Reippaasta alusta huolimatta pääministeri Juha Sipilä aloitti vatuloinnin.
Hallitus jäi kuin jäikin työmarkkinajärjestöjen, lähinnä siis ay-liikkeen, panttivangiksi odottelemaan uutta työmarkkinasopimusta, sitä juhlallisesti yhteiskuntasopimukseksi kutsuttua.
Vielä hallituksen muodostajan tehtäviä hoitaessaan oli tulevalla pääministerillä vauhtia vanttuissa. Ehkä hänellä oli jopa hiukan ruusuinen tai ainakin epärealistinen kuva siitä, miten järjestöt marssitetaan neuvottelemaan Suomi kuntoon -hengessä uudesta yhteiskuntasopimuksesta. Kiristysruuvina olivat tulevat ja uhatut lisäleikkaukset ja säästöt.
Se marssijärjestys ei odotetusti onnistunut ja pääministerinä Sipilä joutuikin työmarkkinarealismin eteen.
Mutta oliko tarpeen näin täydellinen vetäytyminen ja koko urakan antaminen järjestöjen vetovastuulle?
SAK nimittäin ilmoitti eilen olevansa tässä vaiheessa valmis osallistumaan VAIN yhteiskuntasopimuksen valmisteluprosessiin.
Puheenjohtaja Lauri Lyly julisti, että yhteiskuntasopimus ei synny vain palkansaajien kustannuksella tai työaikaa pidentämällä. Kukaan ei tosin näin ole uskonutkaan.
Neuvottelupöytään on tulossa irtisanomissuojaan ja todennäköisesti myös pätkätöihin ja työttömyysturvaan liittyviä asioita.
Mutta voisi olla myös ay-jäsenten kannalta kaiken realismin nimissä tarpeen todeta, että todellista Suomen kasvuun tähtäävää sopimusta ei ole mahdollista tehdä myöskään ilman palkansaajien saavutettuihin etuihin kajoamista. Mitä se on, jää neuvoteltavaksi.
Mutta erittäin huonolta kuulostaa se, että tässä vaiheessa ylipäätään kyseenalaistetaan koko sopimuksen tavoite, 5 prosentin tuottavuusloikka, ja työajan pituudesta ei olla valmiita edes keskustelemaan.
Ei ole siis Suomen taloudessa veitsi vielä riittävästi kurkulla.
Hallituksen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että takaraja on nyt menty asettamaan kevääseen 2017. Siis puolentoista vuoden päähän!
Tulee koko pitkät talkoot.
Jo etukäteen väsyttää tämä järjestöjen neuvotteluvatulointi päivästä toiseen.
Suomen nousua pitäisi vauhdittaa ilmapiirin muutoksella. Nyt sitä uskoa ja luottamusta ruokkivaa ilmapiiriä ja uusia avauksia saadaan vartoilla kevääseen 2017. Vasta silloin hallitus päättää, ovatko työmarkkinajärjestöjen sopimat toimet riittäviä tuottavuuden vauhdittamiseksi vai tarvitaanko uhattuja leikkauksia lisää.
Tätä vauhtia se on jälleen kerran seuraavan hallituksen murheena. Tähänkö siis ollaan menossa? Luulisi, ettei aikaa ole hukattavaksi.
Paljonko työtä ja toimeliaisuutta ehtii sinä aikana karata lisää muille maille tai vain kannattamattomana loppua?
Pitkäaikaistyöttömyysluvut ovat jo huolestuttavasti nousussa.
Jotkut sanovat nyt tähän, että mitä se auttaa työajan pidennys?
Jos nyt otetaan esimerkiksi julkiselle sektorille laskennallisesti 20 minuutin työajan pidennys viikossa, voidaan tässä vaiheessa, kun suuret ikäluokat tulevat eläkeikään, säästää noin 15 000 työpaikkaa. Kohtuullisen iso merkitys muun muassa verovarojen käytön kannalta.
Uskon, että suomalaiset olisivat työajan pidennykseen valmiita. Mitä on 20 minuuttia lisää viikossa tai pekkaspäivä, jos saadaan pidettyä työtä Suomessa ja nuorille toivoa työpaikoista. Se ainakin jokaista vanhempaa ja isovanhempaa huolettaa.
Aivan selvää on, että yhteiskuntasopimusta ja sisäistä devalvaatiota ei voida toteuttaa vain työntekijöitä velvoittaen. Mutta se ei toteudu myöskään ilman työntekijäpuolen uhrauksia. Se pitäisi rohjeta jonkun ay-liikkeenkin piiristä reilusti sanoa.
Tämä juupas eipäs -vänkääminen ei auta ketään ja ajan peluu on haitaksi Suomelle.
Kesän kuuma keskustelu Portugalin veropakolaisista vaikuttaa myös yhteiskuntasopimusvalmiuteen. Henkiseen ilmapiiriin esimerkillä on suuri voima. Suomessa esimerkillä ja edestä johtamisella on perinnettä ja arvoa. Ei ole hyvä sitä mallia rikkoa, eikä ole nyt reilua johtajien karata veropakolaisiksi muille maille vierahille.
Olkoonkin, että suomalaisen verotuksen taso on työtä ja toimeliaisuutta joka tasolla kuristavaa.
Kun nyt vaikkapa hyvin toimeen tuleva ay-pomo sanoo maksavansa hyvinvointiyhteiskunnan nimissä mielellään lisää veroja, niin eikö olisi parempi, että käyttäisivät ylimääräiset varansa suomalaisen työn tukemiseen.
Hyvinvointipalveluja, siivouspalvelua, ruokailua ravintoloissa, kotimaan matkailua, kotimaisten tuotteiden ja käsityön hankintaa. Sillä tavalla elpyy maa ja kansa sen. Kun eivät kaikki voi kuitenkaan olla kunnalla eivätkä valtiollakaan töissä.