Kun Claudian* äiti antoi pienelle tyttärelleen vauvanuken, tyttö pakkasi lelun takaisin laatikkoon ja sulloi sen visusti vaatekaapin hyllylle. ”Äiti, minä en tällä leiki.”
Äiti yritti myöhemmin uudestaan ja antoi tyttärelleen toisen nuken. Topakka tyttö ojensi nuken takaisin äidilleen ja sanoi:
”Tämän voi viedä mummulaan hoitoon.”
”Mihin sinä sitten menet?” äiti kysyi.
”Tonne vaan.”
Ja tyttö käveli pois paikalta, kertaakaan taakseen katsomatta.
Claudia tiesi jo teini-ikäisenä, ettei hän halua lapsia. Silloin kaikki sanoivat, että kyllä sitä mieli muuttuu, kun ikää tulee. Claudia ajatteli itsekin niin.
Nyt hän on 39-vuotias, hyvässä ammatissa ja naimisissa oleva nainen, joka ei tahdo lapsia. Tätä päätöstä hän mietti pitkään ja tarkkaan.
– Toki sitä pohti päänsä puhki, teenkö nyt tyhmästi tulevaisuuteni kannalta, tulenko joskus katumaan tätä? Claudia myöntää.
”Sä tulet katumaan tätä” onkin yleisin kommentti, mitä lähipiirin – läheisten, tuttujen ja jopa tuntemattomien – suusta karkaa. Ja niinä hetkinä Claudiallekin on iskenyt huoli, tekeekö hän väärin tai harkitsemattomasti, kun hän ei halua eikä hanki lapsia.
Neljäkymmenen ikävuoden kolkuttaminen ovella on myös ravistellut, mutta lopulta lujittanut päätöstä:
– Kyllä sitä miettii, miten sitä haluaa päivänsä viettää: hiekkalaatikon reunalla vai jotain muuta? Joskus tuntuu, että monet hankkivat lapsia siksi, että onhan sitten edes joku, joka huolehtii minusta, kun olen itse vanhus. Mutta ovathan vanhainkodit täynnä vanhuksia, joita edes omat lapset eivät käy katsomassa!
Claudia onkin saanut tuta lähipiirinsä kummastelut ja vaateet: monet sanovat suorasti tai epäsuorasti, että lapsia kannattaisi hankkia muun muassa siksi, että lapset tekisivät hänet onnelliseksi.
– Siinä on epäreilu asetelma: eihän lapselle voi asettaa sellaista vaadetta, että hän tekisi minut onnelliseksi. Ja onhan masentuneita tai onnettomia äitejäkin! Myös oma äitini oli sellainen, Claudia vihjaa varovasti.
"Pitäisikö sun harkita terapiaa?"
Claudia joutui taannoin ikävään tilanteeseen, kun hänen ystävänsä alkoi tivata, miksei hän halua lapsia.
– ”Pelkäätkö sä jotain?” hän intti ja intti. ”Pelko ei saa olla se syy, että jätät lapset hankkimatta!” Hän ei hyväksynyt millään perusteluitani sille, miksi en halua lapsia. Tilanne oli utopistinen. Ja lopulta hän sanoi, että minun pitäisi mennä terapiaan, jotta voisin käsitellä tämän asian ja jotta tajuaisin siellä, etten vain tuhoa tulevaisuuttani ja mahdollisuuttani onneen – ja pääsisin turhista peloistani eroon, Claudia kertoo.
Nurinkurista tai ei, itse asiassa Claudia kävi tätä ennen terapiassa vuosia.
– Ihmettelen sitä, että jos on lapseton ihminen, hänelle saa sanoa ihan mitä vain? Aivan kuin minun elämääni saisi ruotia ja valintojani kyseenalaistaa, koska en halua lapsia.
– Ja minä vain mietin, miten ihmeessä olen tässä tilanteessa, että joudun perustelemaan juurta jaksain jollekulle muulle minun ja mieheni päätöstä, joka itse asiassa kuuluu vain meille. Minun olisi pitänyt suojella itseäni siinä tilanteessa ja sanoa, että en keskustele tästä. Ihminen, joka on sitä mieltä, että kaikkien on välttämätöntä hankkia lapsia, ei suostu kuuntelemaan toista näkökulmaa tai vastaväitteitä, Claudia kuvailee kokemuksiaan.
Yhden pelon Claudia kyllä myöntää päätöksessään olla hankkimatta lapsia virranneen hänen lävitseen: hän ei koskaan saa tietää, millainen hän olisi äitinä. Hän myös kuulee usein kommentteja siitä, että hänestä tulisi hyvä äiti.
Mutta ei. Claudia ei halua lapsia.
Kyse ei ole siitä, että Claudia vihaisi lapsia. Päin vastoin, hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa.
– Lapset ovat ihania – lyhemmissä jaksossa ja jos niillä on palautusoikeus, Claudia virnistää.
– Monet ajattelevat, että koska en itse halua lapsia, en ikään kuin voisi puhua niistä saati olla lasten kanssa tekemisissä. Se on outoa.
Oma lapsuus jätti inhorealistisen kuvan
Miksi Claudia ei sitten halua lapsia?
– Se kaikki voi kummuta lapsuudesta. Sisarukseni on todella vaikea tapaus. Hän on lähemmäs neljäkymmentä ja asuu edelleen vanhempieni luona. Olen nähnyt todella inhorealistisen kuvan, mitä perhe-elämä voi olla – tai mitä siitä voi tulla, Claudia paljastaa.
Myös nukkeja tyttärelleen ojentanut äiti oli kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen äiti.
– Oma äitini oli sairas. Mutta siitä ei puhuttu. Hänelle tuli shokkina se, että äitiys oli kaikkea muuta mitä hän oli olettanut: se olikin niin rankkaa.
Claudia uskookin, että äidin sanat ja teot ovat jääneet kytemään varoittavana esimerkkinä hänen takaraivoonsa.
– Äitini olisi pitänyt miettiä kaksi kertaa, haluaako hän äidiksi ja onko hänestä edes siihen. Ihmiset eivät mielestäni mieti tarpeeksi sitä, onko heistä tosiaan siihen hommaan – onko heistä vanhemmiksi? Se on niin vastuullinen tehtävä. Ja ehkäpä olen itse päätynyt siihen tulokseen, että ei: minusta ei olisi siihen, Claudia kuvaa.
– Pidän äitiäni hyvinkin itsekkäänä. Hän hankki lapsia kuvitellen, että me lapset teemme hänet onnelliseksi tai että me lapset parantaisimme hänet. Mutta ei lasten tehtävä ole tehdä vanhempiaan onnelliseksi, eivät he voi korjata heitä.
Claudian silmissä äiti oli onneton. Ja nyt, aikuisiällä, paljastui muutakin.
– Äitini paljasti taannoin, että hänen mielestään olin niin karsea ja rasittava lapsi, ettei hän jaksanut minua. Hän työnsi minut ovesta ulos ja sanoi, että pärjäilehän siellä. Olin 3-vuotias.
Kolmas huone ei ole lapselle
Claudia ja hänen miehensä ovat olleet monta vuotta naimisissa. Päätös siitä, ettei heidän parketillaan tepsuttele pienen lapsen töppösiä, on ollut alusta asti yhteinen.
– Kysyin häneltä lapsiasiaa jo ensimmäisillä treffeillä. Ja me olimme heti samalla sivulla. Oli hienoa löytää kumppani, joka oli asiasta samaa mieltä, Claudia hymyilee.
Moiselle utelulle oli myös syynsä.
Tätä kaikkea aiemmin Claudia seurusteli miehen kanssa, joka yhtäkkiä ilmoitti haluavansa lapsen. Ja tätä hän toitotti jok’ikinen päivä vuosien ajan, ohimennen tai aiheesta vakavasti keskustellen. Se otti koville.
Mutta sitten löytyi elämänkumppani, joka jakoi samat arvot Claudian kanssa. He päätyivät naimisiin. Hankkivat isomman asunnon heille kahdelle: kolme huonetta ja keittiön. Yksi huone on kuitenkin selkeästi liikaa – ainakin läheisten mielestä.
– Sukujuhlat ovat erittäin tuskallisia. Kolmas huone on se kaikkein suurin keskustelunaihe. He ajattelevat, että siellähän on lastenhuone tyhjillään ja sitten alkaa utelut, että milloinkas te hankitte lapsia, Claudia huokaa.
– Olen erittäin kiltti ja pohtivainen luonteeltani. Nämä utelut satuttavat.
Anoppi odottaakin jo lastenlasta, eikä ota kuuleviin korviinsa edes vihjailuja siitä, etteivät Claudia ja hänen miehensä ole aikeissa hankkia jälkikasvua.
– Kyllä sitä välillä mietti, onko sitä ikään kuin velkaa isovanhemmille. Tiedän, että anopistani tulisi loistava mummi, isästäni loistava pappa. Olisiko ikään kuin velvollisuuteni antaa heille lapsenlapsi? Mutta sitten palaudun näistä ajatuksistani. Ei minua varmaan hankittu siksi, että voisin synnyttää lapsenlapsia.
Aina nämä hetket eivät ole päättyneet pelkkiin uteluihin. Claudian vatsaa on tultu taputtelemaan ja laskettua aikaa utelemaan. Mutta hänellä on vain ollut löysempi paita kuin yleensä.
Töissä äitejä arvostetaan eri tavoin?
Vauvautelut ovat seuranneet Claudiaa myös töihin – mutta ei aivan perinteisellä tavalla.
– Pomoni kysyi minulta kerran suoraan, että koskas hommaat lapsen? ”Kun sähän tykkäät shoppaillakin ja sisustaa, ajattele mitä kaikkea voi ostaa lapselle! Eikös se olisikin kivaa?” Ja ensimmäinen ajatukseni oli, että halutaanko minusta eroon? Claudia kertoo.
Huolellinen ja ahkera nainen kokeekin, että häntä kohdellaan paikka paikoin töissä kakkosluokan kansalaisena.
– Minulta ei koskaan kysytä, kuinka minä jaksan – olen kuin kone. Ajatellaan, että minullahan on kaikki aika käytettävissä työntekoon. Vaikka onhan minullakin menoni, harrastukset ja aviomies.
– Siitä tulee paha mieli. Tulee sellainen olo, että aivan kuin en olisi itse arvokas – vaan vasta sitten, jos olisin lapsen äiti. Jos hommaisin lapsen, kuuluisin samaan kerhoon tai yhtä arvostettu kuin muutkin. Minulla on usein ulkopuolinen olo töissä, Claudia kuvailee.
Vapaaehtoisesti lapsettoman ei pitäisi joutua perustelemaan päätöstään
Sen lisäksi, että utelut tuntuvat pahalta, myös ennakkoluulot ja -asenteet loukkaavat. Vapaaehtoisesti lapsettomia pidetään usein myös itsekkäinä.
– Esimerkiksi se, että matkustelee, onkin huono juttu tai merkki siitä, että välttelisi vastuuta. ”Tuolla se itsekäs nainen matkustaa hiekkarannoille, kun äidit pesee kotona pyykkiä!” Claudia kuvailee.
– Toivoisin muutoinkin, etteivät ihmiset kommentoisi niin ajattelemattomasti niiden, jotka eivät halua lapsia, päätöstä. Tämä on minun valintani, minä saan tehdä näin, vaikka jonkun mielestä se olisikin itsekästä.
Claudia muistuttaa, että jälkikasvu- ja vauvautelut voivat satuttaa yhtä lailla lapsettomuudesta kärsiviä, kuin niitäkin, jotka eivät halua lapsia.
– Mitä jos olisikin niin, että meillä olisi ollut vaikeuksia saada mieheni kanssa lasta? Ihmiset voivat olla hyvin ajattelemattomia, Claudia muistuttaa.
– Minusta tuntuu, että vaikka nyky-yhteiskunnassa korostetaan suvaitsevaisuutta, minua lyödään kuin vierasta sikaa, kun en halua lapsia. Joudun taistelemaan päätöksestäni, minua kehotetaan menemään terapiaan ja vatsaani taputellaan toiveikkaina. Päätöstäni saa ruotia ja arvostella, aivan kuin se olisi vapaata riistaa. Joskus myös tuntuu, että minua pidetään ikään kuin tyhmänä: aivan kun en olisi miettinyt päätöstäni pitkään ja hartaasti.
Claudia muistuttaa, että monet lapsettomiksi vapaaehtoisesti jäävät ovat saattaneet miettiä päätöstään huomattavasti pidempään kuin ne, jotka päättävät perustaa perheen.
– Entäpä jos menisin kysymään perheenäidiltä, että miksi oikein hommasit tämän lapsen? Ei minulla olisi siihen oikeutta. Minusta olisi tärkeää, että ihmiset kunnioittaisivat muiden valintoja.
Mutta ei Claudiakaan suhtautunut päätökseensä olla hankkimatta lapsia yksioikoisesti: mieleen hiipii paikka paikoin ajatus, että katuuko hän päätöstään myöhemmin, esimerkiksi 50-vuotiaana.
– Mutta silloin olen tehnyt jo valintani. Se on sitten voi voi.
Lapsikysymys on myös vavisuttanut käsityksiä omasta minuudesta ja elämäntarkoituksesta.
– Monesti herää kysymys, olenko minä arvokas ja tärkeä? Minäkin maksan veroja Suomeen, kyllä minäkin kannan oman korteni kekoon, vaikka en ketään synnyttäisikään tähän maailmaan, Claudia sanoo.
Claudia kaipaisikin tunnetta siitä, että hänen päätöksensä – ja ennen kaikkea hänet – hyväksyttäisiin.
– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tämä aihe tuntuu kiinnostavan ihmisiä ja joudun vastailemaan koko ajan kysymyksiin, miksei meillä ole lapsia. Minut tekisi todella onnelliseksi se, jos vaikkapa joku äiti-ihminen sanoisi minulle: ”Mä ymmärrän sun ratkaisun, hienoa, että olet tehnyt oman valintasi!” – siitä tulisi hyvä mieli, Claudia kuvailee.
Claudia on päättänyt luottaa omaan sisäiseen ääneensä, vaikka välillä iskee epävarmuus.
– Välillä tuntuu, että olisin pettänyt muut, etenkin vanhempamme, kun emme hanki lapsia. Mutta minun täytyy kuunnella sisäistä ääntäni ja muistaa, että tämä on meidän valintamme, ei heidän, Claudia kuvailee.
– Olemme joskus heittäneet mieheni kanssa vitsiä, että pitäisikö meidän hommata lapsi ja viedä mummulaan ja sanoa, että me tullaan katsomaan sitä sitten jossain vaiheessa, pitäkää hyvä huoli hänestä. ”Mä lähden tonne vaan...”
Mutta vauva ei ole nukke.
Ja siksi he ovat päättäneet olla hankkimatta lasta.
*Haastateltavan nimi muutettu.