Timo Miettinen: Demokratian aika (Teos 2024). 271 s.
Eurooppalaisen filosofian, politiikan ja aatehistorian tutkijan Timo Miettisen kirja on ilman alaotsikkoa. Niihin tottunut lukija voi olla hämmentynyt. Mitä tämä oikein on? Mihin hän haluaa lukijaansa viedä?
Miettisen pohdiskelun ydin on kirjan tittelissä: aika.
Suurelle osalle meistä länsimaissa on itsestään selvää - niin ettei sitä tarvitse edes ajatella - että elämme ajassa, missä jumalat tai monoteistinen Jumala eivät ole eivätkä määritä aikaa ja hääri tekojen taustalla. Toisin sanoen, ei ole ikuista ajattomuutta, missä ihminen elää, tekee ja kuolee ilman käsitystä ja tahtoa siitä, että voi lopulta vaikuttaa pysyvästi aikaan ja yhteisöönsä, ja viedä asioita eteenpäin.
Miettinen johdannossaan asettaa tehtäväkseen demokratian selittämisen ”ajallisena ideana”.
Kirja ei leiju vain ideoiden pilvissä. Miettinen kytkee eri filosofien, kirkonmiesten, poliitikkojen ja kirjailijoiden (etupäässä miehiä, ja jotkut monessa näissä rooleissa) poliittisia ajatuksia ja käsityksiä yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja teknologisiin murroksiin, ja näiden vaikutuksia aatteisiin ja niiden muokkaajiin.
Syklinen aika on murtunut
Saranakohdaksi antiikista periytyvän ajan syklisyyden murtumiselle ja hajoamiselle Miettinen näkee 1500-luvun, kun renessanssin humanismin myötä elävä ihminen askelsi ajan valokeilaan. Machiavelli näki suurena ja yhtenä ensimmäisistä, totuutta alettiin pohtia ja siihen vaikuttaa uskonnon ja moraalin sijasta ihmisten välisenä toimintana.
Politiikasta alkoi tulla jotain, johon voi vaikuttaa. Aika ei ollut enää syklistä, joka kiertää ja palaa samaan pisteeseen jumalat kapellimestareina. Politiikasta muodostui valtaa pitävän taito saada asiat taipumaan omaan suuntaan hyödylliseksi, ja sille tuli suunta: eteenpäin. Tulevaisuutta ryhdyttiin ennakoimaan ja siihen varautumaan.
Aika konkretisoitui muun muassa vuosisata-käsitteen mukaan tulona. Valtiosta tuli uskonnollista auktoriteeteista riippumaton. Syntyi ”moderni julkisuus”, jonka piirissä ei tarvinnut pelätä, että ovelle koputtaa kruunun edustaja, kun salongissa tai seurassa vaihdettiin mielipiteitä ja tietoa.
1600-luvulla Spinozan ”vapaa ihminen” tarkoitti muun muassa osallistumista ja elämistä laatimiensa lakien mukaan. Miettisen mukaan tapahtui radikaali muutos, kun ”demokratian idea yhdistyi valtiomuotojen luonnollisen kiertokulun sijaan historiassa vaikuttavaan vapautumiskehitykseen, jonka luonne oli avoin”.
Kirjan tyylikkään ja selkeän runsauden takia tässä on mahdoton esitellä kaikkia kuluneiden lähivuosisatojen tapahtumia, ajattelijoita, käsitteitä ja aatteita, jotka Miettisen mukaan ovat olleet vaikuttamassa nykyiseen ihmismittaiseen demokratiaamme käsitteenä, kulttuurina, ja järjestelmänä. Ja sen mahdolliseen tulevaisuuteen.
Kirja täynnä -ismejä
Vastaan tulevat Valistus, kansalaisyhteiskunta, Jenan romantiikka ja ironia, yksilön nousu, liberalismi ja -ismit, luokka, parlamentarismi, dynaaminen identiteetti, myytit, taiteen esiin tuoma epäjatkuvuus, historiallinen muisti, moderni massayhteiskunta, historian oikealla puolella oleminen, ja paljon muuta.
Kirjan sivuilla esiintyy runsaasti tuttuja ajattelijaklassikkoja kuten Machiavelli, Hobbes, Montesquieu, Smith, Rousseau, Herder ja Weber. Mutta on ilahduttavan paljon suurelle yleisölle ehkä hieman vähemmän arkipäiväisiä joskaan ei tuntemattomia nimiä, kuten Francesco Guicciardini, Jean Bodin, Georges Sorel, Ernst Bloch.
Edeltäneen Eurooppa-kirjansa tavoin Miettinen valottaa pohdintaansa myös kuvataiteen kautta. Teokset kun ovat ajassaan kiinni, ja heijastavat vallitsevaa ihmis- ja yhteiskuntakäsitystä, pelkoja, toiveita ja odotuksia.
Muutos ei siis ollut yksi iso rysäys, missä vanhat käsitykset ihmisistä jumalien ohjauksessa saman tien lensivät roskatynnyriin.
Mutta ajan sattumanvaraisuus ja katkokset – ja historian poliittinen hyödyntäminen – ovat sellaisia, joiden kanssa ja keskellä ei ennen nykyaikaa ymmärryksellisesti ja käsitteellisesti eletty.
Miettinen kirjoittaa myös populismista ja demokratian kriisistä.
Populismiin liittyy nostalgia
Populismi ei ole lähtökohtaisesti totalitaristista, mutta kiihtyvässä ajassamme populisti haluaa vähintään hiljentää muutosten vauhtia, mutta myös katsoa pysyvästikin taaksepäin. Populismiin liittyy nostalgia. Miettinen lainaa kulttuuriteoreetikko Svetlana Boymia: ”Nostalgia on menetyksen ja syrjäytymisen tunne, mutta se on myös romanttinen suhde oman fantasiaan.”
Miettinen kysyy kriittisesti, löytyykö lännestä populismia, joka sitoutuisi liberaalin demokratian periaatteisiin. Selvää on, että uhriutuvista autokratioista, kuten Venäjästä, ei tähän ole.
Entä sitten demokratian kriisi, sillä sen ytimessä on liberaali demokratiamme?
Pirunnyrkin kokoamiselta vaikuttava ristiriita enemmistön tahdon ja yksilön oikeuksien välillä on tämän päivän demokratiamme keskeisiä kipupisteitä.
Liberalismi tieteeseen uskovassa ja fukuyamalaisessa voittokulussaan on historiaton, Miettinen väittää.
Jos historialla on merkitystä demokratialle, on parasta havahtua sen moniselitteisyyteen.
Historia on menneisyyden ainutkertaista ymmärtämistä
Aika eli historia ei ole ikuista totuutta, vaan poikkeuksellisia valintoja tietyssä hetkessä konkreettisissa olosuhteissa. Se on identiteettiemme kannalta avoimia kysymyksiä, ja menneisyyden ainutkertaisuuden ymmärtämistä.
Kun vapaina menemme eteenpäin ja rakennamme uutta, emme aloita täysin alusta, ja vaikka opimme tai yritämme oppia historiasta, emme kuitenkaan myöskään mekaanisesti toista mennyttä, koska se mitä oli, tapahtui vain kerran omassa hetkessään. Ikuinen totuus on kuollut ja kuopattu.
Demokratian aika on syvällinen ihmisen ajan tutkielma.