Ville Nieminen on kulkenut rankkaa polkua

Kesäkuun alussa suorassa tv-lähetyksessä näkyi riemastunut suomalainen laitahyökkääjä. NHL:n mestaruus eli Stanley cup oli ratkennut maksimipituisessa finaalisarjassa eli seitsemännessä loppuottelussa Colorado Avalanchen eduksi New Jerseytä vastaan.

Denveriläisseura Avalanchen palkollisia ja tulokaskautensa dollariliigassa pelannutta Niemistä odotti leveä paraati.

Läheskään kaikki eivät tienneet, mitä kaikkea kunkin pelaajan liikutukseen kätkeytyi. Useimmat Coloradon joukkueen pelaajat viilettivät loppusummerin perään villisti pitkin kaukaloa voitonriemua hohkaen. Nieminen taas pysähtyi kesken karkeloiden, kun toinen ottelun tuomareista piti häntä pehmeästi hihasta, halasikin onnitellen ja jututti.

- Ihmettelin ensin, mikä tuomarin tuli. Ne olivat olleet pudotuspeleissä minulle aika tiukkojakin ja heitelleet kommentteja siihen malliin. Nyt tuli erilaista palautetta. Se oli tosi mukava nähdä, Nieminen muisteli yllättävää käännettä.

Erotuomari oli ensin kehunut Niemiselle arvostavansa tämän pelaamista ja onnistumista korkealle.

- Sitten hän sanoi lukeneensa tarinani denveriläisestä lehdestä. Ja että oli itsekin menettänyt isänsä nuorena poikana. Hän kertoi arvostavansa suuresti pitkän tien kulkemistani ja kannusti minua pärjäämään jatkossakin, Nieminen kertaa sananvaihtoa.

Isältä rukiiset eväät omalle kiekkouralle

Ville Niemisen isä Esa lähti taivaan kiekkokaartiin kolme vuotta sitten. Ville Niemisen varhainen jääkiekkomalli menehtyi alkoholismiin vain 20 kuukautta ennen kuin poikansa ehti pelata ensimmäisen NHL-ottelun.

Ville Niemisen isä oli kertonut pojalleen, että lopettaa jääkiekkouransa, kun hänen jälkikasvunsa on taitavampi. Tuo päivä koitti, kun Ville oli 14-vuotias. Esa pelasi tamperelaisissa Hilparassa ja Tapparassa sekä SM-sarjassa 1964-70.

- Taitoa hänellä oli vähemmän, mutta yritystä sitäkin enemmän.

Ville Nieminen muistaa yhden erityisen hauskan yksityiskohdan isänsä jääkiekkouralta.

- Harva pelaaja, jos kukaan, on samassa ottelussa kampannut tuomaria, ja vielä kahta kertaa, Ville huomauttaa.

- Ensimmäisestä kampista hän selvisi, kun syyllistä ei löytynyt. Mutta toisesta hän joutui suihkuun, ja meillä on tuosta pelistä ja aiheesta lehtileike. Isä osasi pelata sellaista piilosikaa, Nieminen naurahtaa muistellessaan.

Esa Niemisestä ei ehkä ollut yleisen mittapuun mukaan kuukauden tai vuoden malli-isäksi kasvattajana. Mutta pojalleen hänellä oli aikaa. Ainakin jääkiekon ympärillä.

- Kävimme isän kanssa pelailemassa höntsää ihan kodin vieressä Tampereella. Usein pelattiin yksi vastaan yksi. Sieltä oli matkaa Hakametsän jäähallille vajaa kilometri, Ville Nieminen kertaa kiekkopolkunsa varhaista taivalta Takahuhdissa.

Isä USA:ssa katsomossa, aina yläparvella jatkossa

Pian Ville Nieminen pelasi samassa seurassa kuin isänsä aikoinaan eli Tapparassa. Ensin nuorten sarjoissa ja sitten SM-liigassa. Iso muutos tapahtui, kun Colorado varasi neuvotteluoikeudet tamperelaiseen sisupussiin kesällä 1997.

- Isä kävi katsomassa kaikki Tapparan SM-liigapelini. Kaikki, paitsi kolme vierasottelua, Ville ynnää.

NHL-komennuksen sijaan Nieminen sai tutustua ensin koruttomaan pohjoisamerikkalaiseen farmikiekkoiluun reilun kolmen kauden ajan.

- Isä kävi kerran paikalla Pohjois-Amerikassa. Silloin oli kauden 1997 alku, ja hän näki kuusi Hersheyn otteluani. Enää emme puhuneet jääkiekosta niin paljon kuin ennen.

SM-liigaa ja Tapparaa Esa Nieminen seurasi yhä, mutta ilmiselvästi hän kaipasi poikansa näkemistä kaukalossa. Esa Nieminen oli sanonut, että hänelle riittää elämää 50 vuotta, ja niin hän sitten kuolikin kaksi vuotta tasalukeman jälkeen.

Ville Nieminen on muutaman kerran todennut, että tuntee isänsä nyt seuraavan uraansa taivaan katsomosta.
Mestaruus omistettu koko perheelle

Ville Nieminen ei yrittänytkään peittää liikutustaan ratkaisevan seitsemännen loppuottelun jälkeen. Katsomossa olivat jännittäneet äiti Liisa ja Villen raskaana oleva avovaimo Kaisa.
- Tämmöisen voiton tietenkin omistaa jollekin. Nyt se on helppo sanoa, että perheelle ja äijälle, mutta kyllä näitä asioita vähän ehti miettiä ennen ratkaisevaa peliä, Ville Nieminen linjasi.

Niemisen perhe ja heidän lähipiirinsä muistavat, ettei isä-Esa juuri hymyillyt. Hän ei ollut sitä tyyppiä. Iloisuutensa Ville on perinyt äidiltään.

- Äijä oli sellainen, että se tuulettikin kuin nyrkkiä puiden. Ja saattoi innostuessaan huitaista kädellään toista ehkä kovaakin kylkeen, Ville kertaa.

Kun isälle sattui iso jano, sen sammuttaminen vei joskus päiviä pitempään, eli viikkojakin. Eikä palo laantunut vedellä.

- Silloin kaverit sanoivat koulussa jotain kannustavaa minulle. Kuten, että "ai jaa, isäsi on sitten Bahamalla" tai jotain vastaavaa. Eikä siinä ollut kiusaamisesta kysymys, Ville linjaa.
Lue myös:
Niemisen numero 39 vain sattumaan

(MTV3-STT)