Suomi 2000. Käsikirjoitus ja ohjaus: Auli Mantila. Tuotanto: Tero Kaukomaa. Kuvaus: Heikki Färm. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Jukka Uusitalo ja Tiina Tuovinen. Pääosissa: Tanjalotta Räikkä, Leea Klemola, Pertti Sveholm, Kari Sorvali, Anna-Elina Lyytikäinen, Elsa Saisio, Eija Vilpas. Kesto: 95 min.
Auli Mantila on vahva, täysin omannäköisensä tekijä, joka todisti kykynsä jo vaikuttavassa, ihmisen pimeitä puolia tarkastelevassa Neitoperhossa. Nyt mennään vielä syvemmälle, vieläkin kunnianhimoisemmin: Pelon maantiede on suoraan palleaan täräyttävä katsomiselämys, joka pakottaa paitsi ajattelemaan, myös tuntemaan. Se on sekoitus yhteiskunnallista Asiaa ja korkeaa jännitystä.
Mantilan yhdessä Anja Kaurasen kanssa työstämä käsikirjoitus perustuu tämän samannimiseen romaaniin, jonka sekavahkosta ja monisuuntaisesta rakenteesta on kuoriutunut esiin kirkas ydin: ihmisen oikeus määritellä oman yksityisyytensä rajat ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta. "Kenestäkään ei tässä maailmassa ole pakko pitää, mutta kunnioittaminen on välttämätöntä. Elokuvani kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kunnioitusta ei ole", Mantila sanoo.
Oili Lyyra (Räikkä) on oikeushammaslääkäri, joka työssään joutuu selvittämään merestä löytyneen miehen ruumiin henkilöllisyyttä. Saman jutun kimpussa häärii Oilin rakastettu, rikosetsivä Eero Harakka (Sorvali), joka pääseekin vähitellen epäilyttävän naisjoukkion jäljille. Oili joutuu kipeästi hiertävien puun ja kuoren väliin, kun tajuaa pikkusiskonsa Lauran (Lyytikäinen) sekaantuneen tapahtumiin: tällä on tapana pukeutua tyttöjen kesken mustiin ja suorittaa kostoiskuja miehille, jotka eivät kunnioita heikompiaan. Ryhmän johdossa leiskuaa TV:stäkin tuttu voimahahmo Maaru Tang (Klemola), ja vendettojen seuraavana kohteena on autokoulunopettaja Rainer Auvinen (Sveholm), mies joka on opettanut tervettä pelkoa Helsingin naisväestölle jo viidentoista vuoden ajan.
Mantila kuljettelee tarinaa kiihkeän kirurgin tarkkuudella, palaset loksahtelevat paikoilleen pelottavalla vääjäämättömyydellä - vain muutamassa kohdin kerronta putoaa ulos tiukasta otteesta. Linjakas kuvaus yhdistyy rytmikkääseen leikkaukseen, joka hyödyntää sopivan säästeliäästi myös tehokeinoja, kuten nk. hyppyleikkausta. Muuttumatta kikkailuksi ne lisäävät elokuvan hektistä, hysteriaakin lähenevää tunnelmaa. Valon ja varjon hypnoottinen leikki, taiten valittu musiikki ja intensiiviset näyttelijänsuoritukset rakentavat yhdessä vahvasti fyysisen kokonaisuuden.
Elokuva onnistuu myös välttämään näkemyksellisen naiiviuden: se käsittelee oikean asian puolesta riehaantuvia naisrikollisia vailla glamouria ja yhtä säälimättä kuin heidän vihansa kohdettakin, piittaamattomuuteen vajonnutta väkivaltayhteiskuntaa. Nämä naiset ovat löytäneet rajansa ja yksinkertaisesti kieltäytyvät olemasta uhreja. Keinot vain ovat käyneet niin vähiin, että tilanne kääntyy väistämättä tuhoisaksi kehäksi, itseään vastaan.
Yksi Mantilan olennaisia puumerkkejä on nauru. Henkilöiden suustaan pudottelemat, odottamattomat "tosilauseet" luovat hykerryttävää huumoria kaikkein hirveimpienkin tapahtumien keskelle. Katsojan on pakko vaihdella asentoaan penkissä tietämättä itkeäkö vaiko hihittää, mikä on enemmän kuin harvinaista suomalaisen jähmädialogin parissa.
Tanjalotta Räikkä on oikealla tavalla kivikasvo pääroolissaan, mutta elokuvan ehdoton dynamo on ohjaajan luottonäyttelijä Leea Klemola. Hänen tulentappuraisessa katseessaan ja arvaamattomassa olemuksessaan on lian räjäyttävää alkuvoimaa. Pertti Sveholm on loistava niljaisena inssiopettajana ja Tulennielijässä debytoinut Elsa Saisio mainio hänen nuorena mutta toimeliaana uhrinaan.
Pelon maantiede on taatusti yksi Vuoden Elokuvia, joka on jokaisen itseään kunnioittavan naisen ja miehen nähtävä. Se jättää jälkeensä joukon hiljalleen kirkastuvia oivalluksia, villin ja kummallisesti vapautuneen tunteen.
Teksti: Tuuve Aro