20 arvokisakultaa rohmunnut suomalaishuippu haastoi yksikätisenä maajoukkuehiihtäjiä – Kirvesniemien vastaanotto jäi pysyvästi mieleen

Kari, 48, voitti kaikkiaan 11 maastohiihdon paralympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta ja oli vammaishiihdossa usein ylivoimainen – lähimmät haastajat saattoivat jäädä hänestä useita minuutteja. 

Vuonna 1971 syntyneen Karin taival tätä kohti käynnistyi jo varhain. Hän muistelee sivakoineensa ensimmäiset kisansa viisivuotiaana. 

– Maastohiihto oli iso juttu suomalaisessa urheilussa ja harrastajia oli paljon. Ensimmäisenä minulla tulivat lapsuuden motivaatio ja tavoitteet. Ensin kehityttiin luokan ja koulun parhaaksi hiihtäjäksi, ja sitten oli koulujen välisiä ja piirinmestaruuskisoja ja niin päin pois, Kari kertaa MTV Urheilulle puhelimitse.

Lapsuuden tavoitteiden täytyttyä Kari alkoi kilpailla kansallisella tasolla ja luoda tavoitteita yleisen sarjan SM-kisoihin.

– Minun vammani on niin pieni, että ei todellakaan ollut mitään syytä olla hiihtämättä vammattomien kanssa. Siihen joukkoon sulautui ja sekoittui hyvin. 

– Olin pienestä pitäen katsonut Marja-Liisaa (Kirvesniemi, o.s. Hämäläinen) ja Pirkko Määttää ja sitten hiihdin samoissa kisoissa heidän kanssaan. Niihin aikoihin Suomen naiset olivat ihan maailman kärkeä, ja taso oli erittäin kova, Kari tunnelmoi.

Karin parhaat hiihdot osuivat 2000-luvun taitteeseen. Vuonna 2000 hän sijoittui SM-kisoissa Jyväskylässä naisten 15 kilometrin vapaan kilpailussa 24:nneksi.

– Silloinhan oli A-, B- ja C-maajoukkue, ja SM:eissä olin sopivasti heidän seassaan. Kansallisia hiihtojahan oli joka viikonloppu, ja niissä tuli aika nappihiihtoja montakin kertaa.

Vammattomien kanssa kilpaileminen vei vammaishiihtokisoja hallinnutta Karia urheilijana eteenpäin.

– Kun kilpaili vammattomien kanssa, siinä oli uutta motivaatiota. Oli helpompi seurata omaa kehittymistä ja asettaa lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteita, kun kisoja oli koko ajan.

– Hiihtokansa myös ymmärsi sen, millä tasolla vammaisurheilussa hiihdetään. Oli helppo verrata suoraan samoista kisoista, kun ei ollut aikatasoituksia ja muita. Oli puolin ja toisin hyvä juttu tehdä näin.

Karin taso nähtiin myös Suomen hiihtomaajoukkueessa, ja hän oli muutamia kertoja mukana joukkueen leireillä.

– Siihenkin joukkueeseen mahtui ihan hyvin. Muistan erityisesti Kirvesniemen silloisen pariskunnan, kuinka lämpimästi he toivottivat tervetulleeksi näille leireille ja harjoittelemaan vammattomien maajoukkueen kanssa.

"Olit yhtä suksiesi kanssa"

Kari päätti urheilijauransa Salt Lake Cityn paralympialaisiin 2002 komealla tavalla. Hän voitti kolme henkilökohtaista kultaa (lyhyellä matkalla, keskimatkalla ja pitkällä matkalla) sekä saavutti viestissä pronssia. 

Kyse ei ollut pelkistä mitaleista, vaan Karin jäähyväiset olivat poikkeuksellisen tyylikkäät. Hänen viimeinen kilpailunsa oli koko hänen uransa paras, ja Kari koki, ettei hänellä ollut enää urheilijana annettavaa.

– Urheilusuorituksena nostan uraltani korkeimmalle Salt Lake Cityn 15 kilometrin vapaan kisan. Se oli suorituksena niin täydellinen. Tunne, kun hiihti sitä kisaa, miten se meni, miten tavallaan olit yhtä suksiesi kanssa – se oli aivan mahtava tunne. Kultamitali siitä oli paras palkinto.

Kari palkittiin Suomen parhaana vammaisurheilijana 1998 ja 2002. Hänet nimettiin sittemmin vuonna 2010 historian toisena suomalaisurheilijana kansainvälisen paralympiakomitean Hall of Famen jäseneksi. Hänet lisäksi valittiin ensimmäisenä paraurheilijana Suomen urheilun Hall of Fame -kunniagalleriaan vuonna 2018.

– Minun mielestäni näillä valinnoilla on iso merkitys siinä mielessä, että ne näyttävät esimerkkiä, mitä arvostetaan ja mitä ei. Niillä pystyy viestimään aika paljon ja isoja asioita. Muut ihmiset tekevät nämä päätökset, ja nuo jutut tuntuvat vähän erilaisilta kuin henkilökohtaiset suoritukset.

Töitä vammaisurheilun parissa

Kari on asunut vuodesta 2005 lähtien urheilu-uransa päätösmaisemissa Salt Lake Cityssä. Hän on tehnyt töitä yhdysvaltalaisen vammaisurheilun eteen.

– Olen Utahin yliopistolla töissä ja pyöritän paralympiaohjelmia. Lauantaina minulla on esimerkiksi viisi kelkkahiihtäjää kisaamassa paikallisissa maastohiihtokisoissa. Meillä on ohjelmassa mukana kahdeksan eri urheilulajia ja keskitymme vaikeasti vammaisiin. Työ on tosi motivoivaa.

Maailman antidopingtoimisto Wadan urheilijakomiteaan ja kansainvälisen paralympiakomitean urheilijakomiteaan 2000-luvulla kuulunut Kari on nähnyt samalla, miten paraurheilun asema Yhdysvalloissa on muuttunut.

– Talenteista saadaan kiinni heti kun heitä ilmestyy. Resursseja löytyy siihen, että heitä aletaan tuomaan maailmankartalle. Jos lisäksi ajatellaan järjestöpuolella, niin paralympiakomiteahan on täällä olympia- ja paralympiakomitea. Ne ovat yhdistyneet. Se ei aina ole välttämättä taikasana kaikkeen, mutta jos se konkretisoituu tekemisen tasolla, silloin systeemi toimii. Minun mielestäni se toimii täällä.

"Näitä juttuja ei voi rahalla mitata"

Kari hiihtää ja kuntoilee yhä itsekin aktiivisesti, "niin paljon kuin mahdollista". Urheilu näyttäytyy hänelle yhä suurena rikkautena elämässä.

20 vuotta sitten Kari mainitsi Tulosruudussa, ettei vammaisurheilussa ole suuria rahoja, ja jatkoi kauniisti.

– Ehjänä olisin varmaan rikkaampi, jos rikkautta mitataan materiaalin kautta, mutta minä en usko, että minä olisin näin rikas muuten, Kari sanoi.

Hän perustelee tätä 20 vuotta myöhemmin syvällä tavalla.

– Se, mitä itse hiihdon kautta sain, oli sellainen kasvatus, itsensä tutkistelu ja yhteiskunnan tarkastelu ympärillä. Minulla oli hyvä ymmärrys siitä, missä mennään. Pystyin kuitenkin suht tasapäisesti kilpailemaan vammattomien kanssa. Se toi minulle haastetta ja näin, että ympäristön suhtautuminen muuttui monta kertaa ja myönteiseen suuntaan. Näitä juttuja ei voi missään nimessä rahalla mitata, Kari sanoo ja jatkaa:

– Monesti minulta kysyttiin, mitä jos minulla olisi enemmän resursseja tai kaksi kättä. Sanoin, että minulla on, mitä on, ja näillä mennään. Minä pääsen tähän näillä resursseilla ja tällä kunnolla.

Ja pitkälle Kari pääsi.