Katri, 32, joutui kuusi vuotta sitten auto-onnettomuuteen, jossa hänen äitinsä ja tyttärensä kuolivat. Katrin täytyi opetella uudestaan istumaan, seisomaan ja kävelemään. Hänen kehonsa ja liikuntakykynsä eivät koskaan palaa ennalleen. Kaiken jälkeenkin hän tietää, miksi juuri minä.
Ajokeli heinäkuisena maanantaiaamupäivänä vuonna 2010 oli hyvä. Katri ajoi autolla Helsingistä kohti Itä-Suomessa asuvia sukulaisia. Kyydissä olivat myös hänen äitinsä ja kuusikuukautinen tyttärensä. Kuutostiellä Luumäen kohdalla matkaa oli taitettu vajaat 200 kilometriä.
Sitten rysähti.
Jälkeenpäin Katrille on kerrottu, että pakettiauto oli ajautunut vastaantulevien kaistalta päin heidän henkilöautoaan. Katri ei muista siitä mitään.
Medi-Heli vei Katrin Töölön sairaalaan. Hänellä oli vammoja kaularangasta varpaisiin. Luita oli murtunut, suolistoon ja sisäelimiin oli tullut reikiä ja keuhkot olivat rutistuneet kasaan. Oli milleistä kiinni, etteivät niskanikamien ja lannerangan murtumat aiheuttaneet halvausta. Ainoastaan vasen käsi ja pää selvisivät vammoitta.
Katri vaivutettiin saman tien keinotekoiseen koomaan, josta häntä heräteltiin seuraavien päivien aikana lyhyiksi hetkiksi. Muistikuvat tuosta ajasta ovat epärealistisia ja hallusinaatioiden täyttämiä.
– Tiesin suurin piirtein, mitä oli tapahtunut. Olin kuitenkin niin täynnä lääkkeitä, että puhuin sekavia enkä oikein ymmärtänyt mistään mitään, Katri sanoo.
Kun Katri kahden viikon päästä herätettiin nukutuksesta lopullisesti, hänen silloinen miehensä oli paikalla. Mies kertoi, että parin yhteinen tytär ja Katrin äiti olivat menehtyneet onnettomuudessa välittömästi.
– Jotenkin alitajuisesti tiesin sen jo.
Tunteet purkautuivat kuntoutumiseen
Katri ei reagoinut niin kuin henkilön, joka on juuri menettänyt perheenjäseniään kamalassa onnettomuudessa, ehkä voisi olettaa reagoivan.
– Olin siinä vaiheessa niin turta fyysisesti ja vähän henkisestikin kipulääkkeiden takia, että tavallaan laskeuduin siihen tietoon jotenkin pehmeästi.
Katri päätti keskittää kaikki voimansa kuntoon pääsemiseen.
– En heti tiedostanut tai uskonut, etten oikeasti pysty liikuttamaan raajojani. Olin täynnä metallia, joka piti kasassa esimerkiksi säpäleiksi mennyttä oikeaa jalkaani. Myös hermovauriot ja makaamisen seurauksena hävinneet lihakset tekivät liikkumisen mahdottomaksi.
Katri leikattiin useita kertoja muutaman kuukauden sisällä. Kuvituskuva.
Ennen liikkeelle pääsyä Katri täytyi kursia kokoon. Suolistoon ja sisäelimiin tulleita reikiä sekä kasaan menneitä keuhkoja korjailtiin seuraavien viikkojen aikana lukuisissa leikkauksissa. Sementtipala, joka oli laitettu ensihätään oikean jalan murskaantuneeseen etureiteen, korvattiin Katrin omasta pohjeluusta siirretyllä luulla.
Kun onnettomuudesta oli kulunut noin kolme kuukautta ja kriittisimmät leikkaukset oli tehty, Katri siirrettiin Ortonin kuntoutussairaalaan. Aivan ensimmäiseksi hänen piti opetella istumaan.
– Pysyin istuma-asennossa ensin vain sekunnin–kahden pätkiä.
Kun istuminen onnistui joten kuten ja Katri pääsi liikkumaan pyörätuolilla, alkoi seisomaan opettelu. Jalat olivat täysin voimattomat ja lihaksettomat, joten aluksi Katri pysytteli telineiden päällä käsiensä varassa. Kun se sujui, oli aika siirtyä vasemmalla jalalla seisomiseen, sillä oikealla ei edelleenkään kestänyt astua.
Viikonloppuisin fysioterapeutit eivät olleet paikalla kuntoutusosastolla. Silloin Katri meni yksin puolapuille ja harjoitteli seisomista. Muutakaan tekemistä ei oikein ollut. Sitä paitsi treenaaminen oli Katrille luontaista: ennen onnettomuutta hän kävi juoksemassa ja kuntosalilla monta kertaa viikossa.
– Otin kuntoutumisenkin ihan treenin kannalta. Yritin purkaa siihen ne kaikki tunteet, joita koin.
Kipu oli pahinta
Katri pääsi kotiin jouluksi eli noin puoli vuotta onnettomuuden jälkeen. Meni vielä kuukausia ennen kuin hän nousi pyörätuolista keppien varaan kävelemään.
– Se tuntui vähän siltä kuin pieni varsa olisi ottanut ensiaskelia, Katri naurahtaa.
Noin kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen Katri käveli ensimmäistä kertaa kahdella jalalla ilman tukea.
– Kuntoutuksen aikana oli monia turhauttaviakin hetkiä. Voimakkaimmin ne iskivät, kun piti taistella kipua eikä voimien riittämättömyyttä vastaan. Kun esimerkiksi vammautuneet polveni piti saada taipumaan 90 asteen kulmaan, vastassa ei ollut mikään muu kuin kivun sieto – ei se, etten voimien puolesta pystyisi.
– Mutta eihän siinäkään voinut muuta kuin kestää sen kivun. Ajatella, että se on vain kipua. Kipukynnykseni nousi niin korkealle, että esimerkiksi jotain hammassärkyä en huomaa enää ollenkaan.
Katri opetteli ensin istumaan ja liikkumaan pyörätuolilla. Kuvituskuva.
Vakuutusyhtiö on korvannut Katrin hoidot ja lääkkeet. Koska hän oli onnettomuuden aikaan vakituisessa työsuhteessa kosmetologina, hän saa myös ansionmenetyskorvausta. Seisomatyö ei enää onnistu, joten edessä on alanvaihto.
– Vakuutusyhtiö korvaa myös tulevan koulutukseni. Kun saan ammatin, johon olen kykeneväinen, ansionmenetyskorvaus loppuu. Odotan tietysti itsekin kovasti sitä, että pääsisin jatkamaan tavallista elämää.
”Parempi tilanne kuin mikä olisi voinut olla mahdollista”
Nyt Katri on omasta mielestään lähtötilanteeseen nähden todella hyvässä kunnossa – entiseen, normaalikuntoiseen minään verrattuna taas äärettömän huonossa.
– Kaikkeen tottuu. Elän sen mukaan, mitä pystyn ja mitä en pysty.
Arpia täynnä olevat jalat, vatsa ja oikea käsi muistuttavat onnettomuudesta ikuisesti.
– Niidenkin kanssa olen oppinut elämään. Herättäväthän ne huomiota kadulla, mutta en jaksa välittää. Pystyn lähtemään kuumana kesäpäivänä sortseissa ulos.
Arpien lisäksi osa vammoista jäi pysyviksi.
– Oikea jalkani ei tule koskaan toipumaan normaaliksi. Hermotus on onneton, eikä polvi toimi ollenkaan. Vanhempana voin saada siihen tekonivelen.
Oikea jalka myös jäi noin neljä senttiä vasenta lyhyemmäksi pohjeluusta tehdyn luusiirteen takia. Edes kengänpohjassa käytettävät korokkeet eivät riitä korjaamaan virheasentoa. Mitä pidempiä matkoja Katri liikkuu, sitä enemmän jalka ontuu. Jossakin vaiheessa jalat yksinkertaisesti pettävät alta.
– Päivästä ja viikon aktiivisuudesta riippuen pystyn kävelemään jotakin 50 metrin ja kahden kilometrin väliltä. Parin kilometrin lenkki kyllä kostautuu sitten seuraavana päivänä.
Katrin juoksulenkit ovat mennyttä elämää.
Ilman ponnistelujakin kivut ja säryt ovat päivittäisiä. Ne vaivaavat erityisesti oikeaa jalkaa ja kättä.
– Samanlainen elämä, jota ennen elin, ei tule enää olemaan millään tavalla mahdollista. Pystyn kävelemään, mutta se ei ole urheilullista liikuntaa ollenkaan, niin kuin ei enää mikään muukaan.
– Lääkäritkin sanovat, että saan tästä kyllä hyvän kävelypolven ja pystyn elämään normaalia elämää, mutta se, mikä on normaalia, on jokaisen omissa silmissä. Omasta mielestäni en elä normaalia elämää. Mutta onhan tämä kuitenkin parempi tilanne kuin mikä olisi voinut olla mahdollista.
Katri toivoo, etteivät nykyiset kivut ja rajoitteet pahene.
– Välillä näen vanhuksia, joilla on selkeästi samanlaisia ongelmia kuin minulla. Silloin jännitän, että tuo odottaa minua. Yritän kuitenkin elää päivä kerrallaan ja olla hirveämmin murehtimatta, mitä ongelmia tulevaisuudessa voisi olla.
– Ehkä polven tekonivelkin aikanaan helpottaa tätä oloa. Tosin ei sekään mukavalta kuulosta, että leikkauksia olisi tulossa vielä lisää, kun niitä on muutenkin ollut alkusuman jälkeen yksi tai kaksi vuodessa. Tuntuu, että koko ajan on joku paikka auki.
Päin ajaneelle pienet sakot
Katrin autoa päin ajanut kuljettaja selvisi onnettomuudesta tiettävästi lähes vammoitta. Käräjäoikeudessa hänet tuomittiin ensin törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, sillä ylinopeutta arvioitiin olleen satasen alueella reilusti.
– Hän vei itse jutun hovioikeuteen, jossa todettiin, että ylinopeutta ei ollutkaan ja että kyseessä oli vain liikenteen vaarantaminen. Lopulta hän sai pienet sakot.
Anni makasi oikeudenkäyntien aikaan sairaalassa. Syy, miksi vastaantulija ajautui heidän kaistalleen, ei koskaan selvinnyt.
– Onnettomuudella ei ollut silminnäkijöitä. Kaikki perustui vain kyseisen ajajan puheisiin eli siihen, että hän ei muista mitään.
Katri ei osallistunut oikeudenkäynteihin.
Aluksi Katri tunsi kuskia kohtaan vihaa.
– Mutta ei se muuta mitään, jos tuhlaan energiaani hänen ajattelemiseensa. Tilanne on mikä on. Uskon, että pohjimmiltaan häntä itseäänkin jollakin tapaa kalvaa tämä asia.
– Eniten minua harmittaa se, että hän valitti tuomiostaan hoviin. Olisi vain ottanut tekojensa seuraukset vastaan, Katri sanoo.
Toinen lapsi vauhditti kuntoutumista
Katrista tuntuu, että surutyö oman tyttären ja äidin poismenosta ei alkanut kunnolla oikeastaan koskaan.
– Tietenkin heikkoja hetkiä tulee, mutta sellaiset tunteet, joita ihminen normaalisti saattaisi tuollaisessa tilanteessa kokea, ovat jääneet kokonaan oman kuntoutumisen alle. Ehkä mieleni on sulkenut sitä pois, ehkä olen oppinut elämään asian kanssa tämän kuuden vuoden aikana tai ehkä se tulee vielä joskus, Katri miettii.
Katrin parisuhdetta onnettomuus tuntui aluksi jopa vahvistavan. Kolmen vuoden päästä pari kuitenkin päätyi eroon.
– Toinen muistutti liikaa siitä, mitä oli menettänyt. Ja kun molemmat olivat väsyneitä, kumpikaan ei kyennyt auttamaan toista. Olisin kaivannut enemmän tukea kuntoutumisessa, mutta samalla halusin antaa miehelleni mahdollisuuden saada ajatuksensa muualle ja kasaan harrastuksissa. Pidemmän päälle se yhtälö ei toiminut.
Ennen eroa pariskunta ehti saada yhdessä toisen lapsen. Tyttö on nyt neljävuotias.
– Raskaus onnistui yllättävän hyvin. Liikuin ison mahani kanssa pyörätuolissa ja keppien kanssa. Se oli raskasta, mutta toisaalta mahan poistuttua liikkuminen oli taas sujuvampaa ja toipuminen sai lisävauhtia. Rattaiden työntäminenkin helpotti liikkumista, koska pystyin niistä kiinni pitämällä luopumaan toisesta kepistä.
Nyt Katrin tukena on uusi kumppani ja ystävät.
– Sairaalassa ei mennyt päivääkään, etteikö joku olisi käynyt katsomassa ja kertomassa kuulumisia. Jälkeenpäinkin ystävät ovat olleet ihanasti apuna. Olen omalta osaltani varmaan tehnyt auttamisen helpoksi, koska en ole missään vaiheessa jäänyt rypemään itsesääliin, vaikka jossakin vaiheessa olisi ehkä ollut tilaisuus ja ihan hyväkin tehdä niin.
”Koska en muista, en pelkää”
Katri ohittaa onnettomuuspaikan edelleen joka kerta mennessään sukulaisille Itä-Suomeen.
Katri on alkanut taas ajaa autoa. Kuvituskuva.
– Totta kai sitä aina muistaa, että kohta se tulee ja tässä jossain se oli. Ihan tarkkaa pistettä en edes tiedä, mutta pystyn suurin piirtein sanomaan, milloin olen ajanut siitä ohi.
– Jos muistaisin onnettomuushetken, pelkoja olisi aivan varmasti. Mutta koska en muista, en pelkää. Sitä paitsi ei sukulaisilleni oikein pääse muuta reittiä. Siitä on vaan pakko mennä.
Katri uskoo, että se on osaltaan auttanut, että hän ohitti tapahtumapaikan auton kyydissä ensimmäisen kerran jo melko nopeasti onnettomuuden jälkeen.
– Jos olisin viivästyttänyt sitä viimeiseen asti, se olisi varmaan muodostunut jonkinnäköiseksi asiaksi. Mutta siitä vaan mentiin, ja se oli siinä.
Kaksi vuotta sitten perheeseen ostettiin automaattivaihteinen auto, jotta Katrikin pystyisi ajamaan.
– Ajaminen itsessään ei pelottanut minua. Enemmänkin jännitti se, että en ollut ajanut vuosiin enkä koskaan automaattivaihteista autoa. Tuntui kuin olisi ollut taas autokoulussa. Mutta nopeasti siihen tottui.
”Siksi juuri minä”
Onnettomuus muutti Katria ja hänen elämänsä suuntaa merkittävästi.
– Ei tuollaisesta selviä, jos ei ajattele, että jonkinlainen tarkoitus tälläkin oli. Se on pakko kääntää jollakin tavalla hyväksi asiaksi, Katri sanoo.
Katri keskittyy arkeen ja nelivuotiaaseen tyttäreensä nyt eri tavalla kuin olisi ehkä aiemmin tehnyt. Kuvan henkilöt eivät liity juttuun.
– Olin aikaisemmin vähän liian perfektionisti itseni suhteen. Nyt pystyn antamaan enemmän periksi. Ja koska en enää pysty liikkumaan yhtä paljon kuin ennen, yritän keksiä kaikkea muuta sen tilalle. Jollakin tavalla tuntuu jopa vähän vapauttavalta, ettei tarvitse lähteä kuutta kertaa viikossa salille, vaan voi tehdä jotain ihan muuta.
Kun Katri välillä kertoo onnettomuudestaan muille, hän havahtuu itsekin: herranjestas, mistä olen selvinnyt. Läpikäydyt asiat ja ajatukset jotenkin vain unohtuvat.
– Kaikki on nyt niin hyvin, ettei minulla ole mitään erikoisempia toiveita tulevaisuudelle. Toki toivon, että saisin uuden ammatin ja pääsisin sitä kautta taas kiinni normaalielämään. Että voisin nauttia ihan tavallisista viikonlopuista ja lomista.
Juuri tavallisia asioita Katri arvostaa nyt enemmän kuin aikaisemmin.
– Kaikki opettaa, ja tämä on kyllä opettanut tosi paljon. Joko jää märehtimään mennyttä tai nauttii tästä hetkestä ja tulevasta. Minulla esimerkiksi on nyt tämä ihana tyttö. En tietenkään ikinä unohda ensimmäistä lastani, ja puhumme isosiskosta ja siitä, missä hän on. Mutta yritän keskittyä siihen, joka on nyt täällä.
– Monesti tällaisten tapahtumien jälkeen saatetaan kysyä, miksi juuri minä. Minä tiedän, että siksi juuri minä, että minä olen kestänyt tämän kaiken. Ei meille anneta enemmän kuin voimme sietää, Katri sanoo.