Suomalaisen urheilukeskustelun kuumia perunoita ovat lasten ja nuorten urheilun päälajivalintojen erikoistumisiät ja harrastajamassojen kasvattaminen. Keskustelut ovat ajautuneet vikaraiteelle, ne eivät ole täsmällisiä eikä niissä kuulu urheiluväen oma ääni, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Petteri Sihvonen.
Suomalaiseen urheiluun – aina lasten ja nuorten urheilusta aikuisten urheilun kautta huippu-urheiluun – kohdistuu nykyään enemmän ja enemmän jonkinlaista, sanoisin yhteiskunnallista painetta.
Meillä on vaalittu liki koko urheiluhistoriamme ajan urheilun, huippu-urheilun ja liikunnan tiukkaa liittoa. Tuo kiveen hakattu yhtälö on suorastaan valtiollinen ja sen tähden myös poliittinen.
Urheiluparka on kovassa, liki tekemättömässä paikassa. Siltä odotetaan voimakasta repeämistä kahtaanne: olisi kyettävä tuottamaan sekä huippu-urheiluun liittyviä kansainvälisiä kovia tuloksia että kansanterveyttä.
On, tosi sanoen, fakta, että urheilu ei selviä tuplatehtävästään kovinkaan hyvin, molemmilla mainituilla saroilla asiat ovat korkeintaan välttävästi hallinnassa.
Kun urheilumme epäonnistuu tehtävissään ja tavoitteissaan, seuraus on, että se saa vaiheilleen myös kaksinkertaiset nuhteet milloin mistäkin ilmansuunnasta.
On tahoja, jotka esiintyvät muka huippu-urheilumme tuloksista huolestuneena ja kiinnostuneena. Nämä toimijat sitten uuttavat tästä muka huolestaan urheilun arjesta ja lainalaisuuksista piittaamattomia vaatimuksia lasten ja nuorten urheilulle. Mainittakoon eräänä äänekkäimpänä ja näkyvimpinä Nuorisotutkimusseura ry:n piiristä kumpuavat järjestelmälliset erilaiset puheenvuorot.
"Laadukkaissa urheilupuheenvuoroissa tuodaan aina visusti esiin, että urheilussa on: varhaisen erikoistumisen, varhaisen kiinnittymisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeja."
Lajien erityispiirteet ja urheilun realismi
Otan tarkasteluun kaksi suomalaisen urheilun ja sitä ruotivan urheilukeskustelun ongelmakohtaa.
Kun urheilujulkisuudessamme pohditaan ja kiistelläänkin siitä, mikä on olisi lasten ja nuorten urheilussa sopiva erikoistumisikä ja -aika tehdä päälajivalinta, mennään tämän tästä pahasti metsään.
Ovelimmissa ja tarkoituksenhakuisimmissa puheenvuoroissa joko unohtamalla unohdetaan tai sitten vain urheiluymmärrys on niin alhaisella tasolla, ettei ollenkaan jäsennellä sitä, että eri lajeilla on täysin eri erikoistumisiät johtuen kunkin lajin erikoisluonteesta. Se sijaan annetaan karmeita yleistäviä nyrkkisääntöjä, joiden mukaan päälaji olisi tehtävä vasta joskus 15 ikävuoden jälkeen.
Sen sijaan laadukkaissa urheilupuheenvuoroissa – jotka valitettavaa kyllä ovat jääneet vähemmistöön – tuodaan aina visusti esiin, että urheilussa on: varhaisen erikoistumisen, varhaisen kiinnittymisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeja.
Ilman täsmällistä ja toisteista jakoa ja jäsentelyä noihin kolmeen mainittuun urheilupuhe on nollapuhetta silloin, kun puhe kohdistuu erikoistumisikiin ja päälajivalintoihin.
Toinen urheilukeskustelua vaivaava puute on urheiluharrastusten olosuhteiden ja kaikkinaisen realismin tunnistamisen puute. Tämä näkyy siinä, kun vaaditaan ja haikaillaan sen perään, että määrättyä monilajisuutta, liian varhaisen kilpailun välttämistä ja päälajin valinnan lykkäämistä viljelemällä päästäisiin johonkin sellaiseen utopiaan, jossa urheiluharrastajien massa kasvaisi ja siitä sitten seuraisi myös parempi pohja tuottaa huippu-urheilijoita.
Ajatus on kaunis, osin oikeakin, mutta se on sittenkin mahdoton toteuttaa käytännössä.
Lätkän ja futiksen arki
Otan esimerkkejä jääkiekkoilusta ja hieman jalkapalloilustakin.
Tärkeä lähteeni futiksen puolelta on urheilusta yleensä ja jalkapalloilusta erikseen raittiisti ajatteleva juniorivalmentaja Erkko Meri.
Jos jääkiekkoilun harrastajamääriä onnistuttaisiin kasvattamaan nuorisotutkimuseuralaisessa hengessä, laji joutuisi moniin ongelmiin. Pitäisi rakentaa lisää jäähalleja, koska jo nyt on pulaa jääajasta. Lisäksi täytyisi perustaa uusia joukkueita ja löytää niille uusia laadukkaita valmentajia.
Etenkään poikien jääkiekkoilun harrastajamääriä ei saa kasvattaa yhtään, sillä jo nyt on täysi työ raivata tilaa tyttöjen jääkiekkoilulle.
Ontuva retoriikka on, että vasta jossain 15-18-vuotiaana pitäisi tehdä päälajivalinta. Kuitenkin esimerkiksi jääkiekkoilussa yhdistetään 15- ja viimeistään 16-vuotiaina kaksi eri ikäluokkaa B-juniorijoukkueeksi siten, ettei vanhemman ikäluokan pelaajille ole enää tarjolla kuin yksi SM-sarja, mutta ehkä Nuorisotutkimusseurassa ajatellaan, että perustetaanpa kokonaan uusi SM-sarja kylkeen, jota voidaan sitten pelata vielä rakentamattomissa jäähalleissa.
Futiksen puolella monia isoja seuroja vaivaa se, että niissä ollaan menettämässä joukkueajattelu. Ei enää välttämättä parhaimpien valmentajien osalta valmenneta joukkueita, vaan joudutaan vetämään treenejä isommille, kahden tai kolmen joukkueen yhdistetyille sekalaisille seurakunnille. Ja niistä sitten muodostellaan vaihtelevia joukkueita ikään kuin lennosta peleihin. Tässä yhtälössä yksilö saa osakseen asianmukaista huomiota ja valmennusta aivan liian vähän.
Juttu jatkuu kuvan alla.
"Jos jääkiekkoilun harrastajamääriä onnistuttaisiin kasvattamaan nuorisotutkimuseuralaisessa hengessä, laji olisi joutuisi moniin ongelmiin", Petteri Sihvonen linjaa.
Oma lukunsa on, että jalkapalloilussa keskikertainenkin valmentaja saa aikaan parempia tuloksia ja mielekkäämpää toimintaa joukkueen sisällä verrattuna niihin parempiin valmentajiin, jotka joutuvat operoimaan isojen epäjoukkueiden kanssa, joissa koutsien ja pelaajien välinen suhde ja kommunikaatio on etäistä ja satunnasta. Ja mikä pahinta, niissä ei pääse muodostumaan joukkueen sisästä, kasvatuksellista kemiaa.
Vaikkapa 13-vuotiaiden jääkiekkojoukkueen säällinen koko on noin 22 pelaajaa ja kolme maalivahtia. Älkää tulko minulle kertomaan, että mukana pitäisi roikottaa lisäksi myös pelaajia, jotka käyvät samalla harrastelemassa muita lajeja ja pohtivat päälajivalintaansa vielä muutaman vuoden. Kenelle joukkueen vakiopelaajista valmentaja kertoo ja miten, että sinä et tänään pääse pelaamaan ollenkaan, koska nyt tuo Toni-Petteri näytti liki varoittamatta ilmaantuvan paikalle haluten tänään taas hieman kokeilla lätkää.
Tai jos Toni-Petteri pitää kokonaan lätkästä vuoden taukoa ja palaa sitten, kenet vakiopelaajista ja millä perustein lähetetään pois joukkueesta ja minne?
Eri lajeilla on erilainen lajin kantokyky
Ja, että paradoksi olisi täydellinen, sanon, mitä enemmän futis ja lätkä kepulikonstein houkuttelisivat nuorisotutkimusseuralaisessa hengessä lisää harrastajia, sitä enemmän kaikki muu suomalainen urheilu näivettyisi.
Olemme tilanteessa, jossa suosituimmissa lajeissa on jo liikaakin harrastajia, ja vähemmän suosituissa liian vähän.
Etenkin jääkiekkoilun ja jalkapalloilun pitäisi visusti karttaa Nuorisotutkimusseuran ajatuksia. Pitäisi oikeastaan toimia lähes päinvastoin. Siitä olisi hyötyä lätkälle, futikselle ja koko suomalaiselle urheilulle – ynnä! – liikunnalle ja kansanterveydelle.
Se suomalainen lasten ja nuorten urheilu, jossa vähänkin yritetään ja onnistutaan liikuttamaan (liian suuria) massoja, on urheilua, joka törmäyttää aivan liian monia harrastajia siihen seinään, josta ei ole muuta reittiä kuin lopettaa urheileminen ennen aikojaan. Urheiluharrastusten olosuhderealismi runtelee ja painaa parrelleen liiat harrastajamäärät.
Eikä säällisesti järjestetyllä urheilulla ole mitään varastoja, johon sulloa lapsia ja nuoria niin, että isompien lajien kantokyky sen kestäisi. Erkko Meren käyttämä upea käsite on juurikin tuo "lajin kantokyky". Meren mukaan juniorijalkapalloilumme kantokyky lajina on tällä hetkellä uhattuna. Sanon samaa jääkiekkoilustamme.
Juttu jatkuu kuvan alla.
"Urheiluharrastusten olosuhderealismi runtelee ja painaa parrelleen liiat harrastamäärät", kirjoittaa Petteri Sihvonen.
Ja, kuinka ollakaan, huomataan, ettei suomalaisen urheilun erikoistumisiästä puhuttaessa enää riitäkään, että lajit tulee jäsennellä eri kategorioihin, ja että otetaan huomioon urheilun järjestämisen realiteetit, vaan on lisäksi tajuttava, että on huomioitava vielä sekin erottelu, että toisten lajien kantokyky on jo tapissaan ja toisissa lajeissa on pulaa harrastajista.
Minä en pyydä, minä vaadin, että jatkossa lasten ja nuorten urheilusta aletaan Suomessa puhua täsmällisemmin ja todenvastaavammin!
Enkä sittenkään määrääni enempää syytä Nuoristutkimusseuraa. Kyllähän Jääkiekkoliitto, Palloliitto, olympiakomitea, KIHU, Suomen Ammattivalmentajat, muutamia mainitakseni, saavat itse hävetä omaan saamattomuuttaan urheilukeskustelun suhteen – mitäs ovat luovuttaneen keskustelujen ilmatilan hallinnan täysin itseltään pois.