusarvot hipoivat tähtiä. Yhdenlainen ennätys tämäkin, sanoivat lääkärit tuolloin.

Hän ei luovuttanut edes elokuussa kuusi vuotta takaperin, kun 110-asteisen saunan vesihöyryt olivat jo polttaneet hänen ihostaan 70 prosenttia.

– Jos joku olisi kertonut, että voin saunoa itseni hengiltä, niin olisinhan sieltä pois tullut. Kyllä mä tiesin, että siellä voi jotain tapahtua, mutta että näin, ei hemmetti, hän sanoo ja hiljenee.

Järjestäjille hän ei ole vihainen. Itse hän halusi siellä pätsissä istua. Mutta kielletyille aineille – kipulääkkeille ja puuduttaville – hänellä ei riitä ymmärrystä. Kuolleen venäläiskilpailijan kehosta löytyi kumpaakin.

Kaukonen kiistää koskaan käyttäneensä kiellettyjä aineita.

Dramaattisen kilpailun jälkeen hänetkin testattiin. Silloin hän ajatteli, että perkele, tällaisestakin vielä epäilevät.

– Mutta hyvä, että testasivat. Muuten lehdet olisivat olleet epäilyjä täynnä. Eivät kaikki vieläkään usko, etten käyttänyt mitään, vaikka siitä on mustaa valkoisella.

Kaukonen uskoo, ettei koko tapahtumaa olisi käynyt, mikäli venäläinen ei olisi käyttänyt lääkkeitä.

– Se olisi lähtenyt sieltä jo monta minuuttia aiemmin pois.

Vain reidet säästyivät

Kaukonen meni yleiseen uimahalliin heti, kun lääkärit antoivat luvan. Uimahalleissa hän käy vieläkin mielellään.

Moni tietää hänen tarinansa, kaikki eivät. Varsinkin lapset tulevat usein silmät lautasina ihmettelemään. 

– Mitä ihmettä sulle on käynyt? lapset kysyvät. Kaukonen naurahtaa ja kertoo tarinansa mielellään uteliaille.

– Vanhemmat siinä vaivautuvat, että älä nyt tommosia kysele. Mutta tällänen mun kroppani on.

Arpinen. Sellaiseksi hänen vartalonsa jäi. Palovammat jättivät jälkensä varsinkin jalkoihin. Saunassa hän nojasi käsillään reisiin, joten reisissä on vielä pienen matkaa omaa ihoa. Sen jälkeen iho muuttuu punaiseksi, jalat ovat ohuet; kuin kanankoivet, joita reunustaa kireälle pingotettu nahka. Niitä hän ei halua kuviin.

Huumorilla eteenpäin. Se tuntuu olevan miehen kantava voima, se ja sauna. Myöhäinen äänenmurros, hän heittää, kun puhumme hänen möreäksi jääneestä äänestään. Saunassa myös äänihuulet saivat osansa, kovettuivat ja pyyhkivät pois entisen äänen.

"Perhe kärsi, kun musta ei ollut mihinkään"

Turve on tärkeää, sen täytyy olla hyvää. Se ei voi olla mitä vain mökkirannasta kaivettua savea. Taas puhe poukkoilee intohimoon; saunaterapeutti-Timon hoitoihin.

Hän irrottaa hauteet ja iloitsee. Hyvin on nestettä lähtenyt! Lopuksi Kaukonen vetää tottuneesti saappaat jalkaansa ja pesee hoitotilan.

Monelle hengelle tarkoitettu turvesauna on kuulemma kinkkisin pestä. Ensin porukka saunoo, levittää toisensa täyteen turvetta ja lähtee rentoutuneena kuuman teekupin juotuaan kotiin.

– Ja sit saatana Kaukonen jynssää, hän nauraa.

Kaukosen pojat olivat onnettomuuden aikaan ala-asteikäisiä. Juuri sen ikäisiä, että heidän kanssaan olisi pitänyt mennä ja touhuta. Ja juuri niinä vuosina isä ei voinut tehdä mitään; ei pelata, ei leikkiä, ei leikata nurmikkoa tai luoda lunta. Aika koetteli parisuhdetta, se koetteli koko perhettä.

Nyt hän ottaa aikaa takaisin. Hän tekee nuoriksi miehiksi kasvaneille urheilijapojilleen liukukuppausta aina, kun joku paikka treenin jälkeen jomottaa. Hän hoitaa myös vaimoaan, kuppaa, tekee hauteita ja hemmottelee.

– Sen verran mä olen niille velkaa. Ne tekivät kaksi vuotta kaiken, kun musta ei ollut mihinkään. Iskä kyllä hoitaa.