Neljän vuoden päästä helsinkiläinen Satu Hietanen aikoo juhlia. Niissä kemuissa sitten juhlitaan kunnolla, aamuun asti. Syy juhlaan on selvä: Silloin on kulunut 10 vuotta siitä, kun Satu sai tuntemattomalta luovuttajalta terveet kantasolut – ja samalla mahdollisuuden elämään.
Yllä olevalla videolla nähdään Seitsemän uutisten juttu leukemiatutkimuksesta vuodelta 2012. Satu Hietanen esiintyy kyseisessä uutisjutussa, joka alkaa kohdasta 4.44
– Aina on syytä juhlia ja varsinkin, kun on edessä tavallaan kymmenvuotissynttärit. Tämä ajanjakso on tosin ihan itse keksimäni, se nyt on vaan mukava pyöreä luku, Satu kertoo nauraen.
Vaikka nyt naurattaa, on Sadun helppo palauttaa kuuden vuoden takaiset hetket kipeinäkin mieleen.
Silloin Satu oli kahden pienen lapsen äiti, joka sairastui täysin yllättäen akuuttiin leukemiaan. MTV Uutiset kertoi Sadun sairaudesta uutisjutussa, jossa kerrottiin suomalainen leukemiatutkimuksen saamasta suurapurahasta.
– Sairastuin keuhkokuumeeseen ja jouduin sairaalaan, lähes saman tien minulla diagnosoitiin leukemia. Se oli ääretön sokki, olin ollut tähän saakka elämässäni flunssia lukuunottamatta täysin terve. Sanoin, että tämä ei voi tapahtua minulle, en voi jäädä tänne sairaalaan, sillä olen kahden pienen pojan äiti, kertoi Satu tuolloin.
Sairaudesta arkipäivää lapsille
Satu kärsi hoitojen aikana rankoista sivuvaikutuksista, kovista kuumeista, niveltulehduksesta ja sienitulehduksesta keuhkoissa, joka vaikeutti pääsyä kantasolusiirtoon.
– Olen erittäin tyytyväinen hoitoon ja henkilökuntaan, mutta näitä sivuvaikutuksia tuli milloin mistäkin, oma vastustuskyky kun oli täysin olematon. Vaikka kaikista pahinta koko syöpähoidoissa oli kuuden viikon eristys lapsista. Se oli todella rankkaa, vaikka pystyimme olemaan yhteydessä skypen avulla, muisteli Satu MTV:n jutussa silmät kyynelissä.
Sadun pienokaiset olivat sairaala-aikana 3- ja 1-vuotiaita. Nyt he ovat jo kouluikäisiä. Kuva: Laura Oja
Esikoinen muistaa äidin sairastamisesta joitain asioita, kuopus ei niinkään.
– Asiasta on kyllä puhuttu, ja valokuvista he näkevät, mitä elämä silloin oli. Lapset olivat paljon mukana sairaalassa, joten he näkivät kaiken ja siitä tuli heille arkipäivää eikä pelottava asia.
Kuolemattomuudesta luovuttava
Vaikka Satu muistaa rankat, väsyneet ja kipeät hetket, päällimmäinen tunne muistoissa on toivo.
– Sairausaika oli epätietoisuuden aikaa, jossa oli pakkokin valmistautua siihen, ettei sen jälkeen paljon muita kokemuksia tule. Kuolemattomuuden ajatuksesta on ollut pakko luopua, mutta en tunne ahdistusta.
Joskus, jos perheessä oleva flunssa on kestänyt kauan tai siihen liittyy tutusta poikkeavia oireita, saattaa Sadun mieleen hiipiä säikähdys ja piinaavat ajatukset.
– Toisaalta arkemme on niin kiireistä, ettei niitä ehdi niin ajattelemaan. Lapsiperheessä flunssia tulee ja menee, joten kyllä sitä on jo rauhoittunutkin.
Toivo virisi aina uudelleen
Satu kävi kuusi vuotta sitten läpi neljä sytostaattihoitoa ja vietti pitkiä aikoja sairaalassa, ennen kuin kantasolusiirtoon asti päästiin. Hänellä oli tiedossa, että sopiva kantasolujen luovuttaja oli löytynyt, mutta erilaisten syiden takia siirron ajankohta lykkääntyi useamman kerran.
– Olin itse niin huonossa kunnossa, joten siirtoa ei voitu tehdä kesän aikana. Syksyllä pari sovittua ajankohtaa siirtyi myös. Sitä jotenkin jaksoi ja sitä nousi aina sieltä syvimmästäkin aukosta nousi pintaan. Myös pienet lapset kannattelivat, vaikka odottelu olikin ajoittain aika synkkää.
Ja aina kun toivo oli hiipumassa, Sadulle vakuuteltiin, että luovuttaja on olemassa eikä hän ole lyömässä hanskoja tiskiin.
– Jostain se toivo taas sitten kumpusi synkän hetken jälkeen.
Vaikka asiat ovat nyt hyvin, on Sadun helppo palauttaa kuuden vuoden takaiset hetket kipeinäkin mieleen. Kuva: Teppo Kotirinta
Rankka operaatio, synkkä mieli
Operaationa kantasolujen siirto on yksinkertainen, vain tiputus, mutta kokonaisuutena aika on jäänyt Sadulle mieleen rankkana.
– Olin todella huonossa kunnossa. Jo siirron esihoito vei kaikki mehut ja siirron jälkeen olin karmeassa kunnossa. Nyt on jo vaikeaa edes tavoittaa sitä tunnetta, Satu kertoo.
Myös henkisesti toipuminen vei aikansa. Satu kertoo, miten kotiutumisen jälkeen asiat tuntuivat rankoilta ja ahdistavilta.
– Syksystä alkoi henkisesti helpottaa. Lapset saivat mennä kerhoon ja pääsin itse kahvilaan laiskottelemaan kerhon ajaksi. Alkoi tuntua siltä, että sairauslomakin voisi loppua ja mieli veti töihin.
"Aikamoisen iso asia"
Sadulla ei ole tietoa siitä, kuka kantasolut hänelle luovutti. Luovuttajien henkilöllisyydestä tai elämäntilanteesta ei anneta potilaalle minkäänlaisia tietoja.
SPR:n Veripalvelun mukaan maaliskuun 26. päivä kantasolurekisteriin oli liittynyt 3374 ihmistä. Koko vuoden tavoite on 4000 liittyjää, jotta mahdollisimman monelle potilaalle löytyisi sopiva luovuttaja.
Lisätietoa aiheesta löytyy Veripalvelun verkkosivuilta.
– Tiedän, että hän on nainen ja tiedän hänen veriryhmänsä, sillä oma veriryhmäni muuttui siirron myötä luovuttajan veriryhmäksi.
Satu sanoo olevansa syvästi kiitollinen luovuttajalle.
– Haluan sanoa, että kiitos. Tämän henkilön ansiosta keikun täällä yhä ja ihan samassa kunnossa kuin ennen sairastumista. Se on aikamoisen iso asia.
Vaikka kantasolujen luovuttaminen on isompi operaatio kuin esimerkiksi verenluovutus, on sen merkitys valtava, sanoo Satu.
– Se on monelle ainoa toivo, uskomattoman iso asia.
Hän puhuu kantasolujen luovuttamisen puolesta täysin yksityishenkilönä.