Ullan tytär nukkui pois vain tunteja syntymänsä jälkeen: "Olen loppuelämäni hänen äitinsä"

Keväällä 2016 Ulla Tuunasen perheessä odotettiin innolla toisen lapsen syntymää. Perheen 3-vuotiaasta esikoispojasta oli tulossa isoveli pienelle Rauha-tytölle.

Raskaus oli sujunut normaalisti ja syntymän hetki koitti naistenpäivänä. Päivästä olisi kuitenkin tulossa samalla Rauhan viimeinen. Synnytyksessä Rauhalle tuli täysin yllättäen kohtalokkaita hapenpuutekomplikaatioita. Hyvästä hoidosta huolimatta Rauha menehtyi samana iltana, kahdeksan tuntia syntymänsä jälkeen.

Myöhemmin selvisi, että Rauhan napanuora ei ollut kiinni istukassa, mikä oli johtanut vakavaan hapenpuutostilaan. Vastausta ei koskaan saada siihen, miksi näin kävi.

”Lapsi kuoli omaan syliin”

Tuunanen kertoo MTV Uutisille, että lapsensa menettävät vanhemmat joutuvat kohtuuttomaan tilanteeseen.

Lääkäri totesi, että tehohoidosta huolimatta Rauhaa ei pystyttäisi pelastamaan. Tuoreet vanhemmat joutuivat päättämään, jatkettaisiinko Rauhan hoitoa vai irrotetaanko pienokainen elämää ylläpitävistä laitteista.

– Päätimme lääkärin kanssa, että on lapselle parempi olla siinä vanhempien sylissä ja että lapsen kuolinpaikka on oma syli.

Tuunanen kertoo, että sairaalassa annettiin runsaasti tukea ja aikaa olla Rauhan kanssa.

– Meistä otettiin valokuvia ja saimme Rauhan käden- ja jalanjäljet. Mieheni sai myös pestä Rauhan. Meitä tavallaan ohjattiin toimimaan ja keräämään muistoja tyttäremme kuolinhetkestä, Tuunanen muistelee.

”Välillä tuntui, että suru nielaisee minut”

Rauha nukkui pois ilman, että vanhemmat olisivat päässeet kuulemaan edes vauvan ensi-itkua. Tuunanen kertoo, että lapsensa menetettäneen surun syvyyttä ja synkkyyttä on mahdotonta käsittää:

– Tietoisuus siitä, että minun lapseni on kuollut ja elän tätä elämää ilman häntä oli musertavaa. Minusta tuntui välillä, että suru nielaisee minut, että minua ei ole olemassa - on vain se pelkkä suru. Kaikki liittyi lapsen kuolemaan. Se oli kuin musiikkina taustalla. Välillä se voimistui ja välillä se oli hiljaisempana.

Perheen esikoispojasta huolehtiminen piti surun syövereihin joutuneet vanhemmat väkisin arjessa kiinni: Lapsi oli vietävä päiväkotiin, harrastuksiin ja ruokaa oli laitettava.

– Ei voinut vain jäädä makaamaan siihen. Hän ylläpiti sitä arjen normaalisykettä. Mutta yhtälailla poikammekin suri sisarensa menettämistä.

Tuunasen mukaan Rauhan kuoleman jälkeen ihmiset olivat paljon yhteydessä ja esittivät osanottoja. Joidenkin kuukausien päästä yhteydenpito väheni ja vain tietyt ystävät ja sukulaiset kulkivat pidempään suruaikaa yhdessä.

– Paljon kuulee sanottavan, että omaisten halutaan antaa surra rauhassa, mutta luulen, että kukaan vanhempi ei halua surra lapsensa kuolemaa yksin. Kaikki kaipaavat tukea, läheisyyttä ja lohtua, Tuunanen painottaa.

Vertaistuesta paljon apua

Tuunanen löysi miehensä kanssa sairaalan puolelta lapsiin erikoistuneen työntekijän, joka tarjosi tärkeää tukea vaikeassa tilanteessa.

– Hän huomioi sen, että olemme vanhempia myös Rauhalle, vaikka hän olikin kuollut. Saamamme tuki ei ollut pelkkää esikoisen vanhemmuuden tukemista. Sen sijaan hän tuki meitä myös kuolleen lapsen vanhemmuudessa.

Tuunanen kertoo saaneensa korvaamatonta apua myöhemmin KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n kautta.

– Sieltä järjestyi tukihenkilö, jonka kanssa soiteltiin joka viikko. Tukihenkilön soitto oli minulle tietyllä tavalla toivon maamerkki siitä, että olin taas selvinnyt viikon eteenpäin.

Tuunanen kävi miehensä kanssa vertaisryhmissä. Siellä pääsi tapaamaan ihmisiä, jotka olivat menettäneet lapsen samoihin aikoihin. Tuunasen mukaan oli huojentavaa, että vertaisryhmissä ei tarvinnut toistella ja perustella sitä, että on edelleen surullinen lapsensa kuoleman takia.

– Monet saattavat unohtaa sen, että vanhemmat ovat edelleen lapselle vanhempia, vaikka lapsi olisi kuollut. He rakastavat lastaan. Minulla ei ole kulunut päivääkään, ettenkö olisi ajatellut Rauhaa, mutta vertaistuessa sitä ei tarvitse perustella.

Tuunanen toimii nykyään itsekin tukihenkilönä ja kokemusasiantuntijana Surevan kohtaaminen - hankkeessa. Hän kannustaa kaikkia lapsensa menettäneitä hakeutumaan vertaistuen piiriin, vaikka se ei välttämättä ensikuulemalta tuntuisi itselle sopivalta.

Tuska hellittää otettaan ajan kuluessa

Tuunanen kertoo kamppailleensa Rauhan kuoleman jälkeen ristiriitaisten tunteiden keskellä.

– Suru oli ainoa, mitä lapsesta oli jäljellä. Ja toisaalta samaan aikaan halusi, että suru loppuisi, jotta olisi helpompi olla.

Vasta noin vuoden jälkeen Rauhan kuolemasta Tuunanen kertoo sisäistäneensä mitä todella oli tapahtunut. Siihen asti arki oli ollut sinnittelyä ja selviytymistä.

Nyt yli neljän vuoden jälkeen suru ei ole enää kaikkialla, mutta se kulkee edelleen mukana.

– Surun kanssa on oppinut elämään ja olen hyväksynyt sen osaksi elämäntarinaani.

Tuunasella on tärkeä viesti lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaaville ihmisille:  Puhukaa ja kysykää.

– Minusta on ihanaa puhua Rauhasta, vaikka minua itkettäisi ja olisi tuskallistakin palata surullisiin muistoihin. Kuollutta ajattelee joka tapauksessa, vaikka hänestä ei puhuttaisikaan. Kysyminen on paljon parempi asia kuin se, että ei sano tai kysy mitään.

Tuunanen toteaa, että aika todellakin auttaa surussa, vaikka se ei edes tunnu surun alkuhetkillä kuluvan millään.

– Alussa jopa toivoin, että aika ei kuluisi, koska se vei samalla kauemmaksi lapsesta. Tuntui että aika tuli meidän väliimme. Mutta kun aika kuluu, niin surun pahin vaihe taittuu.

Tuunanen pitää tärkeänä, että surulle antaa kunnolla aikaa: Kuollutta lastaan saa surra aina, ilman että asiasta olisi jotenkin päästävä yli tietyn ajan jälkeen.

– Hän saa olla osa minun elämääni, Tuunanen toteaa.

Rauhan kuolemaa seuranneena vuonna Tuunanen tuli uudestaan raskaaksi. Tilanne nosti pintaan vahvan pelon.

– Koko raskausaika oli ihan hirveätä. Pelko piti otteessaan aivan kuopuksen syntymähetkeen asti.

Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja perheeseen syntyi terve tyttö.

Veli tekee lumienkeleitä siskolleen, joka ei saanut koskaan kasvaa

Rauhan isoveljelle ensimmäisen siskon menetys on ollut vaikeaa käsittää, kuten kenelle tahansa. Perheellä on ollut tapana viedä Rauhan haudalle pieniä esineitä, kuten esikoisen pikkuautoja.

– Talvisin teemme haudalle lumiukkoja ja aina kun ensilumi sataa, niin esikoisemme tekee lumienkelin ja sanoo sen kuuluvan Rauhalle.

Myös yllättävät tilanteet saattavat tuoda veljelle mieleen tuntemattomaksi jääneen pikkusiskon.

– Kauniin auringonlaskun huomatessaan esikoinen saattaa sanoa, että esitteleeköhän Rauha tuolla uutta mekkoaan.

Vuodet vierivät ja Rauha täyttäisi seuraavaksi viisi vuotta. Tuunanen on kuitenkin jäänyt kaipaamaan sitä vastasyntynyttä pienokaista, jonka elämä jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.

– Hän ei ole minun ajatuksissani kasvanut. Hän on se lapsi, joka ei saanut kasvaa isommaksi.

Tuunasen mukaan hänen päällimmäisenä ajatuksenaan on menetyksen sijaan kuitenkin nykyisin se, miten paljon hän on saanut.

– Olen saanut kolme lasta ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Vaikka Rauha kuoli, olisi ollut pahempaa, ettei hän olisi syntynyt meille lainkaan ja jos emme olisi saaneet häntä perheeseemme. 

Tuunasen mukaan erityisen ihanalta on tuntunut, kun isovanhemmilla käydessä Rauhan kuva on näkyvissä muiden lastenlasten rinnalla.

– Lapsen muistelu auttaa vanhempaa, ei hänen unohtamisensa.