Suomalainen juniorijalkapalloilu tuntuu olevan syvien riviemme ikuinen keskustelunaihe.
Kuinka paljon on tarpeeksi harjoittelua? Kuinka paljon valmentaja tai vanhemmat voivat lapsilta vaatia? Onko leikkiminen pallon kanssa tärkeintä vai tarvitsemmeko enemmän huippupelaajakehitystä? Onko okei nyppiä vielä yhdeksän vuotiaana mieluummin kenttää verhoilevaa rikkaruohoa, kuin keskittyä siihen mitä valmentaja sanoo, jos lapsi nauttii tekemästään?
Aihe on myös sikäli kimurantti, kun jokaisella vanhemmalla, isovanhemmalla, valmentajalla, talonmiehellä, päättäjällä ja sosiaalisen median aktiivisella keskustelijalla tuntuu olevan asiasta joku mielipide. Usein jyrkkä sellainen.
Kasvaminen ja opettaminen
FC Hongan 07-syntyneiden ikäluokan vastuuvalmentaja kuuluu heihin, joilla on asiasta mielipide. 18-vuotiaana juniorijalkapalloiluun valmentajan ominaisuudessa syöksynyt Kimmo Eronen näkee juniorifutiksessa jalkapallon pelaamisen, mutta myös kasvattamisen.
– Jalkapalloilijaksi kasvaminen ja jalkapallon opettaminen kulkevat käsikädessä. Hyvin vaikea erotella kumpi olisi itselle tärkeämpää, totesi Eronen MTV Sportin haastattelussa.
Suomalaisen juniorijalkapalloilun yksi kiivaimmin keskustelluista kulmakivistä on valmentamisen painopisteet. Suomessa on tällä hetkellä erittäin rajalliset resurssit niin rahallisesti, kuin ajallisestikin. Oman mausteensa tuo ilmasto. Haastetta siis valmentajilla riittää, kun he yrittävät pähkäillä mihin työssään keskittyvät.
– Suomalaisessa juniorifutiksessa keskitytään johdonmukaisesti tekemään vähän kaikkea. Kun mietitään lasten ja nuorten vaihetta 15-16-vuotiaiksi asti, niin meiltä puuttuu täysin profiloituminen tiettyihin asioihin. Monet seurat pyrkivät tekemään vähän kaikkea, jonka seurauksena kukaan ei oikein tee mitään erinomaisesti, summasi Eronen.
– Hyvin harva seura panostaa siihen, että heillä olisi harrastetoimintaa, joka olisi kaikkein tärkeintä 15-16-vuotiaana. Ja sama juttu toiseen suuntaan. Isommatkin seurat pyrkivät kasvamaan pelaajamäärältään mahdollisimman isoiksi sen sijaan, että keskityttäisiin tekemään yhteistyötä vaikka muiden seurojen kanssa ja tekemään huippupelaajakehitystä niin laadukkaasti, kuin pystyvät, jatkoi Eronen.
Harrastetoiminta ja huippupelaajakehitys
Harrastetoiminta ja huippupelaajakehitys. Toinen on sananmukaisesti ”vain” harrastamista ja toisessa tavoitellaan selkeästi suomalaisista junioreista huippupelaajia. Molemmissa on puolensa, sitä ei ole kieltäminen. Jotkut lapset ja nuoret tarvitsevat rauhallisen, harrastemaisen ja vapaan kasvualusta, jotta saavat itsestään pelaajina parhaimpansa irti. Toiset taas vaativat tiukan kehittymisputken, jossa tekeminen analysoidaan tarkasti.
Eronen on varma, että molempia tarvitaan ja hän uskoo, että yksilötaidot kehittyvät usein pallolla leikkimisellä ja pelikeskeiset taidot yksin ja joukkueena harjoittelulla. Mikään näistä ei siis tunnu olevan toisiaan poissulkevia asioita. Vai onko?
– Meillä (Suomessa) on paljon erilaisia valmentajia. Jotkut toteuttavat hyvin vahvasti pelikeskeisiä pienpeliomaisia malleja ja toiset enemmän yksilötekniikkaa. Minun mielestä tässä ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta itse lähestyn jalkapallovalmentamista pelikeskeisestä näkökulmasta. Meidän ongelma on yksilöiden omatoiminen pallolla leikkimisaika, joka on täysin olematonta verrattuna espanjalaisiin tai saksalaisiin, totesi Eronen.
Visio 2020
Maamme korkeimmalla jalkapalloinstanssilla Palloliitolla on myös oma linjauksensa siihen, kuinka juniorijalkapalloa tulisi kehittää. Erosen mukaan linjaus ei ole kuitenkaan erityisen selkeä. Hän kuitenkin nostaa esiin jo kuopatulta tuntuvan visio 2020-projektin, joka oli Erosen mielestä prosessina juuri sellainen mitä tarvitsemme, vaikkei hän kaikesta samaa mieltä olekaan.
– Yleisellä tasolla tärkeintä olisi, että lapset saisivat mahdollisimman laadukkaan harrastuksen ja toisaalta pääsisivät koko ajan kehittämään itseään niin hyväksi jalkapalloilijaksi, kuin pystyy. Meillä pitäisi olla paljon matalan kynnyksen toimintaa, joka johtaisi sitten pelaajan halutessa laadukkaaseen toimintaan. Huippupelaajakehityksen kannalta olisi tärkeää, että saadaan laadukasta valmennusta sellaisille ryhmille, joissa on paljon jalkapallosta kiinnostuneita pelaajia. Saataisiin jo kuolleiksi manatut pihapelit uudelleen eloon, painotti Eronen.
– Palloliitolla oli visio 2020, joka kentältä katsottuna näytti loppuvan, kuin seinään siinä vaiheessa, kun Pertti Alaja valittiin puheenjohtajaksi. Mielestäni Palloliitolla ei ole vielä mitään uutta linjaa huippupelaajakehityksessä. Meiltä puuttuu myös kevyen toiminnan mallit, joka on iso haaste.
Ratkaiseva tulevaisuuden askel
Mikä olisi hyvä ja ratkaiseva askel suomalaisen juniorijalkapallon saralla tulevaisuudessa?
– Se ei olisi minkään muun maan malli. Me voidaan yrittää ottaa niitä parhaita asioita muilta mailta, mutta ei me Suomessa saada toimimaan muiden maiden malleja. Meidän pitäisi löytää jotain yhteistä suuntaa huippupelaajakehitykselle. Tästä yhtenä hyvänä tekijänä on toiminut Sami Hyypiä Akatemia, joka tuli nimenomaan visio 2020 tuotoksena. SHA on tuonut yhteen suomalaisia huippuseuroja ja saanut pohtimaan yhdessä asioita, mutta en jaksa uskoa, että se yksinään riittäisi. Kyllä se vaatisi sen liiton siihen taustalle entistä vahvemmin mukaan johtamaan huippupelaajakehitystä yhdessä seurojen kanssa, sanoi Eronen.
– Seurojen pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä. Kaipaisin enemmän seurojen profiloitumista varsinkin isommissa kaupungeissa. Että meillä olisi selkeästi seuroja, jotka keskittyisivät tekemään tiettyjä asioita erinomaisesti, mikä sitten mahdollistaisi pelaajien hakeutumisen perheineen sellaiseen seuraan mikä vastaa sitä, mitä he haluavat.