Päihdehelvetistä selviytynyt Mika Törrö: – Pelkäsin, että muille paljastuu se herkkä ja ujo Mika

– Väkivalta oli paljon läsnä lapsuudessani ja nuoruudessani. Ennen kuin synnyin, isäni pahoinpiteli raskaana olevaa äitiäni. Äiti pääsi karkuun, mutta sitten tuli isäpuoli, joka oli samanlainen. Alkoholin vaikutuksen alla hän muuttui aggressiiviseksi ja kävi käsiksi. Pelkäsin mutta samalla kapinoin.

"Aloin varastella, pinnasin koulusta ja vastustin auktoriteetteja. "

– 10-vuotiaana minut vietiin psykiatriselle osastolle, koska äiti ei pärjännyt kanssani. Kun lukittauduin siellä huoneeseeni, minua rangaistiin laittamalla hoitajan kanssa pyöreään, pehmeään huoneeseen. Toinen rangaistus oli putkan kaltainen tila, jossa oli kivinen lattia ja kaksi ovea lukossa. Sellaiset kokemukset ovat aika rankkoja nuorelle mielelle, koska en yhtään tiennyt, milloin pääsen pois. Nuorena koettujen rangaistusten takia uhma kasvoi todella kovaksi. En halunnut kunnioittaa tai totella ketään. 

– Urheilua olen rakastanut pienestä pitäen. Se on pitänyt hyvällä tuulella ja poissa pahanteosta. Urheilun avulla olen purkanut paineita silloin, kun on ollut vaikeaa. Se on yksi isoimpia asioita mielenterveyteni kannalta. Nuorena myös pelikoneet olivat minulle tapa paeta vaikeita tunteita. Niistä sai nopeaa mielihyvää.

"Äiti on tukenut minua koko elämäni, vaikka häntä syytinkin nuorena hylkäämisestä."

– Oli rankkaa, kun jouduin pois kotoa. Muhoksen koulukotiin minut vietiin 13-vuotiaana. Siellä liikkui paljon päihteitä ja oli rikollisuutta, se oli kuin korkeakoulu rikolliseen maailmaan. Isompikokoiset hakkasivat ja alistivat minua, siitä jäi isot traumat. Kun pääsin 18-vuotiaana pois, olin hyvin epävarma ja arka, itsetuntoni oli nollissa. Pelkäsin minua isompia ihmisiä, arvotin heidät minua ylemmäs. Viina oli lääke, ja minusta tuli heti alkoholisti. Olin hukassa, koulunkäynti tai mikään ei kiinnostanut. Pelkäsin, että paljastuu, kuka on oikea Mika: se herkkä ja ujo poika, joka olen sisimmässäni.  

– Jos olisin silloin uskaltanut olla oma itseni, olisin varmasti löytänyt hyvän kaveriporukan. Ei olisi tarvinnut paeta tunne-elämää viinan avulla.

"Hain hyväksyntää, koska halusin kuulua porukkaan ja olla se kova jätkä."

 – Viinan avulla pystyin muuttamaan toimintaani ja tekemään rikoksia. Sain kyllä hyväksyntää rikolliskavereilta, mutta toimin samalla itseäni vastaan. Omatuntoni ei kestä rikoksien tekemistä selvinpäin. 

– Nyt olen ollut mukana tekemässä Heikki Turkan ja Julia Saarholmin toimittamaa opasta lasten ja nuorten rikoskierteen ennaltaehkäisemiseksi. Nuori tarvitsee turvallisen aikuisen, joka tukee ja kuuntelee, harrastuksia ja turvallisen kasvuympäristön. Toivoisin, että nuoret pystyisivät olemaan omia itsejään ja tekemään, mitä oma sydän sanoo, eikä toimimaan ryhmän paineen alla. Itse olen tehnyt paljon vääriä valintoja hyväksynnän takia. 

– Huonojen valintojen takia jouduin vankilaan kerta toisensa jälkeen. Siellä väärinä esikuvina toimivat vanhat hörhöt, jotka ottivat siipiensä suojaan, tarjosivat huumeita ja kertoivat ”sankaritarinoita”. Minulla vahvistui tahto olla vastuuton ja välittämättä yhteiskunnan säännöistä. Näen vieläkin silmissäni pidätyssellin yhdeksän neliön kopin, johon jouduin monet kerrat. Monesti mietin, että ei hyvää päivää, olen taas täällä ja mitä tahansa teen, niin monta vuotta on edessä. Pidätyssellissä ollaan usein monta viikkoa yksin ja siellä luhistuu, murtuu täysin henkisesti. Ei saa päihteitä ja joutuu kohtaamaan itsensä. 

– Vankilassakin urheilu oli ainut asia, mikä piti pään kasassa. Minulla oli liikunnanohjaaja, joka kävi hakemassa sellistä pelaamaan kanssaan sulkapalloa. Välillä pääsin rullaluistelemaan tai iltasalille. Vankila on ollut myös turvasatama, jota ilman en ehkä olisi hengissä. Siviilissä päihteiden käyttö oli niin holtitonta, olin asunnoton ja todella huonossa kunnossa. Vankilassa oli rajat, säännöllinen ruoka, vähemmän päihteitä ja urheilu. 

– Kun jouduin viimeisen kerran vankilaan, olin käyttänyt viisi vuotta yhtäjaksoisesti viinaa, subutexia ja pillereitä. Olin aivan loppu ja toivoin, etten enää heräisi. Toipumiseni alkoi, kun tuttavani ehdotti, että hakisin koevapauteen. Aloin olla vankilassa selvin päin. Aikaisemmin olin töpeksinyt kaikki lomat, mutta nyt työntekijät huomasivat, että minulla oli eri ääni kellossa. Tein vankilassa töitä 7–8 tuntia päivässä ja huomasin, että selviän hyvin. Pääsin koevapauteen ja päihdekuntoutukseen Helppi-yhteisöön. Siellä oli vastassa linna-ajoilta pari käyttökaveria, jotka olivat raitistuneet. Monet olivat olleet raittiina seitsemän vuotta tai 25 vuotta. Se antoi toivoa, että minullakin on mahdollisuus saada parempi elämä.  

– Jäin vielä useaksi vuodeksi Helppiin kuntouttavaan työtoimintaan. Siellä opetellaan arjen perusasioita ja puhutaan vertaisryhmissä. Minulle oli tärkeää olla turvallisessa, toipumiskeskeisessä ympäristössä. Sain ystäviä ja minua on kannustettu tähän päivään asti. Raitistuessa täytyy muuttaa koko elämä ja jättää vanhat kaverit.

”Tärkeintä oli myöntää, että minulla on ongelma, en pärjää yksin ja tarvitsen apua.”

– Mielestäni se on vahvuutta, että sen pystyy sanomaan. Kaikkea ei pysty kertomaan heti, mutta kynnystä puhumiseen ei kannata pitää liian korkealla. Mitä pidempään pitää sisällään, sitä vaikeampaa tulee olemaan.  

–Omia valintojaan kannattaa miettiä: Haluanko kokea vankilaelämää, hyväksikäyttöä, epärehellisyyttä vai olisiko joku toinen tie? Aina voi muuttaa suuntaa. Ei se ole helppoa, itsellänikin tämä on elämän mittainen prosessi.

”Aloin tutustua itseeni täysin nollasta 35-vuotiaana. ”

– Helpistä alkoi myös urheilun treenaaminen tosissaan. Tapasin 30 vuotta voimailun parissa työskennelleen Kinnusen Ilkan ja aloin treenaamaan hänen ohjelmansa mukaan. Vuonna 2018 voitin ensimmäistä kertaa Suomen vahvin mies -kilpailun. Huomasin pitäväni lajista myös siksi, että siinä on hyvä yhteisö, kannustava ja huumorintäyteinen ilmapiiri ympäri maailman. Vaikka en ole kielitaitoinen, olen saanut ystäviä. Pikkuhiljaa sitä pystyy juttelemaan englanniksi.

– Kun raitistuin, äidiltä lähti 20 vuotta kasvoista. En voi kuvitella, millaista tuskaa on pelätä poliisin soittoa, että poika on tapettu tai poika on tappanut jonkun. Oli hieno tunne, kun viimeisissä kotikisoissa äiti hymyili katsomossa, ylpeänä pojastaan. Rakas äitini kuoli syksyllä, se on ollut raskain asia elämäni aikana. Suru ja ikävä ovat olleet käsittämättömiä. Olen saanut rauhassa itkeä, ja läheiset ovat tukeneet. Äiti on nyt paremmassa paikassa katselemassa pojan suorituksia.  

– Olen myös löytänyt rakkauden ensimmäistä kertaa yli neljäkymppisenä. Olen miettinyt, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi näiden vuosien aikana. Tunnemaailmani on aivan uusi, koska koen onnellisuutta ja pystyn antamaan ja vastaanottamaan läheisyyttä. On hienoa, kun pystyn nyt luottamaan ja olen tässä pisteessä elämässäni. Tämä on enemmän kuin mitä olisin ikinä uskaltanut toivoa. Elän unelmaa. 

Teksti: Viivi Virtanen

Kuvat Sini-Marja niska

Tekstiä korjattu 3.6.2023 kello 13.21: Korjattu JuliaSaarholmin nimi oikeaksi. Hänen sukunimekseen oli kirjoitettu Särkkä.