Liisa Ahonen menetti esikoisensa, mutta elämä ei loppunut pohjattomaan suruun. Puolisonsa kanssa Ahonen sopi heti surun alkumetreillä kaksi tärkeää asiaa: kumpikin suree omalla tavallaan, eikä jossitteluun sorruta.
Myöhemmin Liisa on miettinyt, miten olisi selvinnyt, jos perhettä ja tytärtä ei olisi ollut. Entä, jos olisikin menettänyt ainokaisen lapsensa?
Liisa Ahosen poika Rasmus, 13, menehtyi uimahyppyonnettomuuden jälkeen vuonna 2018.
Katso yllä olevalta videolta kuolleiden lasten muistopäivänä 23. syyskuuta 2024 nauhoitettu Liisan haastattelu Huomenta Suomessa. Haastattelua on käytetty myös tämän artikkelin pohjamateriaalina.
– Minulle kaikista tärkein motivaattori jatkaa oli ehdottomasti elossa oleva lapseni. Koin hyvin vahvasti, että jotta hänen onnellinen lapsuutensa ei pääty meidän perhettämme kohdanneeseen tragediaan, hän tarvitsee rinnalleen vanhemmat, jotka jaksavat pitää huolta ja rakastaa. Edelleen olla läsnä niin kuin ennenkin, Liisa kuvaa puhelimessa.
Liisa halusi tyttärelleen huolettoman, rakkaudellisen lapsuuden. Siksi oli pakko jaksaa.
– Minulle kaikista tärkein voima jatkaa elämää oli se, että halusin olla edelleen hyvä äiti tyttärelleni. En voi puhua muuta kuin omasta kokemuksestani käsin. Tunnen toki monia ainokaisen lapsensa menettäneitä, ja he ovat saaneet voimavaroja jatkaa elämää muista tekijöistä.
Lue myös: Kun ihminen kuolee, Joelin puhelin soi – tällaista on vainajia kuljettavan työ: "On oppinut sellaisenkin asian, että pitää läheisiin enemmän yhteyttä"
Surussa tuntikin on liian pitkä aika: "Surun kipu oli niin valtavan voimakasta"
Rasmuksen kuolema jätti jälkeensä musertavan tuskan. Värit himmenivät, ja Liisa tuntui katsevan maailmaa hiljaisen, harmaan kuvun läpi.
Sisko muutti perheen luo kahdeksi viikoksi. Hän teki ruoat, pakotti Liisankin syömään. Sielun lisäksi särki koko kehoa; sanat pettivät tavallisesti puheliaan Liisan, eikä maailmasta tuntunut löytyvän sanoja kuvaamaan edes pientä osaa hänen kokemastaan tuskasta.
– Olen monta kertaa sanonut, että yksi ihanimmista viesteistä, minkä silloin sain, oli "hengähdys kerrallaan riittää". Aikaisemmin olin kuullut sanonnan "tunti kerrallaan riittää", mutta tunti on valtavan pitkä aika, Liisa kuvaa.
Kuoleman myötä perhe tuntui siirtyneen omituiseen rinnakkaistodellisuuteen. Maailma horjahti pois raiteiltaan. Aika tuntui sekä hidastuvan että nopeutuvan suhteettomasti.
– Tuntui siltä, ettei aika liiku mihinkään, että minuuttikin on ihan valtavan pitkä. Surun kipu oli niin valtavan voimakasta. Samaan aikaan kuitenkin tuntui, että aika kiiruhti. Päivät eivät loppuneet koskaan, mutta samalla viikot kuluivat nopeasti, ja jokainen viikko oli askel kauemmas siitä, kun Rasmus oli vielä läsnä meidän elämässämme.
Vain lasten seurassa pimeys hetkeksi hellitti. Liisan tytär ja perheelle läheiset lapset elivät niin vahvasti hetkessä, että heidän seurassaan suru ei murskannutkaan alleen.
– Muistan, että ensimmäiset aidot hymyt ja naurut Rasmuksen kuoleman jälkeen tulivat leikki- ja pelihetkissä lasten kanssa, Ahonen sanoo.
Lue myös: Kun lapsi kuolee, lukee vanhemman sairauslomatodistuksessa usein masennus tai trauma – Käpy ry toivoo Suomeen ansiosidonnaisen suruvapaan mahdollisuutta
"Rasmuksen kuolemassa olisi ollut monta elementtiä, joita olisi voinut jossitella"
Puolisonsa kanssa Liisa sopi heti surun alkumetreillä kaksi tärkeää asiaa: kumpikin suree omalla tavallaan, eikä jossitteluun sorruta.
– Tässä oli tosi vahvasti taustalla elämänfilosofiani ylipäätään. Elämässä tapahtuu asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Tiesimme, ettei asioiden jossitteleminen ja edestakaisin vatkaaminen tee hyvää.
Kun suru vei kaikki voimat, pelkkä elossa säilyminen edellytti, ettei itseltään antaudu kysymään mitä jos.
– Rasmuksen kuolemassa olisi ollut monta elementtiä, joita olisi voinut jossitella, mutta se ei olisi muuttanut tapahtunutta, Liisa kuvaa.
– Uskon vahvasti siihen, että niillä korteilla pelataan, mitä elämä meille antaa, ja on hukkaan heitettyä energiaa alkaa jossitella. Se olisi myös ollut tuhoisa tie toiselle lapsellemme, koska herkästi olisi voinut käydä niin, että me vanhemmat juutumme kiinni katkeruuteen ja siihen, miksi tämä tapahtui juuri meille. Se ei olisi ollut siinä hetkessä eteenpäin vievä voima, vaan päinvastoin.
Lue myös: Katriina ei halua toipua lapsensa itsemurhasta: "Joudun jatkuvasti puolustautumaan" – miten kuolemasta pitäisi puhua?
Suru teki työtään Liisassa: "Olin ollut teinipojan äiti, ja nyt yhtäkkiä olinkin kuolleen lapsen äiti"
Ensimmäisenä vuonna oli elettävä läpi joulut, juhannukset, syntymäpäivät. Äitienpäivät, joista puuttuu nyt yksi elävä lapsi.
Liisa ei yrittänyt väistää surua tai suorittaa sen vaiheita, joita surevalle usein toistetaan kuin mantraa. Oikeasti vaiheita ei aina ole – on vain erilaisia hetkiä, joina tuska valtaa sydämen ja sitten taas hellittää.
Toisaalta läheisensä menettäneelle tarjoillaan myös ajatusta siitä, ettei näin suuresta tragediasta varmaankaan toivu koskaan.
– Minulle toipumisen tie tarkoittaa kykyä ja halua jatkaa elämää, sekä tietoista päätöstä huomata kaikki se hyvä ja kaunis, jota elämässä on yhä jäljellä. Itse aina painotan sitä, että suru on ainutlaatuinen, se on kuin sormenjälki. Yksinkertaisesti ei ole olemassakaan kahta samanlaista tapaa surra, koska siihen vaikuttavat niin vahvasti ihmisen elämän aikaisemmat kokemukset, elämänfilosofia, olemassa olevat voimavarat, Liisa kuvaa.
Katso myös: Parantumaton syöpä vei Leenan tyttären, Teklan, 6. Juttu jatkuu videon alla.
0:48
Leena Vilkka toivoo, että lapsen kuolemasta voisi puhua luonnollisesti.
Alkuvaiheessa suru oli aina ja jatkuvasti läsnä. Hetket, joina kehoon tai mieleen olisi mahtunut mitään muita tunteita, olivat harvassa.
Suurimman kivun hetkellä toinen lapsensa menettänyt kertoi Liisalle, että lopulta suru muuttuu kaipaukseksi. Silloin on jälleen helpompi hengittää. Vaikka elämä on peruuttamattomalla tavalla muuttunut, se voi silti sisältää onnea, lämpöä ja hyviä hetkiä.
– Eihän surullisuus tarkoita automaattisesti ilottomuutta. Siinä voi kulkea rinnalla monia tunteita. Itse olen ihmisenä äärimmäisen syvästi tunteva ylipäätään, joten minulle oli alusta saakka hyvin selvää, että en edes kestäisi niin voimakasta surua alati. Keho ei yksinkertaisesti olisi kehittänyt niin voimallista surua pidempään.
Rasmuksen kuoltua Liisa pyysi surua tekemään itsessään sen työn, joka olisi saatava tehdyksi, jotta elämä voisi jatkua. Vaikka surusta ei tarvitse tai aina voikaan toipua, joka aamu Liisa teki tietoisen päätöksen, ettei halua elää katkeroituneena.
– Alkuvaiheessa halusin aktiivisesti antautua surulle hyvin voimakkaasti, ja ihan kirjaimellisesti raivasin sille tilaa, annoin itselleni valtavan paljon aikaa tapahtuneen käsittelemiseen. Siihen, että pystyin jotenkin rakentamaan uudenlaista identiteettiä. Olin ollut teinipojan äiti, ja nyt yhtäkkiä olinkin kuolleen lapsen äiti. Sehän oli valtavan suuri muutos identiteetissä.
Lue myös: Helena menetti ainoan lapsensa huumeille – "Äitinä miettii, miksi en tehnyt vielä enemmän"
Järjestö auttaa läheisensä menettäneitä nuoria: "Oman kipeänkin kokemuksen voi kääntää niin, että se osaltaan palvelee muita ihmisiä"
Rasmuksen kuolemasta on nyt kuusi vuotta. Vuosi hänen poismenonsa jälkeen perheeseen syntyi kuopus. Lapsi osoitti konkreettisesti, että elämä jatkuu.
Kipua elämässä ei voi välttää, eikä Liisa usko kärsimyksen jalostavan. Hän kuitenkin uskoo, että omaan suhtautumiseensa ihminen kykenee vaikuttamaan.
Liisa.
– Jotenkin uskon vahvasti siihen, että oman elämän suurimmat kipupisteet ovat eräänlaisia merkkipaaluja. Niistä huomaa, että oman kipeänkin kokemuksen voi kääntää niin, että se osaltaan palvelee muita ihmisiä.
Lue myös: Suru on kokemus, joka jää meihin eikä koskaan lähde – Mari uskoo, ettei surusta tarvitse "selviytyä"
Kasvatustieteen tohtori Liisa kirjoitti kokemuksistaan kirjan Kaipauksen sävyinen elämä – Miten löytää toivoa lapsen kuoleman jälkeen. Hän on myös perustanut Rasmuksen nimissä Rasmus Apu ry:n, jonka tarkoituksena on tukea läheisensä menettäneitä lapsia ja nuoria.
Liisa havahtui lasten tarpeisiin oman tilanteensa kautta: kun sisarus menehtyy, muut lapset jäävät usein sivuosaan. Nuorille on vertaisryhmiä, mutta muita materiaaleja kuoleman käsittelemiseen on hankalampi löytää.
– Huomio suuntautuu vahvemmin vanhempien tukemiseen, ja se on toki tärkeää ja myös edellytys sille, että elossa olevat lapset voivat hyvin, Liisa sanoo.
Yhdistys on toistaiseksi julkaissut yhden kuvakirjan. Rakkaus elää ikuisesti käsittelee vanhemman sairastumista ja kuolemaa vakavaan sairauteen. Kirjaa on lahjoitettu Suomessa toimiviin saattohoito- ja palliatiivisen hoidon yksikköihin.
– Meillä Suomessa kuolema on vielä hyvinkin vahvasti tabu, vaikka suhtautuminen on alkanut muuttua luontevammaksi. Kun nuori ihminen tai erityisesti lapsi kuolee, se kuitenkin herättää monessa aikuisessa niin vaikeita tunteita, että siinä voi tuntea olonsa vähän keinottomaksi, Ahonen kuvaa.
Lue myös: Vuonna 2016 Mervi jätti ihan tavallisen työnsä – sorvaa nyt uurnia: "Kyllä siinä on itselläkin itku herkässä"
"Puhun mieluummin siitä, että keskityn kiitollisuuteen yhteisistä vuosista"
Kuolleen lapsen vanhemmalle lapsi ei ole pelkkä tragediansa, vaan kokonainen elämä sitä ennen.
– Edelleen suru näkyy arjessa, joskus se nostaa voimalla päätään. Mutta en koe olevani surullinen koko loppuelämääni, vaikka tulen tietenkin ikävöimään ja kaipaamaan sitä fyysistä, ihanaa lastani ikuisesti, Liisa sanoo.
Liisa ei usko, että suru määrittää ihmistä kokonaisuudessaan. Se ei ole sairaus, josta toivutaan, muttei myöskään ongelma, joka täytyy käsitellä ja sitten unohtaa.
Kaipauksen sävyinen elämä on katseen suuntaamista uudelleen siihen hyvään, jota elämässä yhä on. Kauneutta voi vielä nähdä, vaikka se vaatii aikaa näyttäytyäkseen. Siksi Liisa itse ei halua puhua itsestään vain surevana vanhempana.
– Jos puhuisin sellaisella käsitteellä itsestäni, lähtisin identifioimaan itseäni liikaa suruun. Puhun mieluummin siitä, että keskityn kiitollisuuteen yhteisistä vuosista. Keskityn muistamaan ennen kaikkea Rasmuksen elämää, en niinkään kuolemaa.
Suhde lapseen kantaa yli kuoleman. Vanhemmuus ei pääty milloinkaan, vaan Rasmus on ja tulee aina olemaan osa äitinsä elämää.
Se on lohdullinen ajatus.
Katso myös: Krista menetti tyttärensä täysin yllättäen vuonna 2016: "Haluan keskittyä siihen, millaista on olla Helkan äiti nyt"
8:56
Krista menetti tyttärensä täysin yllättäen vuonna 2016. Miten lapsensa menettänyt tulisi kohdata?
Lue myös: Pietan 5-vuotias poika kuoli hirvikolarissa: "Aivan sekunneista kiinni"
Niilo, 17, menehtyi somehaasteen seurauksena: Lasten ja nuorten parissa leviää jopa hengenvaarallinen ilmiö
Ulla joutui järjestämään hautajaiset kohdussa potkivalle lapselleen – "Tyttäremme kysyi, tuleeko pikkusisko takaisin, kun on parantunut taivaassa"
Osittaiset lähteet: Huomenta Suomi, Kaipauksen sävyinen elämä – Miten löytää toivoa lapsen kuoleman jälkeen (Tuuma 2024, tiedote)