12 metristä selälleen asfalttiin – Miio Parkkosen uskomaton selviytymistarina

Heinäkuussa neljä vuotta sitten Miio Parkkonen, 38, oli ensihoitajien mukaan "kauhakamaa". Vammoja oli kaikkialla – takana 12 metrin putoaminen suoraan selälleen, suoraan asfalttiin.


Heinäkuinen baari-ilta ja sen päättänyt päähänpisto ei vienyt henkeä, mutta se muutti miehen koko elämän.

Parkkonen joutui opettelemaan kaiken uudelleen – aivan kaiken silmien avaamisesta hengittämiseen, nielemisestä kävelemiseen.

Tästä huolimatta Parkkonen katsoo, että hänellä on käsissään niin hyvät kortit, että niillä ei voi hävitä. Onnettomuus on tehnyt hänestä toiveikkaan ihmisen, joka haluaa kannustaa myös muita ihmisiä synkkien aikojen yli.

Parkkonen muistelee ilman katkeruuden häivääkään neljän vuoden takaisia, lähes kohtalokkaita tapahtumia, jotka muuttivat hänen loppuelämänsä. 

– Olimme ystävättäreni kanssa tulossa baarista kotiin. Ystävättäreni avain oli jäänyt kotiin, joten kiipesin palotikkaita kerrostalon katolle. Ajatuksenani oli mennä parvekkeen kautta asuntoon. Tämä ei tietenkään koskaan onnistunut. En päässyt parvekkeelle, vaan putosin noin 12 metrin matkan asfalttiin.

– Kun jotain tällaista tapahtuu, ei ole mitään järjellistä syytä teoille. Ajattelin vain, että säästemme vähän rahaa, kun ei tarvitse soittaa talomiestä avaamaan ovea. Se homma tuli hoidettua, mutta sen seurauksena tuli vähän muuta ohjelmaa, naurahtaa Parkkonen.

Hänet vietiin ensin Kemin sairaalaan, josta sairaalamatka jatkui Ouluun ja lopulta Helsingin Töölöön.

Vakavimmat vammat olivat niskan ja lantion murtumat, keuhkojen repeäminen ja kielen halvaantuminen. Tämän lisäksi hän sai vakavan aivovamman kolmen aivoverenvuodon seurauksena.

Parkkosen mukaan hän ei ole katunut kiipeämistä, mitä nyt ehkä parin ensimmäisen päivän aikana sairaalassa tajuttuaan tapahtumien seuraukset.

– Aika nopeasti aloin nähdä vain hyviä puolia. Sängyssä liikuntakyvyttömänä maatessani jouduin tutustumaan itseeni toden teolla, sillä aiemmin puuhasin vain koko ajan jotain enkä ehtinyt pysähtymään.

"Jouduin opettelemaan tulemaan toimeen itseni kanssa, kun makasin sängyssä liikuntakyvyttömänä enkä pystynyt kommunikoimaan."

– Minulle tuli pakollinen pysäytys, joka pakotti minut miettimään elämääni ja tutustumaan itseeni.  En osannut pysähtyä muuten, niin sitten sen piti tapahtua näin. Päivääkään en vaihtaisi pois. Tämä on ollut villi retki ja olen oppinut paljon.

Parkkosen rintaan tatuoitu I was wrong -teksti oli tehty jo ennen onnettomuutta.

– Teksti tulee yhden biisin nimestä. Siihen liittyy monia tarinoita. Yksi niistä on se, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Aamuisin, kun pesen hampaitani ja katson itseäni pelistä, niin tatuointi muistuttaa minua siitä, että olen ollut väärässä. Se muistuttaa minua siitä, että tulen olemaan vielä monta kertaa väärässä, toteaa Parkkonen.

miio i was wrong tatuoitu nainen

Tiedän hetken, jolloin menetin puhekykyni

Parkkosen käsivarteen tatuoitu nainen näyttäytyi hänelle unessa, kun häntä pidettiin lääkkeillä keinotekoisessa tajuttomuudessa Töölön sairaalassa.

– Se oli ahdistavaa aikaa. Tajuttomuusaikaani kuvailisin unimaailmana, josta ei herätä. Unessani tapahtui myös asioita, jotka eivät olleetkaan totta.

– Uskon tietäväni hetken, jolloin menetin puhekykyni äänihuulten halvaantumisen vuoksi. Unimaailmassani yritin puhua, mutta olkapäähäni tatuoitu nainen laittoi sormen suunsa eteen merkiksi siitä, että ei kannata puhua, muistelee Parkkonen.

Parkkosen mukaan hän alkoi tajuta tilansa vakavuuden vasta kun nukutusta purettiin.

– Tajusin, että olen oikeasti sairaalassa, enkä pysty puhumaan enkä liikkumaan.  Osa unimaailmastani osoittautui todeksi. Minulla on onneksi tietynlaista pelihuumoria, joka auttaa minua odottamaan kaikessa rauhassa asioiden kehittymistä.


miio i was wrong sairaala

Positiivinen lumipallo pyöri hyvään suuntaan

Ensimmäiseksi Parkkonen kykeni sairaalassa hoitajien pyynnöstä räpyttämään silmiään, vaikka se tuntuikin ensin mahdottomalta.

Hän opetteli sairaalassa reilussa kolmessa kuukaudessa hengittämään, nielemään ja kävelemään.

– Tunteet vaihtelivat päivästä toiseen. Toisena päivänä se, että en pystynyt puhumaan oli epämiellyttävämpää kuin se, että en pystynyt liikkumaan. Toisena päivänä taas toivoin pääseväni edes pyörätuoliin eikä sillä olisi väliä, etten pystyisi puhumaan – kunhan vain pääsisin edes sängystä ylös. Toisena taas ajattelin, että on ihan sama, vaikka jäisin sänkyyn, kunhan vain oppisin puhumaan.

Parkkosen mukaan hänellä on käynyt uskomaton tuuri, sillä hän on oppinut jotenkin sekä puhumisen että kävelemisen.

– Sairaalahenkilökunta oli välillä kädet levällään, sillä aivovammani oli niin laaja. Olisi ollut mahdollista, etten olisi koskaan oppinut esimerkiksi kävelemään. Oma osansa paranemiseen oli minun motivaatiollani. Positiivinen lumipallo lähti pyörimään hyvään suuntaan onneksi, iloitsee Parkkonen.

Kivut ovat jokapäiväisiä – miehestä otetaan mittaa

Nyt vakavat vammat näkyvät ulkoisesti vain arpena niskassa ja kädessä.

Kurkussa on muistona kuoppa trakeostomiasta eli hengitysputkesta. Pää kääntyy sivuille vain vähän ja puhuminen sujuu leukaa liikuttamalla, koska kieli on halvaantunut.

Kivut on jokapäiväisiä ja väsymys voi iskeä yllättäen.

– Kuvittele, että jos tunnet jokaisen solusi ja jokaisessa niissä on mieletöntä kipua. Sitä se oli ensimmäiset kaksi kuukautta. Kipua pystyttiin jonkin verran helpottamaan, mutta siinäkin on rajansa, kuinka paljon kipulääkettä voi antaa, valottaa Parkkonen.

– Täysin kivuttomia päiviä ei ole ollut neljään vuoteen. Juuri nyt kipua on niskassa ja hartioissa. Tämä on keskitason kipua, minun omalla asteikollani. Jokaisen kokemus kivusta on henkilökohtainen. 

Parkkosen mukaan hän ei ole toivonut kuolemaansa kertaakaan, vaan hän on nähnyt tilanteensa eräänlaisena esteratana, joka testaa sen, mistä hänet on tehty.

– Asiat ovat menneet hyvin tähän asti, mutta joku viisas on sanonut kehityksen loppuvan tyytyväisyyteen. Tässä on vielä paljon hommia edessä.

Hänen pohkeeseensa tatuoidut elefantit symboloivat viisautta.

– Itse olen se pieni elefantti ja pyrin jonain päivänä tulemaan vanhaksi ja viisaaksi elefantiksi.

miio mirror opettelu

Mistään ei mennä helpoimman kautta 

Parkkonen juoksi toukokuussa puolimaratonin, mutta juoksua piti opetella vuoden päivät. 

– Se sujui lopulta paljon paremmin kuin ajattelin. Juokseminen, kuten muidenkin asioiden oppiminen, on ollut tunteellisempaa läheisilleni, silllä itse en ehdi ajatella edistymistäni.

"Juoksussa jouduin keskittymään siihen, että en kaadu."

– Iso kiitos menee Markus Aholalle Vuosaaren urheilutalolle, sillä hän teki vuonna 2012 minulle jumppaohjelman, kun halusin opetella juoksemaan. Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat jännittävät. Ystävieni mukaan se ei näyttänyt niin kamalalta, mutta itse luulen, että se oli oikeasti aika kamalan näköistä.  

Miio kuntouttaa itseään jatkuvasti, vaikka ei uskokaan pystyvänsä enää täyspäiväiseen työhön. 

– Nyt jumppaan itse kotona, sillä virallinen avokuntoutus jatkui vuoden sairaalasta pääsyn jälkeen. Monet ovat minua auttaneet matkan varrella, siksi pyrin pitämään itseni niin hyväkuntoisena kuin on mahdollista. 

– Terveystilanteeni on olosuhteisiin nähden hyvä, mutta aivovamma voi viedä vieläkin hetkessä toimintakyvyn varoittamatta. Voi olla, että tunnin päästä tästä hetkestä joudun menemään nukkumaan väsymyksen iskettyä todenteolla. En pysty enää koskaan täyspäiväiseen työhön, siksi olen hakenut eläkettä.

Tärkeysjärjestykset ovat muuttuneet matkan varrella

Parkkonen ei halua ajatella, millaista elämä olisi, jos hän ei olisi kiivennyt katolle kohtalokkaana yönä.

– Jos tässä rupeaisi miettimään, mitä kaikkea on menettänyt, niin siinä tulisi pää vielä kipeämmäksi kuin se on nyt. Minulla on tässä elämässä niin paljon, että keskityn siihen, mitä minulla on.  

– En voi koskaan elää normaalia elämää ja käydä töissä. Sen sijaan voin kuitenkin esimerkiksi käydä vessassa itse, puhua, kävellä ja pelata ystävien kanssa pöytäpingistä.

Niinkin yksinkertainen asia kuin kauppassakäynti tekee Miion suorastaan onnelliseksi.

– Matkan varrella ovat tärkeysjärjestykset muuttuneet. Tämä on klisee, mutta tärkeitä ovat ne elämän pienet asiat, kuten kahvikuppi aamulla, se, että voin käydä itse suihkussa ja että voin kantaa kaupasta omat ostokseni.

– Alussa en voinut ostaa maitoa ja banaaneita, sillä en jaksanut kantaa niitä. Tänä päivänä voin ostaa samalla kertaa maitoa ja banaaneita sekä toisinaan myös mehua, jos on oikein vahva fiilis. Mikäs sen hienompaa, nauraa Parkkonen.

miio kaverit

Ystävät: Miion suuri "salaisuus"

Rocka Merilahti on Miion lapsuudenystävä kolmenkymmenen vuoden takaa. Vanhat ystävykset löysivät toisensa uudelleen pari vuotta sitten. Nyt arkeen kuuluu yhteisiä urheiluhetkiä ja lounaita.

– Mitä tahansa Miio tekeekin, niin sen hän tekee huolellisesti ja kunnolla – kovalla fiiliksellä. Riippumatta siitä, onko Miio menossa väärään vai oikeaan suuntaan. Hän menee sinne kuitenkin kaikesta huolimatta ja vielä täysillä! Se mielestäni on Miion salaisuus.

– Kolmenkymmenen vuoden ystävyytemme aikana Miio ei ole muuttunut yhtään, mutta toisaalta ihan täysin. Miiolla on sama höyry, mutta hän on löytänyt rauhan ja menee sitä kohti, pohtii Merilahti.

Vieläkö Miio kiipeäisi katolle? – Luulen, että uusi Miio miettisi kaksi kertaa ennen katolle kiipeämistä. Uskon, että Miio kiipeää vielä jonnekin katolle, mutta se katto on parempi. Miio on menossa ylöspäin!

Merilahden mielestä Parkkonen on aina ollut sydämellinen herrasmies, joka on ottanut kanssaihmiset huomioon.

– Tässä mielessä Miio ei ole muuttunut, sillä hän on aina kohdellut muita kunnioittavasti. Ystävänä Miio on lämmin, sanoo Merilahti.

Parkkosen uusiin ystäviin kuuluu miehestä tehdyssä YouTube-dokumentissa kuultavan Pietarin Spektaakkelin esittämän biisin Kuuma Mama tehnyt Pietari Kiviharju.

– Tutustuin Miion, kun hänen ystävänsä kysyi lupaa käyttää biisiäni dokumentissä, koska Miio oli sitä toivonut. Annoin luvan ilman muuta. Se oli kunnia. Dokumentin nähtyäni osasin arvostaa enemmän omaa elämääni. Miion tarina antaa meille kaikille toivoa.

– Olen saanut Miion meiningistä hyvää fiilistä, sillä hänestä välittyy kaikki se, mitä hän on kokenut. Hän tietää elämästä enemmän kuin mitä päältä päin äkkiseltään uskoisi. Toisaalta Miio on kilpailuhenkinen, mikä näkyy esimerkiksi meidän pingis-peleissämme. Hän jaksaa jatkuvasti haastaa itseään, kuvailee Kiviharju ystäväänsä.

Miion Parkkosen tarina 12 metristä selälleen -dokumentin on tehnyt hänen hyvä ystävänsä Ale Lauraéus. Dokumentissa puhuvat Parkkosen lähimmät ihmiset ja siinä käydään lävitse vaikeaa kuntoutumisjaksoa.

"Tää dokkari tehtiin toisaalta siks et jengi saa tietää mitä oikeesti on tapahtunut ja näkee et kyl mä oon ihan täs maailmassa" -Miio

miio toivo loppu

"Minua on paranneltu henkisiltä ominaisuuksilta"

Parkkonen sanoo aina olleensa iloinen ja sosiaalinen, mutta onnettomuus on opettanut häntä harkitsemaan sekä vahvistanut miehen halua tukea muita.

– Koen esimerkiksi, että jos vaikka tämä haastattelu antaa jollekin pientä kipinää tai potkua omaan elämäänsä, niin tämä on kannattanut tehdä.

– Minun tehtäväni on pitää itsestäni huolta ja kehittyä yhä. Tämän lisäksi haluan antaa muille voimaa synkkiin hetkiin. Kyllä elämä voi kääntyä parempaan suuntaan eikä kaiken pidä olla täydellistä – ei tarvitse osata täydellisesti puhua eikä kävellä, mutta silti pitää yrittää, hymähtää Parkkonen.

Hän ei koe joutuneensa luopumaan mistään tärkeästä.

– Minulla on ystäviä, rakkaita, perhettä, omaa aikaa, voin joskus vähän matkustaa. En osaa sanoa, mitä sellaista minulta puuttuisi, mitä minun olisi pakko saada. Minulla on nyt niin hyvät kortit, että näillä ei voi hävitä, Parkkonen sanoo.

Lue myös:

    Uusimmat