Elämä siirtolapuutarhassa ei ole pelkkää sööttiä kuokkimista ja taimien istuttamista. Mökin mukana sain kaupanpäällisiksi liudan vihollisia. Olen aiemmin vihannut eläinkunnasta ainoastaan hyttysiä, jotka puolestaan rakastavat minua kiihkeästi. Nyt elämääni terrorisoi uusi arkkivihollinen, lehtokotilo.
Kuvat saattavat järkyttää etanaperheen pienimpiä.
Lehtokotilo on kuulunut aina Suomen luontoon, mutta vasta viime vuosikymmeninä se on levinnyt ihmisen mukana rannikoilta sisämaahan. Siirtolapuutarhaamme ne ilmestyivät kuulemma vajaa kymmenen vuotta sitten. Ikävintä niissä on, että ne syövät puutarhassa aivan kaikkea kasvavaa. Ja kaiken lisäksi toistensa raatoja. Ja linnunp**kaa. On erittäin ärsyttävää astua moisen päälle. Raatoa ei saa jättää paikoilleen, koska sen haju houkuttaa lajitovereita paikalle herkuttelemaan. Pirulaiset ovat sitkeätä porukkaa ja elävät 4-6 -vuotiaiksi.
Tontinvartijat
Mökin tontilla oli rakennusvuosien aikana ehtinyt muodostua melkoinen kotiloyhdyskunta. Ensimmäisen sateen jälkeen pöyristyin niiden määrästä nurmikolla. Ensimmäiset yksilöt aiheuttivat lievää ällötystä, mutta kun näin ensimmäiset reiät kasvin lehdissä, vaihtui tunne vahvaksi ärtymykseksi. Paikoitellen syväksi vihaksi. Pääsin kotilojahtiin vasta juhannuksen alla, jolloin kanta oli jo räjähtänyt. Keräsin kesän aikana tontiltamme vähintään 500 kotiloa. Keräsin niitä aluksi ämpäriin, mutta ne pystyivät kiipeämään reunaa pitkin yllättävän nopeasti. Enkä keksinyt, miten ne tappaisi "miellyttävästi". Keksin mainion keruuastian, kierrekorkkisen muovisen viinipullon. Sinne on helppo sujauttaa ja sieltä ne eivät pääse pois ja tukehtuvat nopeasti. Kun oikein pänni, lorautin sekaan etikkaa. Silloin tosin pullon haju avatessa pyöräytti sisuskaluja. Avoimeen astiaan kerättynä kotilot pitäisi haudata 30 cm syvyyteen, jotta eivät houkuta kavereita kylään. Kevään ensimmäisen saaliin kokosin vatiin ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle ja kärräsin kotipihan biojäteroskikseen.
Etanamenu?
Kuulin jostain, että olut houkuttelisi kotilot luokseen. Laitoin pari kertaa astiaan olutta, mutta ei toiminut. Taitavat olla absolutisteja. Ostin talvella oikein kirjan etanantuhoamisesta, mutta en ole ehtinyt vielä syventyä siihen. Täytyy kertoilla jatkossa, jos löydän sieltä toimivan vinkin. Siellä oli varsin lennokkaitakin ideoita.
Olen onnistunut kehittämään aikas hyvän haukankatseen, joka bongaa ruskean paholaisen nurmen, mullan ja kasvuston seasta. Paljon vaikeampaa on tavallisten etanoiden kanssa. Ne kun ovat niin pieniä ja ilman helpommin havaittavaa kuorta. Niitä on onneksi paljon vähemmän. Viime kesän jäljiltä vaimo ei pysty enää syömään entistä herkkuaan, etanapannua. Itse syön sitä mielelläni kostonhimo silmissä. Moni on kysynyt, emmekö söisi omaa saalistamme. Se vaatisi kahden viikon puhdistuskuurin (kotiloille) sekä hiukan enemmän asennetta omavaraisuuteen. Sateen jälkeen minut löytää jatkossakin pihalta kyyryssä kulkemassa.
Kerro kommenteissa, jos sinulla on joku elämää suurempi ja kotilon elämää lyhentävä jippo!
PS. Toinen arkkiviholliseni, elämänlanka, ei ole vielä herännyt talviuniltaan. Siitä myöhemmin. Muistathan, että taistelua hyviksiä ja pahiksia vastaan voi seurata tiiviisti myös Sivumaun Facebook-sivuilla. Meitä on siellä jo yli tuhat!
