Raakel Lignellin kolumni: On ihanaa asua maalla – "Ehkä jonkun taloustieteilijän mielestä olen ongelmajätettä"

Kun 28 vuotta sitten löysimme pitkän ja tuskallisen etsinnän jälkeen talon, jonka sijainti, kunto, koko ja hinta sekä läheinen kyläkoulu sopivat viisilapsiselle ja kaksikieliselle perheellemme, tuntui muutto Helsingin Etu-Töölöstä suurelta vapautukselta. Leikkipuistossa ravaaminen ja seisoskelu oli kerta kaikkiaan tullut tiensä päähän.

Sipoossa ei tarvinnut kuin avata ulko-ovi ja lapset pääsivät vapaasti ulos leikkimään. Oli tilaa temmeltää. Vuodenajat konkretisoituivat ja naapuruston lupsakka talkoohenki tuli vielä bonuksena. Talo oli täynnä elämää, juoksevia jalkoja ja äänekkäitä leikkejä.

Kunnes se hiljeni. Lapset aikuistuivat ja lensivät omilleen.

Pitäisi olla järkevä

Aloimme puolison kanssa altistua ajatukselle, että pitäisi olla järkevä, myydä pois turhan iso talo, muuttaa reippaasti pienempään asuntoon ja päästä samalla eroon kahden auton loukosta, joka tuntui ainoalta paheelta maalla asumisessa. Meidän nurkilla ei nimittäin mistään julkisesta poikittaisliikenteestä ole kuultukaan.

Kouluaikojen ulkopuolella ei bussit kulje. Mihinkään.

Leikittelimme ajatuksella paluusta Töölöön. Ei olisi huolta puutarhasta eikä lumitöistä. Pääsisi koska vaan leffaan, teatteriin, konserttiin. Voisi kulkea raitiovaunulla. Tapaisi useammin ystäviä.

Talkkarin hommilta vapautuisi niin paljon aikaa, että voisi mennä yhdessä tanssikouluun ja kielikurssille.

Ja pienempi asunto, pienemmät kulut.

Paluu maanpinnalle

Teimme laskelmia. Palauduimme maanpinnalle nopeasti.

Talomme hinnalla ei kummoista kyökkiä keskustasta irtoaisi, vaikka ostaisi remonttikohteen. Laskimme tarkasti talomme asumiskulut. Tajusimme, että emme pääsisi niin alhaisiin lukemiin yhtiövastikkeen kanssa mitenkään.

Sitä paitsi miten tapaisimme lapsiamme? Nythän meitä ei ole ainoastaan seitsemän henkeä vaan luku on jo tuplaantunut lasten kumppaneiden ja lastenlasten myötä. Missä he yöpyisivät? Ja onhan mummola lapsenlapsilla oltava!

Kun vielä useampikin keskustassa asuva ystävä vapautti meidät oletuksesta, että he ravaisivat jatkuvasti eri kulttuuririennoissa, tajusimme, että urbaanit takamukset istuvat aivan yhtä tiivisti kotisohvillaan.

Istumme siis edelleen omillamme. Maalla.

Enkö koe syyllisyyttä asuessani turhia neliöitä ja ajaessani autoa? Toki. Mutta koen muutoin eläväni todella maltillisesti. Väitän, että maalla asumalla kulutan huomattavasti vähemmän, kuin jos asuisin missä tahansa keskuksessa.

Ehkä jonkun taloustieteilijän mielestä olen ongelmajätettä, kuten dramaattisesti ja surullisesti autioituva suomenmaamme suurilta osin muutenkin. Talot jäävät myymättä, kukaan ei niitä huoli, alueesta riippuen edes ilmaisin. 

Malttia muutoshuumaan

Maaseutu on jo autioitunut, sama suuntaus näkyy myös pienemmissä keskuksissa. Esimerkiksi paljon hehkutettu oikorata Helsingistä Lahteen ei pelastanut Mäntsälän kohtaloa.

Talokaupat seisovat, myyntiajat ovat parhaimmillaankin pitkiä ja hinnat laskusuuntaisia. Suomalaiset menettävät tärkeimmän ja useimmissa tapauksissa ainoan varallisuutensa, kun koko elämän mittainen säästäminen ja asuntolainan lyhentäminen valuukin hukkaan. Kodin arvo katoaa.

Kuka olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että talon arvolle käy kuin autoille? Kiinteistöverot silti jylläävät, ne eivät ole laskusuunnassa.

Tätä päivää ekologisempaa elämänmenoa kannatan. Ymmärrän, että se vaatii myös luopumista. Mutta onko ainut tapa elää kestävästi ahtautua tiiviisti rakennettaviin keskuksiin? Onko ekologisempaa jättää talot hunningolle ja rakentaa uutta? Mistä sitten revitään haluttu lähiruoka?

Kauraa ei pysty kattoterasseilla kasvattamaan. Edes peruskauraa.

Kriiseissä ja muutoksissa aina joku käärii rahat. Kuka se on tässä asumismuotomuutoksessa? Ilmaston nimissä myös touhutaan kaikenlaista. Eikö muuttoliike sinänsä jo ole ilmastolle painava rasite?

Isot heiluriliikkeet eivät aina mene maaliin, pikemminkin niillä on taipumusta mennä metsään. Nyt toivon, että muutoshuuma menisikin – metsään.