Ulla joutui järjestämään hautajaiset kohdussa potkivalle lapselleen – "Tyttäremme kysyi, tuleeko pikkusisko takaisin, kun on parantunut taivaassa"

Syksyllä 2013 Ulla Dahl järjesti hautajaisia lapselleen – lapselle, joka samaan aikaan vielä eli ja liikkui hänen pyöristyneessä kohdussaan. Hän varasi hautajaisten alustavan päivämäärän, sopi käytännön asioista hautaustoimiston kanssa, valitsi ruoat pitopalvelusta ja päätti virret papin kanssa. 

– Tiesin, että lapseni tulee kuolemaan, mutta en tiennyt yhtään, millaisessa kunnossa olisin synnytyksen jälkeen henkisesti tai fyysisesti. Halusin varmistaa, että hautajaiset olisivat silti sellaiset kuin haluan, Ulla kertoo.

Itse raskaus ei ollut mennyt niin kuin Ulla olisi halunnut. Hänellä oli alusta asti tunne, että kaikki ei ole hyvin. 

– En osannut selittää sitä mitenkään. Sanoin neuvolassakin monta kertaa, että mielestäni jotain on vialla, mutta eihän sitä noteerattu, koska en osannut tarkentaa sitä yhtään, Ulla sanoo.

Ullalla ja hänen miehellään oli entuudestaan 3- ja 2-vuotiaat lapset. Kolmatta lähdettiin yrittämään yhteisellä päätöksellä, ja sen piti olla viimeinen.

– Haaveilin, että pääsisin vaunulenkeille vauvan ja kultaisennoutajamme kanssa. Se oli minun unelmani, Ulla kertoo.

Lue myös: Piian, 42, esikoinen syntyi kuolleena normaalin raskauden jälkeen, kun sairaalan seuranta petti – "Olisi pitänyt pitää meteliä"

"Jos siellä jotakin on, niin raskaus keskeytetään"

Raskaustesti näytti nopeasti positiivista ja alkuraskaus sujui sinänsä hyvin. Kuitenkin jo ensimmäisessä niskaturvotusultrassa raskausviikolla 12 Ullan huonot aavistukset saivat katetta. 

Sikiöllä näkyi runsaasti niskaturvotusta ja kaksi epämääräistä muutosta kaulan molemmin puolin. Kun ultran ja aiemmin tehdyn yhdistelmäseulonnan verikokeen tulokset yhdisti toisiinsa, Downin oireyhtymän riskiluvuksi saatiin yhden suhde viiteen. 

Pääsyä jatkotutkimuksiin piti odottaa muutama päivä. Aika kului arjen ja ajatusten pyörittämiseen sekä googletteluun.

– Olimme molemmat mieheni kanssa samaa mieltä siitä, että jos siellä jotakin on, niin raskaus keskeytetään. Ehkä siihen ajatukseen vaikuttivat kaksi isompaa lasta, Ulla sanoo.

– Periaatteessa en halunnut uskoa, että mitään olisi, mutta samalla alitajunta kuiski, että "sinä itse näit ultrassa, että siellä on jotakin". Oli ristiriita sen välillä, mitä ajatteli ja tunsi. Totta kai se pelotti, Ulla selittää.

"En antanut puolisoni koskea vatsaani"

Jatkotutkimuksissa niskaturvotusta näkyi edelleen, mutta ei yhtä paljon kuin aiemmassa mittauksessa. Lääkäri otti istukkanäytteen ohuella neulalla navan alapuolelta kromosomihäiriöiden tutkimista varten. 

Uutiset reilun kahden viikon päästä olivat hyviä. Kromosomeissa ei ollut mitään poikkeamia. Puheluun työpaikkansa parvekkeella vastannut Ulla muistaa itkeneensä hysteerisesti ilosta ja helpotuksesta.

– Lääkäri sanoi, että meille on tulossa terve tyttövauva.

Silti Ulla ei edelleenkään päässyt irti tunteesta, että kaikki ei ole hyvin.

– En antanut puolisoni juurikaan koskea vatsaani. Jotenkin alitajunnassa halusin varjella häntä ja pelkäsin, että hän kiintyy vauvaan. Itsekään en juuri silitellyt mahaa tai jutellut vauvalle. Koko odotusajalta minulla on yksi ainoa valokuva. 

Huolta piti pinnalla se, että neuvolassa vauvan sydänäänet kuuluivat aina hyvin vaimeasti. Ei auttanut, vaikka terveydenhoitaja vakuutti, että mitään hätää ei ole. 

– Toisaalta halusin itsekin ajatella, että vain kuvittelen kaiken.

Huonoja uutisia rakenneultrasta

Rakenneultra koitti raskauden puolivälissä noin viikolla 20. 

– Kun lääkäri laski ultra-anturin vatsani päälle, tajusimme mieheni kanssa heti, että kaikki ei ole hyvin. Näytöllä näkyi vierekkäin kaksi tummaa aluetta, Ulla sanoo.

Tummat alueet olivat sydän ja vatsalaukku, joiden ei olisi kuulunut sijaita vierekkäin. Lääkäri ei myöskään löytänyt sikiöltä palleaa. Paikalle välittömästi kutsuttu lasten tehohoidon ylilääkäri vahvisti saman havainnon. Vasenta keuhkoakaan ei saatu näkyviin.

– Ajattelin, että olen ollut oikeassa alusta lähtien. Olen sanonut koko ajan, että kaikki ei ole hyvin, ja minua ei ole uskottu.

Ulla ja hänen puolisonsa siirtyivät juttelemaan ylilääkärin kanssa rauhassa toiseen huoneeseen. Vaihtoehdot olivat vähissä.

– Lääkäri kertoi, että vauva voi selvitä vatsassa syntymään saakka, kuolla vatsaan hetkenä minä hyvänsä, tai sitten me voimme keskeyttää raskauden. Viimeinen vaihtoehto oli, että jos vauva selviää elävänä syntymään saakka, niin elinennuste on maksimissaan kuukausi syntymän jälkeen, ja se aika kuluisi hengityskoneessa.

Ulla ja puoliso olivat sokissa.

– Itkin koko ajan. Puolisoni ei itkenyt, mutta ei sitten puhunutkaan.

Vauvan liikkeet tuntuivat loppumetreille asti

Tilanne tarkistettiin lääkärin kehotuksesta uudestaan ultralla vielä viikon päästä siltä varalta, että vauvan asennon muuttuminen tai kasvu toisi lisätietoa. Ulla ja hänen miehensä joutuivat odottamaan vastaanottoa samoissa tiloissa synnyttämään tulevien kanssa.

– Oli ihan tuskaa olla siellä, kun samaan aikaan tietää, että omalla lapsella ei ole kaikki hyvin.

Uusintaultrassa palleaa näkyi sittenkin pätkä oikealla puolella, mutta vasen puoli puuttui. Sydän ja vatsalaukku olivat edelleen rinta rinnan, eikä vasenta keuhkoa tahtonut löytyä. 

Parin toiveesta sydänkin ultrattiin. Kaikki näytti normaalilta, mutta sydänääniä kuunnellessa jokaisen lyönnin välissä oli muutaman sekunnin tauko. 

– Lääkäri totesi, että kyllä täällä varmasti joku sydänvikakin vielä on. Siihen asti olimme olleet 99,9-prosenttisen varmoja raskauden keskeyttämisestä, mutta kun löytyi vielä sydänvikakin, niin kyllä se päätös oli siihen lyöty, Ulla sanoo.

Koska raskaus oli edennyt yli puolenvälin, keskeytyslupa anottiin Valviralta. Kun se noin viikko viimeisen ultran jälkeen saatiin, Ulla ja hänen miehensä ajoivat sairaalaan hakemaan kohdunsuuta pehmittäviä lääkkeitä, jotka auttaisivat synnytyksen käynnistämisessä. 

Huoneen pöydällä odotti vesilasi ja lääkemuki. Ulla nielaisi pillerit lääkärin varmistettua, että hän ymmärsi päätöksen lopullisuuden. 

Osastolle Ulla pääsi kahden päivän päästä. Hän tunsi vauvan liikkeitä vielä sairaalaan ajaessakin.

– Jotenkin kummasti se lääkkeen ottaminen vain vahvisti tunnetta, että olin tehnyt oikean päätöksen. Jos olisin antanut luonnon hoitaa asian, oma järkeni ei olisi ehkä kestänyt sitä, että olisin aina liikkeet tuntiessani miettinyt, olikohan tämä nyt se viimeinen vai tuleeko vielä seuraava. Nyt tiesin, että se tulee loppumaan.

"Hän näytti ulospäin ihan terveeltä lapselta"

Raskausviikolla 22+4 Ulla synnytti lapsensa yksityishuoneessa vuodeosastolla, jossa hoidettiin muitakin raskaana olevia naisia. Vauva, pieni tyttö, syntyi kuolleena sängylle 10. lokakuuta 2013 kello 15.15. 

– Hän näytti ulospäin ihan terveeltä lapselta. Nenästä ja leuasta tunnisti, että ne olivat meiltä vanhemmilta. Ehkä se oli yllätys minullekin, että hän oli ihan vauvan näköinen. Sormet, varpaat ja vaaleita hiuksia. Ei hänessä ollut mitään näkyvää vikaa. 

Pikkuinen lapsi kyllä oli: 26 senttimetriä ja 435 grammaa. 

– Harsoliinaa, johon hänet synnytyksen jälkeen kapaloitiin, ei voinut enää myöhemmin ottaa pois, ettei iho repeytyisi. 

Ulla ja hänen miehensä pitivät lastaan sylissä ja ottivat valokuvia. Kätilö painoi käden- ja jalanjäljet musteella paperille. He saivat viettää yhdessä viisi tuntia, ja koko sen ajan he kuulivat puolen tunnin välein läheisen Turun tuomiokirkon kellon lyönnit.

– Illalla kahdeksan aikaan kätilö totesi, että nyt olisi sellainen tilanne, että hänet pitää viedä kylmään. Se hetki tuntui lopulliselta. Saimme kyllä nähdä tytön vielä seuraavana aamuna vietettyämme yön sairaalassa.

Kotiin palatessa olo oli tyhjä.

– Vanhemmille sisaruksille selitimme kaiken ihan rehellisesti. Kerroimme, että vauva oli sairas ja kuoli. Kolmevuotias tyttäremme kysyi, tuleeko pikkusisko sitten takaisin, kun on parantunut taivaassa.

– Minulla on edelleen tallessa kuva, jonka otin, kun pysähdyimme matkalla synnyttämään. Taivas oli silloin ihan sininen ja kuu kokonainen ja valkoinen. Se on mielestäni jotenkin lohdullinen kuva. Myöhemmin olemme puhuneet, että sisko meni kuuhun, ja aina kun kuu näkyy, hän katselee sieltä meitä.

Ainu-pupu mukaan hautaan

Koska vauva syntyi kuolleena, häntä ei voinut kastaa, mutta hautakivessä lukee vanhempien valitsema nimi: Jatta Helmiina.

Hautaan siunasi sama pappi, joka oli kastanut perheen vanhemmat lapset. Arkkuun laitettiin vihreä Ainu-pupu, samanlainen, joka perheellä on Jatan kuvan vieressä kirjahyllyssä. Isosisko heitti molempien sisarten puolesta ruusut arkun päälle. Oman perheen ja isovanhempien lisäksi paikalla oli kaksi ystäväpariskuntaa. 

– Nuo ystävät olivat meille tuki ja turva. He kävivät kylässä Jatan kuoleman jälkeenkin ja olivat valmiita puhumaan vaikka säästä tai vain kuuntelemaan, jos halusimme puhua.

Muutamat Ullan ystävät kaikkosivat suru-uutisen jälkeen.

– Olen ajatellut, että ehkä he eivät olleetkaan todellisia ystäviä, jos hylkäävät heti, kun tulee vähän isompi vastoinkäyminen.

Myöhemmin Ulla on löytänyt vertaistukea Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n kautta. Ammattiapua Ulla ei ole saanut.

– Meiltä kysyttiin sairaalasta lähtiessämme synnytystä seuraavana päivänä, haluammeko keskustella jonkun kanssa. Siinä sokkivaiheessa totesimme, että ei, ja sen jälkeen sellaista mahdollisuutta ei ole enää tarjottu. Välillä tuntuu vieläkin, että tarvetta olisi.

Lue myös: Emmin, 26, tulevaisuus mureni, kun Aino kuoli kohtuun kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa: "En tiennyt ollenkaan, mitä olisi pitänyt tehdä"

"On ollut hetkiä, kun olen katunut päätöstä"

Ennen hautajaisia Jatalle tehtiin vanhempien toiveesta vielä ruumiinavaus. Siinä selvisi, että palleasta puuttui puolet, vasen keuhko oli surkastunut ja sydämestä puuttui kokonaan yksi väliseinä. Vikoja ei olisi pystytty korjaamaan.

– Perinnöllisyyslääkärin sanoja lainatakseni, meillä oli käynyt "paska tuuri" raskausviikolla kahdeksan. Kun solut olivat ruvenneet rakentamaan palleaa, sinne oli jäänyt reikä, jonka laajentuessa puolet palleasta jäi puuttumaan. Hän ihmetteli ääneen, että yleensä tällaiset raskaudet eivät etene näin pitkälle vaan luonto hoitaa ne aikaisemmin pois.

Ullasta oli helpottavaa, että syy ei ollut geeneissä eikä tarvinnut pelätä, että elossa oleville lapsille voisi myöhemmin puhjeta jokin niistä johtuva sairaus. Löydökset varmistivat, että päätös keskeytyksestä oli oikea. 

– Silti näin kymmenen vuotta jälkeenpäin on ollut hetkiä, kun olen katunut päätöstä, jonka silloin tein. Mutta kun muistelen, että Jatta oli tosi kipeä ja hänen elämänsä olisi luultavasti ollut kärsimystä, niin aika pian se ajatus muuttuu. 

Uusi raskaus ahdisti

Jatan piti olla perheen viimeinen lapsi. Jälkitarkastuksessa Ullalle laitettiinkin kierukka.

– Muutama kuukausi sen jälkeen rupesin puhumaan miehelle, että jos kumminkin vielä yksi. Se tuntui niin väärältä, että olin ollut raskaana ja synnyttänyt ja sitten tullut kotiin tyhjän sylin kanssa. 

– Olin myös tosi pettynyt, etten pystynytkään toteuttamaan sitä unelmaani vaunulenkeistä koiran kanssa.

Lue myös: Emman kumppani ilmoitti, ettei haluakaan lasta – rankka tie itselliseksi äidiksi: "Kontrollin menettäminen oli pahinta"

Uusi raskaus alkoi pian kierukan poisoton jälkeen, mutta Ulla kuvailee sen olleen "jotain ihan kauheaa".

– En ikinä olisi alkanut siihen, jos olisin tiennyt, mitä uudelleen raskaana olo sen jälkeen on. Se oli jokapäiväistä pelkoa ja ahdistusta siitä, että se toistuu.

– Meillä oli onneksi niin ihana neuvolalääkäri, että pääsimme ylimääräisiin ultriin aina, kun mies vain soitti, että "Ulla menee täällä taas peloissaan pitkin seiniä". En olisi varmaan muuten selvinnyt siitä.

Ulla luotti saavansa elävän ja terveen lapsen vasta, kun lapsi oli hänen sylissään. Nuorimmainen, poika, syntyi marraskuussa 2014 – samana vuonna kuin Jatankin olisi pitänyt syntyä. 

– Muistan, kuinka iloinen olin, että pääsin haaveilemilleni lenkeille koiran ja vauvan kanssa. Sillä oli oman jaksamisen kannalta iso merkitys. Ne lenkit suuntautuivat yleensä Jatan haudalle, Ulla kertoo.

"Teki mieli mennä haudan viereen nukkumaan"

Jatta on edelleen Ullan mielessä melkein päivittäin. 

– Aika pyöristää ikävää. Se on läsnä, mutta ei enää vyöry päälle. On hetkiä, kun kaipaan tosi paljon, ja on hetkiä, kun unohdan, että meillä on menetetty lapsi.

– Alussa minun teki mieli mennä haudan viereen nukkumaan, että saisin olla Jatan lähellä. Se suru, joka oman lapsen kuolemasta seuraa, on pohjatonta, loputonta ja musertavaa. Elinikäistä. Edelleen välillä mietin, että "nyt hän olisi aloittanut eskarin" tai "ensi syksynä hän menisi kolmannelle".

Jos puolituttu kysyy Ullalta, montako lasta hänellä on, hän joutuu tovin miettimään, vastaako kolme vai neljä. Nykyään hän on päättänyt vastata neljä. 

– Jos joku ei kestä vastaustani, se on hänen ongelmansa. Se on meidän elämää, että meillä on yksi menetetty lapsi.

Lue myös: Jonna heräsi yöllä vatsakramppeihin ja sai keskenmenon vessanpöntöllä – vaikea aihe koskettaa monia: "Siitä ei edelleenkään juuri puhuta ääneen"

Ulla kertoo pelkäävänsä elossa olevien lastensa puolesta "koko ajan". 

– Etenkin nuorimmaisen pitäisin pumpulissa, jos pystyisin.

Ulla ei myöskään pysty onnittelemaan ketään raskaudestaan kertovaa.

– Minulle tulee heti ajatus, että oletko ihan varma, että saat sen? Ajattelen, että se voi loppua milloin vaan eikä ole ollenkaan sataprosenttisen varmaa, että lapsen saa elävänä syliinsä. Mutta onneksi pystyn pitämään suuni kiinni.

Haastattelun aikana Ulla on puhjennut itkuun useamman kerran. Lopuksi hän haluaa silti kiittää. 

– Vaikka me olemme tässä puhuneet, niin minulle tulee tunne, että olen viettänyt tämän hetken Jatan kanssa, Ulla sanoo.

Katso myös: Mistä keskenmeno voi johtua?

Lue uusimmat lifestyle-artikkelit!