Pan Vision, 2011. Alkuperäinen valmistusvuosi 2010. Ohjaus ja käsikirjoitus Tran Ahn Hung. Kuvaformaatti 16:9 Anamorphic Widescreen 2.35:1. Ääni DD 5.1 (japani). Kesto 129 min.
The Beatlesin kappaleesta nimensä saaneen Norwegian Wood –elokuvan yhteydessä mainitaan sen verran kovia tekijöitä, että odotukset ovat todella korkealla. Ensinnäkin elokuva perustuu vuonna 1987 julkaistuun supersuosittuun romaaniin Norwegian Wood, jonka on kirjoittanut japanilainen Haruki Murakami. Leffan taas on ohjannut vietnamilaissyntyinen, mutta Ranskassa jo nuoresta asunut Ang Hung Tran, jonka ohjaamiin elokuviin kuuluu mm. uskomattoman upea Vihreän papaijan tuoksu (1993), Riksakuski (1995) sekä Päivien kimallus (2000). Kuvaaja Ping Bin Lee puolestaan on ollut kuvaamassa ehkä yhtä kaikkien aikojen kauneinta elokuvaa In the Mood for Love, jonka on ohjannut mestari Wong Kar Wai. Norwegian Woodin hienosta musiikista vastaa Radiohead-bändin kitaristi Jonny Greenwood. Mainittakoon vielä, että yhtä naispääosaa esittävä Rinko Kikuchi on saanut Oscar-ehdokkuuden elokuvasta Babel (2006).
Elokuva täyttää odotukset mainiosti, sillä sen verran hieno ja mielenkiintoinen se on. Kuitenkin se on myös jollakin tavalla aivan erilainen kuin olisi luullut. Murakamin romaani on ilmestymässä vasta nyt suomeksi, joten sitä en ole lukenut. Romaanin tunteminen voisi syventää katselunautintoa, mutta toisaalta elokuva toimii aivan hyvin ilman, että tietää Murakamista hölkäsen pöläystä.
Ensimmäinen, mikä elokuvasta jää mieleen, on se, että leffa koostuu todella lyhyistä kohtauksista. Paikasta toiseen siirrytään nopeasti ja jotkut kohtaukset ovat niin lyhyitä, että niiden kohdalla ehtii juuri ja juuri vetää henkeä. Alussa nopeatempoisuus saattaa häiritä, mutta pikku hiljaa siihen tottuu ja siitä alkaa jopa pitää.
Elokuva kertoo nuorista japanilaisista 1960-luvun lopulla. Pääteemoja ovat ainakin menetys, suru ja seksuaalisuus. Päähahmo Toru Watanabe (Kenichi Matsuyama) kertoo takautuvasti tietystä ajanjaksosta elämässään, joka alkaa siitä, kun pojan paras ystävä Kizuki (Kengo Kora) tekee yllättäen itsemurhan 17-vuotiaana. Toru lähtee opiskelemaan Tokion yliopistoon, mutta pitää edelleen yhteyttä Kizukin tyttöystävään Naokoon (Rinko Kikuchi), joka pakenee menetystä parantolaan keskelle metsää ja kauniita maisemia. Torusta ja Naokosta tulee hyvin läheiset ja mies käy usein tapaamassa henkisesti sairasta naista. Toisaalta Toru tutustuu yliopistolla myös hyvin ulospäin suuntautuneeseen Midoriin (Kiko Mizuhara), joka on aivan toista maata kuin ujo Naoko. Toru on siis tilanteessa, jossa hänen pitää valita menneisyyden ja tulevaisuuden väliltä.
Norwegian Woodin kohdeyleisö lienee nuoret parikymppiset, jotka voivat samastua elokuvan hahmoihin ja heidän vaikeisiin tilanteisiinsa. Toisaalta elokuvasta on tehty visuaalisesti niin hieno, että sitä katselee mielellään myös aikuisempi katsoja. Itse kiinnitin huomiota pieneen yksityiskohtaan kesäkohtauksissa, joissa kaikkialle oli aseteltu maljakoita täynnä kauniita niittykukkia. 1960-luvun henki on saatu hienosti esiin värikkäillä vaatteilla ja kotien sisustuksilla. Elokuvan visuaaliseen näyttävyyteen on todella panostettu, mutta se ei kuitenkaan ole liian värikästä, vaan ennen kaikkea uskottava. Naokon parantolan metsä- ja vuoristomaisemat ovat kerrassaan upeita, sekä kesän vihreässä että talven valkoisessa asussaan.
Elokuvan näyttelijät osaavat hommansa hienosti, mutta on heillä kokemustakin (paitsi Midorin näyttelijällä Kiko Mizuharalla, joka esiintyi valkokankaalla ensimmäistä kertaa). Itse pidin erityisesti Torusta ja Naokosta ja siitä vakavuudesta, joka heidän välillään vallitsi. Kizukin itsemurha teki heidän suhteestaan vaikean, sillä kuolema tuntui olevan aina läsnä. Välillä vaikutti siltä, että Torun ja Naokon suhde keskittyi pelkästään seksiin ja varsinaisen aktin lisäksi pariskunta kävi hyvinkin avoimia keskusteluja aiheeseen liittyen. Ehkä seksistä tuli tapa paeta ongelmia, joita ei osattu laittaa sanoiksi.
Norwegian Wood on aikamoisen surumielinen elokuva, vaikka siinä on myös leppoisia kohtauksia. Luonto ja luonnonäänet (tuuli, linnunlaulu, sade) ovat vahvasti läsnä, joka tekee melankoliasta lähes käsin kosketeltavaa. Elokuvasta löytyy rutkasti nuorten ihmisten välistä romantiikkaa, mutta se ei tee Norwegian Woodista kevyttä katseltavaa, ehkä juuri päinvastoin.
Norwegian Wood –kappale kuullaan elokuvan aikana ainoastaan kerran ja vain osin, kun parantolassa samassa talossa Naokon kanssa asuva Reiko (Reika Kirishima) laulaa ja soittaa sen kitaralla.
Dvd:llä on ajallisesti paljon ekstramateriaalia, joka tosin alkaa hieman puuduttaa. Kulissien takana –dokumentti kestää 52 minuuttia ja siinä selitetään eri kohtauksia hyvinkin tarkasti. Haastatteluja ensi-illassa ja Kooste Venetsian elokuvajuhlilta ovat hieman saman toistoa, vaikka onkin hauska nähdä näyttelijät sellaisina kuin he oikeasti ovat (mm. Rinko Kikuchin blondattu tukka on yllättävä). Tämän lisäksi mukana on vielä elokuvan traileri.
Leffa: * * * *
Ekstrat: * * * ½