Pekka Saurin kolumni: Suomettuminen tänään

Kesäkuu 1964. Kaunista ja lämmintä. Olen lähdössä filtin kanssa nurtsille lueskelemaan. Kirjahyllystä osuu silmään nimimerkki Ollin teos Vot, Iivana – jatkosodan aikana propagandatarkoituksessa ja mielialoja ylläpitämään julkaistu pakinakokoelma.

Isä sattuu hoksaamaan kirjan kädessäni ja sanoo kiusaantuneen näköisenä, että jos nyt kuitenkin veisin julkiselle paikalle jotakin muuta lukemista. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa, mutta teen hänen toiveensa mukaan.

Tämä on muistini mukaan ainoa kerta elämässäni, kun suomettuminen suoranaisesti rajoitti tekemisiäni.

Lue myös: Pekka Saurin kolumni: Etätyöläisten ja lähityöläisten väliin repeää kuilu

Ylen ohjelmasarja Kylmän sodan Suomi on nostanut suomettumisen jälleen kriittiseen keskusteluun, ja hyvä niin. Historiasta pitää viisastua, oli viisastuminen jälkiviisautta tai ei. Vot, Iivana -tapauksen jälkeen mikään taho ei ole estänyt minua ajattelemasta, puhumasta, kirjoittamasta tekemästä mitään, mitä olen halunnut ajatella, puhua, kirjoittaa tai tehdä.

Kylmän sodan aikana rakensin kenenkään asiaan puuttumatta tietoisuuteni länsimaisen ja erityisesti angloamerikkalaisen kulttuuriperinnön varaan. Kun presidentti Urho Kekkonen valittiin jatkokaudelle ilman vaaleja 1974, teimme penkkariauton nokalle ison kyltin, jossa luki "Ylioppilaakso poikkeuslailla". Emme varmasti olleet tätä itse keksineet, vitsi oli aikansa meemi. Ei sitäkään kukaan yrittänyt sensuroida.

Eikä kukaan yrittänyt estää sitäkään, kun 1980-luvun taitteessa ryhdyimme pystyttämään uutta poliittista liikettä vaihtoehdoksi ja vastapainoksi sodanjälkeisen ajan raskaslavettiselle puoluekentälle.

"Se oli silloin, nyt on nyt"

Yritän sanoa, että suomettumisen aikakaudella oli puolensa ja puolensa. Politiikan suomettuneisuus eli omaa elämäänsä eikä välttämättä ulottunut kansalaisten arkikokemukseen.

Mutta se oli silloin, ja nyt on nyt. Jos haluamme estää suomettuneisuuden tänään ja huomenna, mitä teemme?

Suomettumisen keskeinen oire on kaksoistodellisuus: virallisesti viestitään muuta kuin mitä puhutaan epävirallisesti. Julkinen kaksoistodellisuus kehkeytyy vaivihkaa puhe puheelta ja kirjoitus kirjoitukselta. Julkisessa keskustelussa kannattaa huolehtia siitä, että kaikki kulloinkin esillä olevaan asiaan vaikuttavat argumentit lausutaan julki.

Lue lisäksi: Pekka Sauri herkistyi ystävänsä Jyrki Kasvin poismenosta suorassa lähetyksessä: "Ei ehkä vielä ihan ole sirpaleet laskeutuneet"

Mitä vähemmän keskustelussa on niitä "yleisiä syitä" (Johannes Virolainen, 1979), joita ei suoraan uskalleta nimetä, sitä paremmin ennaltaehkäistään kaksoistodellisuutta.

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuheesta tarkoituksella tai tarkoituksetta roihahtanut Nato-keskustelu on tänään ilmiön ytimessä. Ilmassa roikkuva kysymys on täsmälleen sama kuin kylmän sodan aikana: Pitääkö puheenvuoroissa ja näkemyksissä ottaa etukäteen huomioon itänaapurin oletetut näkemykset – ja jos, niin millä tavalla? Missä kulkee kansallisen itsemääräämisoikeuden ja viisaan luovimisen raja?

Tähän ikuisuuskysymykseen ei ole lopullista vastausta. Maltti on tietenkin aina valttia ja kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, mutta kaksoistodellisuuden syntymistä ja hiljaista suomettuneisuutta ehkäisisi tehokkaimmin vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: mitkä ovat ne kriteerit, joiden täyttyminen lopulta käynnistäisi Suomen Nato-jäsenyysprosessin?

On tietysti mahdollista, että niitä kriteereitä ei kannata taktisista syistä lausua julki. Se voi olla viisauttakin. Mutta juuri tässä se kahden todellisuuden raja kulkee.

Pekka Sauri muisteli marraskuussa 2021 edesmennyttä ystäväänsä Jyrki Kasvia MTV Uutiset Livessä. Katso video alla.

1711 1511676 LIVE Näin Pekka Sauri muistelee edesmennyttä puoluetoveriaan ja ystäväänsä Jyrki Kasvia