Pekka Saurin kolumni: Viestintävastuu on meillä

Iittalan junaturma tapahtui 4. maaliskuuta 1940, kun pohjoisesta tulossa ollut pikajuna ja etelästä tullut ylimääräinen juna törmäsivät yhteen. Onnettomuudessa kuoli 31 henkilöä, joista 15 oli Ruotsiin evakkoon matkalla olleita lapsia. 

Viikkoa myöhemmin 12. maaliskuuta 1940 tapahtui Suomen historian eniten uhreja vaatinut junaonnettomuus Turengissa Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä. Pohjoisesta tullut sotilaita ja hevosia Viipuriin kuljettanut juna törmäsi yhteen etelästä tulleen tavarajunan kanssa. Turmassa kuoli 39 ihmistä ja loukkaantui 69.

Eikä tässä kyllin. Kuusi päivää edellisestä onnettomuudesta 18. maaliskuuta 1940 tavarajuna törmäsi karjalaista siirtoväkeä kuljettaneeseen junaan Punkaharjulla Putikon asemalla. Tässä turmassa kuoli 14 ja loukkaantui 23 henkilöä.

Miksi nostan esiin talvisodan aikaisia junaonnettomuuksia? 

No siksi, että sinä et todennäköisesti tiennyt niistä mitään ennen kuin niistä kerroin. Onnettomuuksista ei sodan aikana uutisoitu missään mediassa. Tietoa tällaisista vastoinkäymisistä ei tietenkään haluttu antaa viholliselle eikä myöskään kotirintamalle mielialan ylläpitämisen nimissä. Tieto onnettomuuksista tuli julkiseksi vasta myöhemmin, jolloin ne eivät olleet enää uutisia.

Lue myös: Pekka Saurin kolumni: Venäjän hybridisota täydessä käynnissä – tältä näyttää demokratian puolustustaistelu

Suomen viestintämaisema perustui tuolloin painettuihin sanoma- ja aikakauslehtiin ja Yleisradion radiolähetyksiin, joita oli kuultavissa vain osan vuorokaudesta. Televisio tuli Suomeen vasta 1950-luvulla. Hidasta mediaa oli verrattain helppo valvoa ja säädellä poikkeusoloissa. Tietojen julkistaminen oli monen kynnyksen takana. 

Tietenkin huhut ja kuulopuheet liikkuivat turuilla ja toreilla. Valtiovalta yritti suitsia huhuja julistekampanjoilla: “Vihollinen kuuntelee – lörpöttelijä voi tietemättään pettää isänmaansa”, “Kuulut kotirintamaan: tukahduta jokainen huhu – kuulopuhe – juoru”.

Se oli silloin. Nyt on nyt.

Jos junaturmat olisivat tapahtuneet tänään, niiden salaaminen olisi ollut  mahdotonta. Tuhoista olisi kulovalkeana levinnyt videoita pitkin sosiaalista mediaa, ja perinteiset mediat olisivat joutuneet miettimään, kuinka rankkaa materiaalia voidaan julkaista.

Tämä tilanne on parastaikaa käsillä Ukrainan sodassa, jota taisteluihin osallistuvat sotilaat kuvaavat älypuhelimillaan ja lähettävät videoita maailmalle. 

Tänä päivänä viestinnän valvonta on hajautettu jokaiselle älylaitteen käyttäjälle. Minkään valtakunnan viranomainen ei pysty sitä puolestamme valvomaan. Valvonta on enää omien korviemme välissä.

Lue myös: Pekka Saurin kolumni: Suomettuminen tänään

Olen ihmetellyt, miten vähän tästä on puhuttu nyt Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Tilanne on näillä rannoilla uusi.

Kaikesta päätellen suomalaiset ovat ottaneet viestinnän valvontavastuun itselleen ikään kuin vaistonvaraisesti. En ole asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta sosiaalisessa mediassa käydyt rähinät ja revittelyt loppuivat viikko sitten kuin seinään. Aivan ilmeisesti ulkoinen uhka saa kiihkeimmätkin väittelijät hautaamaan joutavanpäiväiset kiistansa – ainakin väliaikaisesti.

Tämä on hyvä merkki. Ihmislaji opettelee elämään avoimen viestinnän ja tiedonkulun maailmassa, ja kriisitilanne nopeuttaa tätä harjoittelua. 

Tietysti sopii toivoa, että viestinnän valvonnan siirtyminen viranomaiselta omaan harkintaamme ja omien valintojemme varaan jää voimaan myös poikkeustilanteen jälkeen ja sodan päätyttyä. Sivilisaatio edistyy.