Jo 1990-luvulta alkoi kehityslinja, jonka päätteeksi nyt käydään urheilun #metoo -keskustelua ja syyllisiksi etsitään lähinnä valmentajia. Urheiluväki itse ei osaa tai tohdi puolustautua, kun iskuja tulee sekä omasta että vieraasta leiristä kohti urheilua, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Petteri Sihvonen.
Olen oikeastaan jo 1990-luvulta asti odottanut kylmä hiki otsalla, milloin yhteiskunta painaa urheilun ja etenkin huippu-urheilun parrelleen. Alle neljännesvuosisata siinä meni; nyt eletään urheilun ja etenkin huippu-urheilun kannalta viimeisiä aikoja.
Lue myös: Petteri Sihvonen: Kyllä valmentaja voi huutaa valmennettavilleen
Nuori Suomi pehmensi
Mainitulla 90-luvulla Nuori Suomi -aate alkoi lähennellä ja koetella urheiluamme. Eikä urheilu pannut mitenkään hanttiin, tietenkään.
Lue myös: Petteri Sihvosen kolumni: Tasa-arvo ei toteudu suomalaisessa urheiluelämässä – vaan kuuluuko naisten ja miesten välinen tasa-arvo edes urheiluun?
Päinvastoin seuroissa ja lajiliitoissa oivallettiin, että Nuori Suomi on oivallinen urheilutalouteen kiinnittyvä vipu synnyttää urheiluharrastusten vaiheille mielikuvaa siitä, että aivan kaikki ovat tervetulleita rennon päiväkerhomaisen urheilutoiminnan piiriin. Kovasta paketista saatiin tehtyä tai ainakin naamioitua aiempaa pehmeämpi.
Nuori Suomen upeina kärkihankkeina syntyivät Suomen Jääkiekkoliittoon ja sen alaisiin seuroihin ’Kaikki pelaa’ ja Suomen Palloliittoon ja sen seuroihin ’Puolen pelin takuu’ -projektit. Pitihän tärkeimmät lajit, lätkä ja futis, joilla oli näkyvyyttä ja massoittain harrastajia, valloittaa ensimmäisten joukossa.
Joukkueiden valta vanhemmille
Nuoren Suomen seurauksia oli monenlaisia. Lasten ja nuorten vanhemmat eivät olleet enää tavallisia urheiluharrastusten parissa väljästi oleskelevia vanhempia, vaan heistä tuli hyvinkin tietoisia: kuluttajia.
Kuluttajia, jotka visusti alkoivat vaatia yhä kohoaville urheiluharrastusten kuukausimaksuille tiukkaa vastinetta ilman sen syvempää urheiluymmärrystä. Peliaikaa nyt ainakin, vähintään se puolen pelin takuu. Siinä sitä sitten alettiin kellottaa peliaikoja katsomosta; urheiluseuroissa joukkueiden valta siirtyi pitkälti vanhempainkokouksille; ynnä taitavimmiksi lastensa etujen valvojiksi osoittautuivat – kuten 2010-luvulla asian viekastellen ilmaisin – akateemiset äidit.
Vaan tulee oivaltaa, ettei lasten ja nuorten vanhempien toiminnassa ollut eikä ole mitään moitittavaa. He toimivat niin kuin heidän tulikin toimia. Otsaluullakin piti nähdä, että he tulevat ajamaan parhaan kykynsä mukaan lastensa ja nuortensa ”etua”, ja niinhän siinä kävi. Syylliset ovat muualla.
Urheilu väheni urheilusta...
Suomalainen urheilu itse – jos noin laaja ilmaisu sallitaan – teki kaikkensa saadakseen lasten ja nuorten vanhemmat mukaan maksajiksi. Suomen valtio ja kunnat eivät ole oikeastaan koskaan häävisti olleet urheilun asialla taloudellisesti, joten urheilun oli tähdättävä vanhempien kukkarolle.
Väistämätön seuraus on ollut se, että lopulta urheiluseuratoiminnasta on tullut enemmänkin sellaista leppoisaa harrastelua toisissaan tekemisen sijaan, koska maksajat luonnollisesti niin tahtoivat, ja päättivät. Urheilu väheni urheilusta ja kilpailu pakeni kilpailusta.
Kaikesta tuosta edellä kuvaamastani kohtalokkainta (urheilun ja etenkin huippu-urheilun kannalta, jos niillä nyt on enää mitään merkitystä) on ollut se, että reima osa lapsista ja nuorista pitää ’kilpailemista’ sivuseikkana urheiluharrastuksen piirissä. Silmiemme eteen vyöryy tutkimuksia tutkimusten perään, joissa todistetaan tästä. Eivätkä ne tutkimukset väärässä ole.
.. ja kilpaileminen kilpailusta
Kun viime aikoina on nostettu – paikoin varmasti syystäkin – tikunnokkaan valmentajaparkoja erilaisine käyttäytymismalleineen, tulee heitäkin edes vähän ymmärtää. Tohdin väittää, että toistaiseksi suurin osa valmentajista, heistä nuorimmatkin, ovat ryhtyneet valmentajaksi valmentaakseen urheilua, jonka eetokseen kuuluu – tai ainakin kuului, ja maailmalla kuuluu yhä – kilpaileminen.
Tosin on selvää, että meidän tulee käydä tiukkaa ja kriittistä arvokeskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei sopivaa valmentajalle, mutta ongelma on, että sellainen keskustelu kohdistuu vain ääritapauksiin.
Vähintäänkin yhtä voimakkaasti tulisi puhua siitä, että tätä menoa koko valmentajan tehtävä häviää suomalaisesta urheilusta, emme me pian enää tarvitse valmentajia, he korvautuvat kovaa kyytiä ohjaajilla.
Osa valmentajista valmentaa kuitenkin – ympäristön ja olosuhteen muutoksesta huolimatta – niin kuin valmentaa pitääkin, kun tähtäin on huippu-urheilun silmämäärissä. Arvioni mukaan tämä tule jatkossakin johtamaan erilaisiin törmäyksiin.
Aivan kuin urheiluväki häpeäisi itseään
Urheilun ja etenkään huippu-urheilun pitimiksi lapset ja nuoret eivät ole enää ollenkaan entiseen mittaan valmennettavissa. Vaan oma keskustelunsa on sitten se, tarvitaanko Suomessa sellaista urheiluharrastustoimintaa, josta olisi urheilun, saati huippu-urheilun pitimiksi. Suuri enemmistö joka tapauksessa tuntuu antavan piut paut tavoitteelliselle urheilemiselle.
Samalla, kun keskustelut ovat yltyneet, aivan kuin urheiluväki häpeäisi tällä hetkellä itseään ja arvojaan. Urheilu alistuu ja tyytyy seuraamaan vain katseellaan, miten sille käy. Puolustajia ei näy julkisuudessa juurikaan. Sen sijaan jälkijättöinen itseruoskinta on kyllä kovaa. Sitä johtaa ansiokkaasti entinen huipputaitoluistelija Kiira Korpi.
Toki ruoskia saa, ja kaikkineen urheilun itsereflektiolle on toki paikkansa, mutta nyt mennään kovin yksipuolista näytelmää, johon kernaasti näkyy osa urheilumediaakin osallistuvan.
Ruoskia voidaan, mutta samalla olisi pidettävä voimakkaasti puhetta yllä myös siitä, miten urheilu on tyhjentymässä urheilusta urheiluharrastusten osalta. Tilalla on tasapuolinen liikuntaharrastelu, jonka ylläpitämiseksi ei tarvita valmentajia, ohjaajat riittävät siihen touhuun vallan hyvin.
Ymmärretäänkö koko kriisiä?
Lukija, jolla on hoksnokkaa, jää luultavasti miettimään seuraavaa: Ehkä tämä käynnissä oleva urheilun #metoo -keskustelu menee vikaan, jos haetaan vain yksilöistä, lähinnä valmentajista syntipukkeja. Ehkä pitäisi sen sijaan havahtua, että kaikissa kuviteltavissa törmäyksissä pohjimmiltaan onkin kyse siitä, että koko suomalaisen urheilun perusta on syvässä kriisissä.
Eräänä ratkaisuna kuvaamiini ongelmiin tulevaisuudessa voisi toimi malli, jossa lapsilta, nuorilta ja heidän vanhemmiltaan kysytään selkeästi ja suoraan, haluavatko he mukaan toimintaan, jota vetää ohjaaja vai valmentaja.
Nyt hyviä valmentajia menee aivan haaskuuseen, kun heidän tulee toimia kuten ohjaajat toimivat. Ja aivan varmasti on valmentajia, jotka sittenkin tahtovat olla enemmänkin ohjaajia ilman urheilun ja huippu-urheilun monipuolisia vaateita.