Studio55.fi pyysi lukijoiltaan tarinoita vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyssuhteista. Kypsässä iässä on ehditty omien lapsuuden leikkien lisäksi olla toinen toistensa lasten kummeja sekä tehdä yhdessä surutyötä aviopuolisoiden kuoleman jälkeen. Tosiystävyys ei katkea välimatkaan, ja nykyään yhteydenpitoa helpottaa myös sosiaalinen media.
”Lomailimme etelässä kuukauden, kun jäimme leskeksi molemmat”
Ystäväni ja minä täytämme tänä vuonna 70 vuotta. Olemme tavanneet vuonna 1965 ja siitä lähtien tekemisissä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta jutut luistaa kuin ois eilen nähty. Lomailimme etelässä kuukauden, kun jäimme leskeksi molemmat 2015. Eli paljon samaa tapahtunut molemmille, ja olemme kuin toistemme terapeutteja.
”Tällainen ystävä on kultaakin kalliimpi”
Paras ystäväni on ollut jo yli 50 vuotta yksi ja sama ihminen ja ystävyys jatkuu. Tutustuimme nuorina likkoina, kun asuimme samassa talossa. Yhdessä olemme tehneet mielettömän hauskoja lomamatkoja lähelle ja kauas. Ei ole asiaa, jota emme voisi toisillemme kertoa, ja tiedämme, että jutut ei leviä muiden korviin.
Olemme tutustuttaneet myös miehet toisilleen, ja heistä on tullut hyviä ystäviä keskenään. Asumme alle 100 kilometrin päässä toisistamme ja tapaamme edelleen säännöllisesti. Matkustelemme nykyisin myös neljään pekkaan. Tällainen ystävä on kultaakin kalliimpi ja uskon, että tunne on molemminpuolinen. Mitään välirikkoja ei ole ollut eikä yhteydenpito ole koskaan ollut tauolla.
”Myös miehemme ovat ystävystyneet keskenään”
Minulla on ystävä jo pian 45 vuoden takaa, jonka kanssa olemme parhaita ystäviä edelleen. Tapasimme päiväkerhossa ollessamme noin 5-vuotiaita ja parhaita ystäviä olemme olleet jo koulun aloitettuamme. Aika on vienyt meitä eri kaupunkeihin, mutta koskaan se ei ole meitä erottanut.
Lasten ollessa pieniä oli yhteydenpitomme harvempaa, mutta aina helppoa. Lasten jo kasvettua ja somen helpotettua yhteydenpitoa on yhteydenpitomme taas lisääntynyt. Myös miehemme (jotka ovat vaihtuneetkin matkalla) ovat ystävystyneet keskenään. Pyrimme näkemään vähintään pari kertaa vuodessa.
Ystävällä on iso merkitys, koska hän tuntee minut paremmin kuin oikeastaan kukaan muu. Koskaan ei tarvitse selittää asioiden taustoja, koska tiedämme ne muutenkin. Ystävässäni parasta on hänen olemassaolonsa.
”Kummeja ollaan toistemme lapsille”
Olemme tunteneet ystäväni kanssa jo 43 vuotta. Itse olen 48 ja ystäväni 47. Tutustuimme lapsina asuessamme samassa kerrostalossa. Siitä lähtien on ystävyys säilynyt. Yhdessä itkut itketty ja naurut naurettu. Kummeja ollaan toistemme lapsille.
Mikään ei ole tullut väliimme. Eri mieltä ollaan asioista joskus oltu, so what, ne on vaan asioita. Ystäväni on valmis lohduttamaan ja antamaan tsemppaavia sanoja, kun niitä tarvitsen. Itse pyrin samaan. On helppoa puhua ihmiselle, joka tuntee minut jo niin pitkältä ajalta. Aina ei tarvita sanojakaan, kun ymmärretään toisiamme ilmankin.
Välimatkaa meillä on nykyään noin 600 kilometriä. Yhteyttä pidetään mesettämällä ja soittelemalla toisillemme. Ja näkemällä silloin kuin mahdollista. Olkoon välissä vaikka kuinka pitkä aika, ettei olla nähty, juttua meillä tytöillä piisaa.
Hän tulee aina olemaan minulle ystävä isolla Yyllä. Joulun jälkeen tämä ihanainen yllätti minut ajamalla lähes 100 kilometriä yhteen suuntaan viedäkseen minut juna-asemalle ja ehtiäkseen tavata minua vajaan tunnin, kun olin itse tapaamassa sairaalassa olevaani äitiäni. Ilman häntä olisin tarponut lumituiskussa ja rikastuttanut taxifirmoja. Ilman pyytämistä tämän teki, vain YSTÄVÄ toimii näin.
”Parannamme maailmaa sängyllä pötköttäen”
Muutimme perheeni kanssa toiselle paikkakunnalle ollessani 1-vuotias. Ystäväni, naapurin tyttö, oli tuolloin 2-vuotias. Olemme siis olleet ystäviä kohta 48 vuotta. Koetamme vuosittain viettää ”synttäreitämme” – takana Gdanskin ja Viron matkat ja tulossa kaikkea kivaa jatkossakin.
Somessa olemme tekemisissä lähes päivittäin. Ystäväni tietää minusta aivan kaiken ja toisin päin. Parasta on, että voimme kertoa mitä tahansa toisillemme, ilman pelkoa että toinen suhtautuisi negatiivisesti asiaan. Saamme tukea paljon toisiltamme. Ainoastaan 100 km välimatka voisi olla lyhyempi, jotta voisimme nähdä useammin.
Yhdessä sienestämme, marjastamme, kalastamme, saunomme, parannamme maailmaa sängyllä pötköttäen, niin kuin edesmenneet äitimme tekivät.
”Hänen ansiosta puhun sujuvasti suomea”
Ystävystyimme, kun Sirkka muutti maalta meidän naapuritaloon. Olin silloin 6-vuotias, 50 vuotta sitten. Kävelin heidän rakennuksen läpi, ja nähdessäni vaaleanpunaisen aluspaidan iloitsin siitä, että sinne muuttaa tyttö.
Meistä tuli heti kavereita. Onnistui hyvin, vaikka hän ei osannut ruotsia enkä minä suomea. Sirkka opetti minulle suomenkielen. Hän jaksoi korjata, kun sanoin väärin. Joten hänen ansiosta puhun sujuvasti suomea. Ja Sirkka kyllä oppi ruotsia minun kautta. Ja hänestä tuli tosi suvaitsevainen.
Nuoruusiässä meillä oli kyllä muitakin ystäviä, jonka kanssa olimme samassa porukassa. Aina oli aikaa toisillemme. Muutettuani Helsinkiin töitten perään olimme yhteydessä koko ajan ja tapasimme monta kertaa vuodessa. Mun tyttäreni syntyessä Sirkasta ja miehestään tietysti tuli tyttäreni kummit.
Nyt olemme muuttaneet tyttäreni kanssa takaisin lapsuuskaupunkiin. Yhteys Sirkkaan on mukavasti tiivistynyt. Olemme 20 vuoden aikana aina menneet yhdessä elokuvateatteriin kun tulee uusi, meille sopiva elokuva. Noin kaksi kertaa vuodessa.
Kun ostin nykyisen kotini, Sirkka auttoi minua kodin maalaamisessa. Hän on minulle tosi rakas ja aito ystävä. Kerromme toisillemme omat salaisuudet tietäen, ettei ne mene eteenpäin muille.
Miten tullaan onnelliseksi?
Onnellisuusprofessorina tunnettu Markku Ojanen pohti onnen olemusta Studio55.fi-lähetyksessä lokakuussa 2015.
25:32
