Vuosaari

Aku Louhimies ei ole mikään hilpeiden elokuvien mies. Sen todistavat elokuvat Paha maa, Valkoinen kaupunki ja Käsky. Vuosaaressa monet vanhemmista ovat väsyneitä yksinhuoltajia, jotka eivät osaa olla lapsilleen läsnä tai tukahduttavat heidät omilla ongelmillaan. Kukin henkilöistä on leimallisesti yhden asian vanki.

Mikko Kouki näyttelee teinipojan ylipainoista isää, joka mesoaa pojalleen maanisesti oikean ruokavalion ja kovan treenin tärkeydestä. Itse hän ei kuitenkaan tee niin kuin opettaa. Kouki on Louhimiehen elokuvissa yleensä säälittävä, kierroksilla käyvä luuseri. Niin myös Vuosaaressa. Amanda Pilke on teinityttö Milla, jolle kauhein ajatus on olla tavis. Hän onkin valmis tekemään julkisuuden eteen mitä vain. Lienee ilmeistä, että Millan haaveet tähteydestä murskautuvat.

Monikulttuurisessa Vuosaaressa puhutaan suomea, ruotsia, venäjää ja englantia erilaisilla aksenteilla. BB-talon asukkaat mekastavat taustalla, kun pariskunta setvii avioliittonsa tilaa, kun teinityttö hakee kontaktia isäänsä tai kun koulupoika koettaa kestää rankkaa kiusaamista, äitinsä miesystävää ja juopottelua. Vuosaari on ongelmien kimppu, jossa seksi tuntuu olevan se tavallisin yritys ratkaista ongelmia, lievittää yksinäisyyttä tai maksaa velkoja. Lopputuloksena on ankeaa ja surullista ähellystä.

Pekka Strangin, Matleena Kuusniemen ja Lenna Kuurmaan näyttelemä erikoinen kolmiodraama on Vuosaaren henkilötarinoista kiinnostavin ja intensiivisin. Kaikki draamat käydään yhden talviviikon aikana. Väistämättömältä tragedioilta vaikuttavat tarinat päättyvät lopulta onnellisesti tai ainakin lohdullisesti.

Vuosaaressa on ihastuttavia lapsinäyttelijöitä, liikuttavin niistä on koiraansa rakastava pikkupoika. Muutenkin elokuvassa näytellään hyvin, vaikka käsikirjoitus vaikuttaa kovasti siltä, että yhteen elokuvaan on haluttu ahtaa kaikki mahdolliset ongelmat syövästä koulukiusaamiseen, seksittömästä avioliitosta viihdemaailman raadollisuuteen. Episodielokuville luonteenomaista tarinoiden limittymistä tapahtuu vain muutamassa kohdin. Näitä kohtaamisia olisi toivonut enemmän.

Teksti: Minna Karila