Housut on ase, nuoret naiset hehkuttavat ompelukoneen ääressä! Housut olivat todellakin naisilla vallankumouksen merkki! Tarvittiin siihen kiväärejäkin, joita nuoret naiset näpelöivät aivan kokemattomina.
Ohjaaja Sirkku Peltola tutki punakaartin naisia 10 vuotta ja kirjoitti miehensä Heikki Salon kanssa musikaalin. Musiikki on jopa räppiä! Ei nykyihmisille kannata veisata mollissa Punaorvon laulua.
Tampereen työväenteatterin iso näyttämö on täynnä suuria tunteita – ja mistä syystä! ”Kiväärin rihlat ovat Tampereen likan kihlat”, runoilee Miljoonasade-yhtyeen lauluntekijä Heikki Salo .
Hurmio syntyy aserasvan tuoksusta ja punalipun lumosta. Mutta miksi ihmeessä kävi näin? Miksi viattomat, alle 20-vuotiaat naiset ajautuivat äärimmäisiin tekoihin?
– Tätä olen halunnut musikaalissa pohtia, miettii käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola.
– Se epäoikeudenmukaisuuden kokemus oli niin voimakas.
Viattomuudesta väkivaltaan
Tytöt 1918 -musikaali pohjautuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut. Naiset olivat tehtaantyttöjä, joihin tarttui vallankumouksen palo. Köyhyyden sekä tehtaanjohtajien kourimien neitojen viattomuus loppuu.
Seurauksista ei enää välitetä, vaikka kuolema tulisi.
Historiantutkimuksen mukaan naiskaartilaisia oli koko maassa liki 3000. Joka kolmas punainen naissoturi teloitettiin, se on suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin miehiä.
Kaartilaisia oli Tampereella 270. Arkistotietojen mukaan 12 naista teloitettiin, taisteluissa kaatui muutamia. Sotasurmien lukumääristä liikkuu yhä ristiriitaisia tietoja.
Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Petra Ahola, Eriikka Väliahde, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva: Kari Sunnari, Tampereen työväenteatteri.
Omaiset kauhistelivat housuihin pukeutuvia untuvikkoja ja Tampereen verisesti nujertaneet valkoiset haukkuivat heitä ryssänhuoriksi tai susinartuiksi. Sodasta selvinneistä osa pakeni Venäjälle, osa menetti järkensä, osa kunniansa.
Punaiset ja heidän lapsensa saivat hävetä kapinaan osallistumista jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen.
100-vuotias tarina nykyajassa
– Jokaisella on yhä tarinansa sisällissodasta, mietti tehtaantyttö Lempin vahvan pääroolin näyttelevä ja laulava Petra Ahola.
– Vasta äsken puhuin Kaisu-mummuni kanssa tästä sodasta. Ja meillä kävi koeyleisönä 800 kasiluokkalaista. Palautteen perusteella esitys vaikutti moniin nuoriin vahvasti. 14-vuotiaan tytön äiti kirjoitti, että koko ilta keskusteltiin kotona tästä sodasta ja elämisen arvoista.
Eeva Kontun säveltämä musiikki on hyvinkin modernia. Hautajaisissa punaisten arkkujen äärellä räpätään. Kokonaisuus on vahva draama, jossa tekijät ottavat riskin. Musiikki on uutta. Tämä musikaali ei ole tangojen tai hitti-iskelmien jono, joka on köytetty yhteen löyhillä tarinoilla.
– Päätimme, että teemme tämän nykyihmisen kielellä. Musikaali on niin vaikea laji, että se vaatii tarinan, jotta se kannattaa tehdä. Isoja asioita, isoja tunteita, vakuuttaa ohjaaja Peltola.
Tunne historia - tiedät, kuka olet
Peltola ei kaihda viihdettä ja viihdyttämistä, mutta tätä teosta hän pohtii syvään mietiskellen. Pitää tuntea historia, että voisi tuntea itseään ja tätä aikaa.
– Sellainen ajatus minulla on tässä keskeisenä, että historian tuntemus syventää meidän käsitystämme omasta itsestämme, omasta kulttuuristamme. Näin me voimme nähdä tulevaan ja tähän päivään jollakin lailla tarkemmin.