Sihvonen kysyy ja vastaa: Kumpi on kovempi juuri nyt – Tappara vai Ilves?

Tappara ja Ilves ovat olleet tuloksen puolesta kaksi suvereenia joukkuetta SM-liigassa menneen syksyn mittaan.

Aloitetaan pelaajistosta.

Tappara on valinnut yhden maalivahdin peluutuspolitiikan, SM-liigan jos ei paras niin ainakin kolmen parhaan maalivahdin joukkoon kuuluvan Christian Heljangon torjuntaprosentti on 91,15. Ilves ajaa kahden veskarin peluutuksella, Jonas Gunnarsson on pelannut 17 peliä torjuntaprosentilla 91,06; Jakub Malekin vastaavat lukemat ovat 14 ja 90,63.

SM-liigan pistepörssin ykkössijaa pitää Tappara Anton Levtchi, toisena on Ilveksen Oula Palve, neljäs on Ilveksen Eemeli Suomi, seitsemäs Tapparan Carter Camper. Kaikkiaan 20 sakissa on kahdeksan tamperelaista!

On lueteltava tähän sekä Ilveksen että Tapparan enemmän pelaavat puolustajat. Nimilistat ovat enemmän kuin vakuuttavat. Ne ovat jopa hurjat.

Ilveksen pakit: Niklas Friman, Adam Clendening, Arttu Pelli, Les Lancaster, Jarkko Parikka, Joni Jurmo, Dominik Masin ja Otto Latvala.

Tapparan pakit: Valtteri Kemiläinen, Olli Juolevi, Otto Leskinen, Joni Tuulola, Veli-Matti Vittasmäki, Oskari Manninen ja Luke Witkowski.

En muista, onko koskaan voinut luetella SM-liigassa sarjan muuhun tasoon nähden viittätoista noin erinomaista puolustajaa kahdesta kärkijoukkueesta. Ilveksellä on peluutuksen kannalta jopa liikaa laatupakkeja rosterissa. Myös Tapparalla on seitsemän mainitunkin takana pari hyvää puolustajaa.

Rasitin tuossa edellä lukijaa tilastotiedoilla ja nimilistoilla, tarkoituksella. Se oli tehtävä, paitsi pohjan ja perustan tähden myös siksi, että käy ilmi, miten erityisistä joukkueista nyt puhun.

Seuraavaksi sopii laittaa turvavyöt kiinni, siirryn tulkintaan. Teen sen vanhimman jääkiekkoanalyytikon kokemuksella ja suomin taiteellisin vapauksin.

Tappara tarvitsee kotiyleisön siipiä

Pidän silmämääränä ja jo kohtuullisen varmana sitä, että keväällä 2024 SM-liigan finaalisarjassa kohtaavat Tappara ja Ilves. Muu olisi sensaatio.

Ainostaan se voi estää tamperelaisten finaalisarjan, jos Tappara ei saa ryhtiä ja voimaa vieraspelaamiseensa. Joku HIFK voi välieräsarjassa horjuttaa kohtalokkaalla tavalla Tapparaa Nordenskiöldinkadulla. Koko syyskauden Tapparalla on ollut eri peli-identiteetti koti- ja vieraspeleissään. Se ei ole ollut tarkoituksellista. Se johtuu siitä, että Tapparan pelitapa tarvitsee tuekseen Nokia Areenan tuoman lisähurmoksen ja pidäkkeettömyyden. Pelaamisen hieman väljä rakenne tarvitsee tuekseen kotiyleisön siipiä.

Toki se voi myös estää – tämä on toki Tapparan uhkakuvaa vähemmän todennäköistä – tamperelaisten finaalisarjan, jos Ilveksen maalivahtipeli ei riitä välieräsarjassa. Jos saisin valita, ottaisinko Ilveksen tasaisesti työllistetyn maalivahtikaksikon Jonas Gunnarsson-Jakub Malek vai Tapparan selkeä ykkösen, mestarimaalivahdin Christian Heljangon, päätyisin viimeksi mainittuun. Jos Heljanko laittaa keväällä luukut kiinni, Tappara voittaa mestaruuden.

LUE MYÖS: Rikard Grönborg ärähti HPK-valmentajan puheista – syytti vastustajan pelaajaa saalistamisesta

Tosin se on tehtävä selväksi perättäisin sanoin, että tämä Rikard Grönborgin Tappara on huomattavasti Jussi Tapolan Tapparaa enemmän Heljangon varassa. Heljanko ei onnistunut pelastamaan Tapparaa CHL:ssä, jossa seura putosi vuodessa sijalta yksi sijalle kahdeksantoista. No, se johtui toki paljon siitäkin, ettei Grönborg ikään kuin lähtijäisiksi tiennyt itsekään, millaista pelitapaa hän Tapparalleen aikoo peluuttaa. Juuri nyt Tapparan pelitapa on paremmalla mallilla. Palaan siihen kohta.

Jos ottaisinkin Tapparan maalivahdin itselleni, vastaavasti vaakani kallistuu aivan hiuksenhienosti Ilveksen pakkeihin versus Tapparan pakit. Ilman Adam Clendeningin liittymistä Ilveksen pakistoon valintani olisi toinen. Toki Tappara otti Olli Juolevin, joka on vähintäänkin Clendeningin tasoinen puolustaja. Mutta. Clendeningin merkitys on suurempi sitä kautta, että hän kykenee korvaamaan kahtena keväänä jo lähes täysin sulaneen Les Lancesterin. 

Aivan kuin Lancesteria olisi jo nyt runkosarjassa ahdistanut jopa se, ettei Antti Pennanen peluutakaan enää viime sesongin tapaan typerää pystysuunnan jääkiekkoa. Siinä Lancester oli elementissään (runkosarjassa, ei enää pudotuspeleissä), kun sai rallatella avauksia ja luisteluja mielin määrin.

Tapparan ja Ilveksen hyökkääjien kesken vaakani 50–50. En saisi valituksi niiden väliltä, vaikka pakko olisi. Jos ottaisin GM:nä omaan joukkueeseeni Tapparan hyökkääjät, kärsisin nahassani, että miksi minä tolvana en ottanut Ilveksen hyökkääjiä. Tai toisin päin sama juttu.

Grönborg versus Pennanen

Kaksi asiaa. Ensinnäkin molempien, Pennasen ja Grönborgin, ammattivirheet. Ja toiseksi se, että kummankin pelikirja ja sen toteutus on kuin pilleri, jossa on yhtä aikaa lääke- ja myrkkyvaikutus – oman itsen ja oman joukkueen kannalta.

Pennasen ammattivirhe on jo historiaa. Se oli se pystysuunnan jääkiekon peluuttaminen viime kaudella Ilvekselle. Äärimmäisellä huipulla joukkuepelivalmentamisessa on kyse valmennustiimin ja pelaajien kokemuspankin kerryttämisestä, analysoimisesta, korjaamisesta ja edistämisestä. Voi olla, että Pennanen ja Ilves häviää keväällä finaalisarjan seitsemännessä pelissä Grönborgin Tapparalle siksi, että Pennaselta puuttuu 50 pelin (viime sesongin) kokemukset nyt käytössä olevasta robottipelitavasta. Kutsun Pennasen ja Ilveksen nykyistä pelitapaa robottipelitavaksi. Niin toisteista ja kurinalaista plus ultra kaikki Ilveksen pelaaminen on.

Grönborgin ammattivirhe oli se, että hän tuli SM-liigaan valmentamaan Euroopan parasta joukkuetta Tapparaa ilman, että hänellä olisi ollut valmista pelikirjaa, mistä ammentaa Tapparalle ja sen pelaajille. Jos katsoo Tapparan ensimmäisten 15 pelin pelitapaa ja sen toteutusta ja vertaa sitä 15 viimeiseen, ero on hämmentävän suuri. Voin näyttää sen todisteeksi tuonnempana vaikkapa Liigaviikossa kera Teemun Niikon. Tuon näkösälle ja todisteeksi peliklippejä.

Pennasen pelikirjan lääke- ja myrkkyvaikutus on siinä, että oikeastaan kaikkea tekemistä ja pelaamista määrittää sitten kuitenkin viime kädessä puolustuspelivalmius. Pelaajat on sidottu puolustuspelivalmiuden vaateeseen tavalla, jota he eivät ole koskaan aiemmin saaneet tuta urallaan. Siksi puhun robottipelitavasta. Se, että Ilves porskuttaa vieraspeleissä, johtuu edellä mainitusta. Ilveksen peli on, jos mahdollista, vieläkin enemmän puolustuspelivalmiuden marinoimaa vieraskaukaloiden ryöstöretkillä.

Pennasen Ilves ei saa – edelleen edellä mainituista syistä – kotipeleissään sitä sellaista hurmosta päälle, mikä oli Ilvekselle tyypillistä kaikkina päävalmentaja Jouko Myrrän vuosina ja Pennasen viime sesongilla. Mutta, ottakaa huomioon, robottipelitapa ja sitä mukaa Pennanen ei toivo, hän laskee. Toistan, ei toivo, vaan laskee. 

Pennanen aikoo voittaa mestaruuden Ilveksensä kanssa hieman samoin perusperiaattein kuin hän voitti mestaruuden 2019 HPK:ssa, vaikka pelitapa toki oli hyvinkin erilainen. Nyt Pennanen on oma itsensä. Hän valmentaa ja peluuttaa todennäköisyyksiä joukkueensa puolelle. Viime kauden Antti Pennasta en tunnistanut ollenkaan siksi Antti Pennaseksi, jonka tunnen läpikotaisin, pelitavan osalta jopa paremmin kuin Pennanen itse itsensä.

Kuvaavaa on, että jopa Ilveksen pelaajien näennäisesti luova alue, hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen tulee koko ajan Pennasen joystickistä. Ei liiaksi, mutta kuitenkin, ja on siinä sentään se pelaajien tarvitsema liikkumavara. Kuvaan pääpiirteitä.

Ilves laukoo ja toimittaa kiekkoa maalille verrattain vähän, vähemmän kuin viime kaudella. Ilves panostaa laatupaikkoihin laatupelaajillaan. Verkko pölisee vähemmistä laatupaikoista. Pennanen, johtava tilastovalmentaja, viis veisaa maaliodottamasta, joka laskee kaikki tuhnutkin paikat mukaan.

LUE MYÖS: Kovan onnen Ilves-pelaaja jyrättiin rumasti – Pelicansin Lenni Killinen lensi suihkuun

Perusrakenne hyökkäysalueen hyökkäyspelissä Ilveksellä on se, että pakit ovat viivassa ja hyökkääjien kolmio kulmassa. Alin hyökkääjä on ns. tukipelaajaa, jonka sijaintia valmentaja voi ohjein säätää. Keskimääräinen sijainti on siinä jossain p-pisteympyrän sisällä kera laukaisuvalmiuden, kera käyttösyöttövalmiuden, kera rotaatiovalmiuden, kera paineistusvalmiuden, kera vetääntymisvalmiuden, kera pakkien kanssa tapahtuvan kolmiopelivalmiuden ja kera maalitolpalle siirtymisen irtokiekko- ja maskipelivalmiuden. 

Tuosta perusasetelmasta sitten lähtee liikkeelle pelit kohti maalia ja maalinedustan valloituksia. Parhaimmillaan siellä on Ilveksen hyökkääjät tolpilla, uusi tukipelaaja lähestyy maalia ja vieläpä toinen pakki kurkkaa irtokiekkoon tai syöttöpaikkaan. Puhuisin jopa neljän pelaajan rintamarynnäköstä kohti vastustajan maalia. Ja tuo kaikki: harjoitellusti ja organisoidusti.

Grönborgin Tappara on ilahduttavalla tavalla käänteinen peilikuva Pennasen Ilveksestä. Grönborgin pelitapaa voi kutsua hurlumheipelitavaksi tietyin positiivisin varauksin. Pohjalla on tällä hetkellä riittävästi rakennetta. Jos ei oteta lukuun (nyttemmin jo organisoitua grönborgilaista) pölhökustaan paritoimintaprässiä, Tappara pelaa melkeinpä tismalleen samaa lätkää kuin Jussi Tapolan, Tuomas Tuokkolan ja Pasi Puistolan Tappara pelasi kokeellisluontoisesti uutta totuutta etsiskellen kaudella 2020-2021. Hyökätessä rytmit ovat aivan samat ja hyökkäävät leikkailevat sinne tänne siten, että pakeilla on haaste etsiä syöttösuuntia ja syöttöhetkiä. Tapola joutui toteamaan tuolloin, ettei sillä pelitavalla pärjää Suomessa eikä etenkään Euroopassa.

Lääkevaikutus Grönborgin hurlumheipelitavassa on se, että pelaajien, viisikoiden ja joukkueen hyökkäyspeliahneus ja osin -valmiuskin ovat huippuluokkaa. Se on sitä sekä oikeasti kaukalossa että aivan kuin pelaajien mielikuvituksessa, suurina luuloina, että urku auki vain. Jääkiekkoilussa itseluottamus – perustui se sitten totuuteen, taruun tai luuloon – on aivan avainasia. Minulla tulee mieleeni Grönborgin Tapparan pelaajista entisen suosikkivalmentajani Doug Sheddenin HIFK ja Jokerit. Shedden oli ns. pelaajien valmentaja. Samoin on Grönborg. Siinä on kaksi pelaajien rakastamaa velikultaa, jotka saavat pelaajat luottamaan itseensä.

Etenkin Nokia Areenassa Tappara suorastaan tihkuu itseluottamusta. Se kääntää niin hyökkäyksiään kuin koko pelejään voitoiksi mistä tahansa tilanteesta. Ja samalla tässä on se Tapparan myrkkyvaikutus. Tapparalta puuttuu puolustuspelivalmiutta. Mutta mitä siitä, jos tekee maalin tai useamman enemmän kuin vastustaja. Jää nähtäväksi, valmistaako tämä tällainen hurlumhei joukkuetta pudotuspelimaailmaa varten.

Grönborgin suureksi kunniaksi sanon sen, että hänen johdollaan Tappara on muuttanut pelaamistaan kauden mittaan huomattavan tapparamaiseksi käsitteen vakiintuneessa merkityksessä. Väistämättä tästä menee pisteet myös apuvalmentajille Puistolalle ja Juha Juujärvelle. Tappara pelaa kuten ennenkin sekä ylempiä että alempia viivelähtöjä. Yhtä organsioituja ne eivät ole kuin Tapolan aikana. Mutta niissä on enemmän intohimoa ja kaikkinaista pidäkkeettömyyttä. 

Ja on Tapparalla yhä enemmän ja enemmän – ainakin teoriassa, mutta paikoin myös käytännössä – puolustuspelivalmiutta. Sitä on tullut lisää, siinä tiedostetaan prässätessäkin, minne hyökkääjiä kannattaa sijoittaa. Mietin, kuinkahan uutta asiaa tämä on Grönborgille hänen pitkällä urallaan? Kauden alussa Tappara prässäsi surutta jopa kolmella pelaajalla.

50-50

Se, ettei Tappara pelaa edelleenkään ollenkaan trapia, on Grönborgin ja Tapparan oma asia. Mitään varsinaista hyötyä siitä ei joukkueelle ole, ettei se edes kolmesta viiteen kertaa per erä trappaa. Tai on siitä hyötyä. Sikäli että se on Tapparan ikioma juttu. Se luo yhteistä muista poikkeavaa eetosta. Runkosarjan Tappara voi näköjään upealla tavalla mennä ilman trapin trappia. Toimiiko se pudotuspeleissä, on aivan toinen asia. Maailmassa ei ole tällä hetkellä pääsarjoissa toista tällaista joukkuetta, joka on asettanut itsensä trap-kieltoon.

Ja tämä se vasta on vänkä huomautus puoleltani: Jos Tappara suostuisi pelaamaan kourallisen trapeja per erä, sen sauma voittaa mestaruus nousisi merkittävästi. Tosin Grönborg taitaa olla niitä jukuripäisiä miehiä, joille tyyli on jopa tulosta tärkeämpi. Mieluummin hopeaa omin ehdoin kuin kultaa sivusta opastettuna.

Summa summarum, jos minun pitäisi juuri nyt laittaa koko omaisuuteni likoon vedonlyönnissä Tapparan tai Ilveksen puolesta, kumpi voittaa mestaruuden, se olisi tekemätön paikka. Kuin kolikkoa heittäisi. Eli kristallipallostani ei näy sen enempää Ilveksen kuin Tapparankaan logo. Sen sijaan jossain taustalla aivan kuin häämöttäisi haastaja HIFK:n logo. HIFK tai joku muu saattaa iskeä välieräsarjassa edellä kuvaamiini Tapparan tai Ilveksen itse itselleen keittämiin myrkkyvaikutuksiin.

Tapparan etu verrattuna Ilvekseen on ehkä siinä, että Grönborgin johdolla Tappara näyttää hiljalleen edistävän peliään. Kuka tietää sieltä vedetään pakasta vielä se trapkin. Sen sijaan Pennasen Ilves ei juurikaan tee muutoksia. Ja toisaalta, Pennanen tietää, mitä tekee, Grönborg sen sijaan vasta tutkii ja opettelee.

50–50 se on, sanoisin, Tapparan ja Ilveksen kesken juuri nyt.

Jossain ideaalissa, helppohan tämä on sivusta sanoa etenkin näin kansankielisellä vertauksella, Pennasen pitäisi osata hieman löysätä ja Grönborgin kiristää pelaajiensa pelillistä liekanarua. Vaan toisaalta on rikkaus, että Grönborgin mukaan mestaruudet voitetaan hyökkäämällä, Pennasen mukaan puolustamalla. Ja, edelleen, Pennaselle hyökkääminenkin on järjestäytynyttä toimintaa, Grönborgille vain puoliksi järjestäytynyttä.