Tämä kolumni ei kerro Lauri Törhösestä, Aku Louhimiehestä tai Kenneth Grevestä. Sen aiheena olemme me suomalaiset, minä itse mukaan lukien. Olen nyt muutaman päivän miettinyt puhekulttuuria, johon olen kasvanut. Ja se ei näytä kauniilta. Se on suomalaisuuden pimeä puoli, kirjoittaa toimittaja Eeva Lehtimäki MTV Uutisten nettikommentissaan.
Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2:n tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat yllättäen melko samanlaisia sukupuolesta, iästä, asuinpaikaista tai poliittisesta kannasta riippumatta.
Meidän identiteettimme rakennuspalikoita ovat lähipiiri ja harrastukset, mutta myös suomalaisuus, äidinkieli ja työ. Väitän, että meitä suomalaisia yhdistää myös kyky vaieta, paeta ikäviä asioita ja julkista keskustelua.
Törhösen, Louhimiehen ja Greven tekemisiä on yhdistänyt huono johtaminen, erityisesti naisiin kohdistunut törkeä käytös sekä julkinen salaisuus, salailu ja vaikeneminen.
#metoo-kampanja on ollut keskeinen kimmoke, että väärinkäytöksistä vuosia vaienneet ovat uskaltaneet puhua asiasta julkisesti. Sen jälkeen onkin alkanut kummallinen osuus.
Anteeksipyyntö ei saa olla onttoa poseerausta
Tähän aikaan kuuluvat julkiset anteeksipyynnöt. Uhrit ansaitsevat anteeksipyyntönsä. Mutta anteeksipyynnöt ovat vain onttoa poseerausta, ellei niitä seuraa toimintaa, oikeaa muutosta inhimillisesti kestävään käytökseen ja toisten ihmisen kunnioittamiseen.
Näin on meillä Suomessa kuitenkin vaikea tehdä, koska hankalan ja kiusallisen aiheen suurin huomio kiinnittyykin siihen, mitkä ovat väärinkäytösten uhrien motiivit. Miksi he eivät ole puhuneet aiemmin? Ovatko he edistämässä tyrkkyinä vain omaa uraansa? Ei kaivella vanhoja asioita, eikös niin. Ja näin keskustelu harhaantuu näppärästi sivuun.
Hirveän nopeasti haluamme kollektiivina myös sanoa, että eikös tämä ollut jo tässä. On menty kuulemma liian pitkälle, vaikka asia on vain hetki sitten noussut julkiseen keskusteluun. On menty liian pitkälle, vaikka ongelmien korjausta on hädin tuskin saatu alkuun. Laitetaanpa tähän piste.
Olemme enemmän huolissamme tekijöiden kuin uhrien tunteista ja näin pahimmillaan häpäisemme uhrit uudelleen. En tiedä missä roihuavat ne noitavainot ja lynkkaukset, joita kuulemma on nyt syytä varoa. Senkin takia ja varmuuden vuoksi eiköhän laiteta nyt piste.
Vaikeisiin paljastuksiin liittyy myös retorinen keino, joka pulpahtaa pintaan kuin ongen korkki. Oli vaikea ja kuohuttava aihe mikä tahansa, aina jossain on se isompi, tärkeämpi ja olennaisempi asia, josta pitäisi puhua mieluummin kuin vouhkata esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä. Taas keskustelu saadaan hiljennettyä. Että eiköhän laiteta tälle piste.
Politiikan puolelta Elina Lepomäen sote-kritiikki on hyvä esimerkki tavastamme käydä julkista keskustelua. Suurempi mielenkiinto kohdistui henkilöön, hänen motiiveihinsa kuin kritiikin sisältöön. Muualla tämä on ihan normaalia demokratiaan kuuluvaa sananvapauden käyttöä, meillä Lepomäki on veneenkeikuttaja, häirikkö ja kapinallinen.
Henkiset Tiitisen listat
Miksi vaikeat asiat, paljastukset ja väärinkäytökset saavat aikaan niin hirveän epämukavuuden tunteen ja halun lopettaa likapyykin pesu alkuunsa?
Suomalainen historia on vaikenemisen historiaa suuremman edun, yhtenäisyyden nimissä. Siksi on ollut vaikeaa valaista esimerkiksi sisällissotaa, jatkosotaa ja sen traumoja, Neuvostoliiton ystävyysaikaa, taistolaisuutta, perheväkivaltaa, huonoa johtamista, työpaikkojen alkoholiongelmaisia, koulukiusaamista, rasismia, ihmisoikeuksia, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai tasa-arvoa. Maton alle vaan. Suomi on maailman onnellisin ja tasa-arvoisin maa. Piste. Ei ole julkisen vallan väärinkäyttöä tai korruptiota. Viranomaiset ovat aina oikeassa. On vain yksittäistapauksia.
Vahvemman ja valtavirran hyvinvointi on ollut tärkeämpää kuin pienemmän ääni. Ja kun asioita on raapaistu, on ollut kiire mennä eteenpäin, koska paskan möyhiminen on vain niin pirun ahdistavaa. Ja kun joku ahdistaa, siitä pääsee helpoimmin irti vaikenemalla uudestaan mahdollisimman nopeasti.
Meillä keskeneräisistä asioista ei pidä puhua. Vanhoista asioista ei pidä puhua. Ja jos puhutaan, puhutaan sitten nopeasti, oikealla tavalla ja vain oikeiden eli tärkeiden ihmisten tavalla ja välineissä, kabinettien suojissa, suljettujen ovien takana.
Ja siksi kassakaapit ovat täynnä henkisiä Tiitisen listoja.
On ollut helpompi vaieta
Minä olen ehdottomasti yksi näistä ahdistujista. On ollut helpompi pistää silmät kiinni ja vaieta, ettei vastapuoli pahoita mieltään, menetä mainettaan tai kasvojaan.
Olen mieluummin väistänyt kuin ajautunut konfliktiin. Ja aina on se tärkeämpi aihe. Ei vouhkata, jotta ei vaikuta typerältä tai vaikealta ihmiseltä. Kukaan ei tykkää veneenkeikuttajista, eikä hyvä tunnelma saa pilaantua. Olen ollut oman elämäni tolkullistaja. Ja se ottaa päähän.