Jos olisin hahmottanut tarkemmin, mikä minua Saksan viinitiedotuksen järjestämällä viinireissulla Rheinhessenissä, Rheingaussa ja Pfalzissa odottaa, olisin varmaankin osannut jännittää hiukan. Olen ollut muutamissa viini-tastingeissa, mutta tällaista happotestiä en olisi kuvitellut tapahtuvan. On oma juttunsa maistella 5-20 erilaista viiniä rauhassa läsnäolevien kanssa niistä keskustellen. On täysin erilainen tilanne maistella päivän aikana useita kymmeniä, huomattavasti enemmän toisiaan muistuttavia viinejä, jotka ovat samasta rypäleestä ja samalta viinialueelta. Katsoa, kun vieressä arvostettu viinikirjoittaja pyöräyttää varmalla otteella lasia, työntää nenänsä syvälle sen sisään, raapustaa nopeat muistiinpanot tuoksusta, hörppää äänekkäästi lasista suullisen, pinnoittaa suunsa rypäle-eliksiirillä, katsoo sekunnin kaukaisuuteen, purskauttaa viinin sylkykippoon, mutisee puolittain itsekseen jotain happoisuudesta ja sokerista ja hakee ne olennaisimmat sanat muistivihkoonsa. Ei siinä, osaan kyllä teknisen puolen sen verran hyvin, etten jäänyt heti kiinni verekseltään.
NIIN HYVÄÄ, ETTEI SANOTUKSI SAA. Maistelen mielestäni paljon erilaisia viinejä, mutta käytännössä monopolin kurittamassa maassa uusia, juomakelpoisen kuuloisia viinejä ei joka viikko löydy ellei ramppaa ravintoloissa niitä nauttimassa. Ymmärrän rypäleiden ja viinityylien päälle, uskon erottavani niitä jossain määrin sokkonakin. Suurin heikkouteni ovat kuitenkin sanat. Tiedän, että tämän on oltava keskitäyteläisen marjaista italialaista ja tuon on pakko olla eteläafrikkalaista Pinotagea, tämä on taas selvä keskieurooppalainen Riesling eikä Sauvignon Blancista voi erehtyä. Hahmotan päälle sävyjä, mutta en löydä niille nimiä. En keksi ennen toisen vinkkaamista mangoa tai melonia, ruohoa tai aprikoosin kiveä. Vinkin jälkeen yleensä. Hapokkaiden Rieslingien keskellä vihkoon päätynyt sanavarasto pyöri sitruunan, limen, mineraalisuuden, kuivuuden, hedelmäisyyden ja raikkauden ympärillä. Rheinhessenin Rieslingeihin osuu usein ne kaikki, joten muistiinpanojen kapea vivahteikkuus alkoi välillä huvittaa itseänikin ja kiitin mielessäni, ettei kukaan ympärillä olevista maistajista ymmärrä kirjoituksistani mitään. En myöskään tajua, mitä kaikkea viinikirjoittajat pistävät suuhunsa. Sen verran outoja asioita nousi kuvailuissa esiin.
JOS VAIN TYKKÄÄ. Minua häiritsi läpi reissun kuitenkin eniten se, että pidin melkein kaikista viineistä. Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, ovat saksalaiset Rieslingit suurella otannalla suosikkejani. Paikalliset Pinot Noirit kenties palkintopallilla punaisista (Chianti Classico kuitenkin ykkösenä). Tuntui typerältä aina toistella reissukumppaneille, etten ole vielä päättänyt, mistä viinistä pidin eniten. Ja vain siksi, etten kehdannut sanoa tykänneeni kaikista sen verran, etten välitä, mitä niistä kaadettaisiin myöhemmin elämässä lasiin. Yhden Pinot’n tyyli ei oikein toiminut suussani ja senkin joku huomasi myöhemmin korkkivikaiseksi.
LIIAN HAPOKASTA. Kolmas päivä oli reissun rajuin. Olin parissa päivässä päässyt jo hyvällä tavalla rutiiniin kiinni. Erotin paremmin viinin sokeri- ja happomääriä, sitruuna ja lime erottuivat toisistaan selvästi. Aamupäivän usean tuottajan tasting Bingen Vinothekissa Rheinhessenin alueen viinipomon isännöimänä oli runsas, mutta miellyttävä. Matkaseurue oli tutustunut toisiinsa ja tunnelma rentoutunut. Ensimmäistä kertaa huomasin suun alkavan turtua jatkuviin happoihin, vaikka niin herkullisia olivatkin. Piipahdus perinteikkäällä ja huippulaadukkaalla Graf von Kanitzin viinitilalla rauhoitti tilannetta. Alkupäivä huipentui suurempaan tastingiin Koeglerin viihtyisällä viinitilalla. Tarjolla oli kymmeniä Rheingaun laatutuottajien viinejä, jotka yritin seuloa läpi reilun tunnin aikana. Puolivälissä huomasin, että suu ei maista enää mitään. Ikenet käpertyivät ja hampaat tuntuivat aroilta. Muistiinpanot alkoivat olla toistensa klooneja. Katsoin vierestä, kun porukka siirtyi ständiltä toiselle ja keskusteli antaumuksella jokaisesta viinistä. Miten pirussa ne tekevät tuon? Ovat maistaneet vielä tusinaa viiniä minua enemmän eikä näytä haittaavan yhtään. Ammattilaisuus puskee läpi. Viimeinen mitä olisin halunnut laittaa suuhuni, oli rakastamani Riesling. Ja vielä oli edessä yksi maistelu, onneksi illallisen yhteydessä. Ja onneksi sain hörpättyä välissä yhden neutralisoivan oluen. Hienosti sanottuna palettini tuntui olevan pilalla. Onneksi illallinen Weingut Hammin lämminhenkisessä ravintolassa sujui rennosti ja viinit kömpivät onnistuneesti takaisin makunystyröitä miellyttämään.
400 HUIPPUVIININ PÄIVÄ. Viidentenä päivänä pääsin tosissani itseäni parempaan seuraan. Wiesbadenin Kurhausissa pidettiin vuosittainen VDP Grosses Gewächs -tasting, jossa on tarjolla nelisensataa Saksan parasta kuivaa viiniä. Valkoisten osalta mun puolesta sanottakoon saman tien maailman parhaiksi. Maistajina viinikirjoittajia maailman huippuihin asti. Ja minä. Tavoitteenani oli maistaa sataa viiniä.
VDP-yhteisöön kuuluu 200 järjestön valitsemaa viinitilaa, jotka edustavat maan parhaimmistoa. VDP-viinit tunnistaa saksalaishenkisestä kotkatunnuksesta. Tässä tastingissa on esillä VDP-tilojen parhaat viinit, laatunimikkeeltään Grosse Lage. Näiltä huipputarhoilta tuotetut kuivat viinit ovat nimeltään Grosses Gewächs eli tuttavallisemmin GG, mikä lyhenne lukee usein pullossakin selkeästi. Ja tätä mannaa oli tarjolla enemmän kuin ehdit kokeilla.
Yllätyin jo alkuun, miten oma nenä ja suu oli kypsynyt muutamassa päivässä. Aloin aavistaa yllättävän tarkkaan, miltä viini tuoksun perusteella maistuisi ja paljonko siitä pitäisin. Aromit erottuivat suussa nopeammin ja mielikuvat syntyivät melkein tanssahdellen. Yhden viinin kanssa ei tullut enää tunattua, vaan ydin tuli heitettyä nopsaan paperille ja nenää tungettua jo seuraavaan lasiin. Koska mukana oli viinejä ympäri Saksaa, helpotti suurempi varianssi työtä melkoisesti kuin samankaltaisia Rieslingeja vertaillessa. 70 viinin kohdalla alkoi lounasaika uhata jo mennä ohi ja suu väsyä. Parilla matkakumppanilla tuntui samalta ja päätimme käydä tutustumassa lounaan jälkeen Wiesbadeniin maisemiin vuokrapyörillä. Siitä syntyikin melkoinen seikkailu, jonka jätän myöhempään kertaan.
Minulle oli suunnaton ilo ja yllätys huomata, miten paljon muutamassa päivässä viinistä voikaan oppia niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Vaikka saksalaiset Rieslingit olivat jo entuudestaan suosikkejani, syveni niiden kunnioitus ja ymmärrys käsittämättömällä tavalla. Samoin oppi ymmärtämään viinitilallisen aherrusta ja arkea, jota eletään omaan taitoon luottaen, mutta nöyrästi luonnonvoimia kunnioittaen.
Seuraavassa postauksessa kerron lyhyesti vierailluista viinitiloista, joista monet tarjoavat juoman lisäksi myös hyvää ruokaa. Monta matkatärppiä luvassa!