Etelävaltioiden valkoihoiset eivät odottaneet tuomaria, kun he halusivat rankaista mustaihoisia, ja julkisista lynkkauksista tuli kansanhuvia. Wacon asukkaat Texasissa menivät vuonna 1916 silti liian pitkälle, kun he sieppasivat 17-vuotiaan pojan ja lynkkasivat tämän.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Seitsemäntoistavuotias musta teinipoika olisi varmasti harkinnut paremmin sanojaan, jos olisi tiennyt, mitä myöntävästä vastauksesta seuraa.
– Kyllä, Jesse Washington mumisi, kun tuomari kysyi nuorukaiselta Texasin Wacossa, oliko hän syyllinen vai syytön valkoisen työnantajansa vaimon murhaan. Vastaus tulkittiin tunnustukseksi.
Oikeudenkäynnin aluksi poliisit ja oikeuslääkäri kävivät läpi tapahtumien kulkua. Ne käsiteltiin varsin nopeasti. Naisen kallo oli murskattu vasaralla, ja poliisi löysi pian tämän jälkeen perheen palkollisen Jesse Washingtonin kotoaan verta vaatteissaan.
Sitten puheenvuoron sai kokematon puolustusasianajaja, jonka ainoa todistaja oli syytetty itse. Asianajaja kysyi todistajaltaan vain, pitikö tätä vastaan nostettu syyte paikkansa.
– Niin minä tein, teinipoika sanoi hiljaa ja pyysi sitten anteeksi. Tuomari määräsi tauon ja lähetti valamiehet ulos oikeussalista harkitsemaan tuomiota. He palasivat saliin vain neljän minuutin kuluttua ja ilmoittivat todenneensa Jesse Washingtonin syylliseksi. Teini tuomittiin kuolemaan, kun koko oikeudenkäynti oli kestänyt alle tunnin.
Poliisit olivat viemässä tuomittua salista, kun oikeudenkäyntiä seuranneet katsojat pysäyttivät heidät, sieppasivat Washingtonin ja raahasivat tämän ulos. Wacon asukkaat eivät malttaneet odottaa pyöveliä. Mustan teinipojan piti saada tuta amerikkalaisten raivo heti.
Kaupunkilaiset ryhtyivät pyöveliksi
Jesse Washington oli vain yksi noin 3500 mustasta yhdysvaltalaisesta, jotka saivat surmansa verenhimoisten valkoisten käsissä vuosina 1880–1950. Valtaosa tapettiin etelävaltioissa, missä mustat olivat olleet orjia aina Yhdysvaltojen sisällissodan päättymiseen saakka 1860-luvulla.
Useimmissa niin sanotuissa lynkkauksissa paikalliset asukkaat kokoontuivat hirttämään mustan uhrinsa lähimpään puuhun. Niin kävi varsinkin syksyisin sadonkorjuuaikaan.
Valkoisilta maata lainanneet mustat vuokratilalliset maksoivat siitä antamalla vuokraajalle osuuden sadosta. Osuuden koosta syntyi usein kiistaa, ja jos musta oli liian sinnikäs, vaarana oli köyden kiristyminen kaulan ympärille. Niinpä monet mustat alistuivat valkoisten vaatimuksiin.
Hirttäminenkään ei riittänyt valkoisille, jos mustaa miestä epäiltiin naisten ahdistelusta, ja raiskaustapauksissa raivo vain yltyi. Silloin miesjoukko sieppasi epäillyn, kidutti häntä ja poltti hänet roviolla.
Paul Reed ja Will Cato saivat surmansa tällä tavoin vuonna 1904, kun tuomari oli ensin todennut heidät syyllisiksi valkoisen perheen ryöstömurhaan. Myös Dan Davis sai surmansa liekeissä vuonna 1912, kun häntä epäiltiin raiskauksen yrityksestä.
– Toivon, että joku teistä herrasmiehistä on niin kristillinen, että leikkaa kurkkuni auki, Davis pyysi todistajien mukaan, mutta ihmisjoukko oli säälimätön. Jesse Washington joutui kokemaan saman vuonna 1916.
Lynkkaukset olivat näytöksiä
Etelävaltioiden lynkkauksia eivät toteuttaneet Ku Klux Klanin kaapuihin pukeutuneet miehet salaa yöaikaan. Liike oli vasta heräilemässä uudelleen henkiin vuosien hiljaiselon jälkeen, eikä valkoisten tarvinnut yleensäkään naamioitua turvautuessaan oman käden oikeuteen. Mustia tapettiin täysin avoimesti ja usein jopa yleisön edessä.
Kaikenikäisiä vauraita valkoihoisia naisia ja miehiä kokoontui katsomaan lynkkauksia. Etelävaltioissa naisia pidettiin yleensä hauraina olentoina, joita oli varjeltava elämän kauheuksilta, mutta mustien rankaiseminen oli poikkeus. Silloin pidettiin päinvastoin tärkeänä, että naisetkin näkivät ”oikeuden” toteutuvan.
Ani harvat pitivät lynkkausta sen pahempana kuin oikeuslaitoksen hirttäjäisiä, jotka olivat vielä 1910-luvulla etelävaltioissa julkisia tilaisuuksia. Yhdysvaltojen pohjoisosissa tuomitut hirtettiin vankiloiden suljetuilla pihoilla, mutta Texasin tapaiset entiset orjaosavaltiot pitivät kiinni perinteistä.
Pyöveli hirtti tuomitut rikolliset avoimella paikalla, sillä sen ajateltiin varoittavan ja pelottavan muita. Katsojat töllistelivät teloitusta kuin jännitysnäytelmää, joka väristytti mukavalla tavalla.
Lynkkaukset olivat kuin järjestyksenpidoksi naamioituja kansanjuhlia, eikä lastenkaan haluttu jäävän niistä paitsi. Osa valkoihoisista piti suorastaan tärkeänä, että nuorimmatkin näkivät lynkkauksia, jotta he oppisivat valkoisten käsitykset oikeudesta ja oman rodun ylivertaisuudesta. Tällainen oli tilanne etelävaltioissa vuonna 1916.
Etelän valkoiset olivat peloissaan
Lynkkaukset olivat erottamaton osa mustan väestön alistamista Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Laittomissa teloituksissa kuoli myös noin 1300 valkoista läntisissä osavaltioissa, mutta se oli vain neljännes kokonaismäärästä. Valtaosa lynkkauksista tapahtui etelässä, ja niissä oli miltei aina musta uhri.
Väkivaltaisuuksia laukaisi ennen kaikkea pelko. Sisällissota oli köyhdyttänyt etelävaltiot 50 vuotta aiemmin ja hävittänyt samalla kaikki oikeudelliset perusteet, joilla valkoiset olivat saaneet alistaa mustia. Entinen orjaluokka kilpaili nyt työpaikoista ja sai äänestää. Louisianan tapaisissa osavaltioissa oli enemmän mustia kuin valkoisia asukkaita, joten uhkana oli, että he kykenisivät nousemaan valtaan äänienemmistönsä turvin.
Valkoiset tunsivat väistämättömän vaaran uhkaavan elämäntapaansa, kulttuuriaan ja moraaliaan. He pitivät mustien vastustamista lähes kansalaisvelvollisuutenaan.
Wacon seriffi tiesi jo pidättäessään Jesse Washingtonin vuonna 1916, että lynkkauksen uhka oli ilmeinen. Siksi hän kätki pojan naapuripiirikuntaan tutkimusten ajaksi. Joukkio valkoisia saapui odotetusti Wacon poliisivankilaan, mutta he lähtivät pettyneinä tiehensä, kun eivät löytäneet haluamaansa.
Seriffi Samuel Fleming suoritti tutkimukset pikaisesti, ja oikeudenkäynti määrättiin toukokuun 15. päiväksi – vain viikon päähän surmapäivästä. Paikkana oli Wacon oikeustalo, ja tunnelma oli yhä räjähdysaltis. Seriffi julkaisi paikallislehdessä ilmoituksen, jossa hän vaati kansalaisia jättämään Jesse Washingtonin tuomitsemisen oikeuslaitokselle. Vaatimuksessa ei puhuttu mitään tuomion panemisesta toimeen.
Oikeusaliin saapui paljon ihmisiä seuraamaan Washingtonin tuomitsemista, mutta seriffi Fleming ei tehnyt mitään tämän turvallisuuden takaamiseksi.
Fleming ehkä uskoi, että ehtisi viedä Washingtonin pois kaupungista tämän saatua tuomionsa.
Tai ehkä hän ajatteli työnsä päättyvän siihen, kun tuomari ja valamiehet julistaisivat pidätetyn syylliseksi. Seriffin vaalit olivat myöhemmin samana vuonna, ja Fleming halusi tulla valituksi uudelleen, joten hänellä oli selvä syy olla mieliksi Wacon asukkaille.
Kiihtyneet valkoiset malttoivat mielensä sen aikaa, minkä Washingtonin
pikaoikeudenkäynti kesti. Sitten he hyökkäsivät mustan pojan kimppuun, ja seriffi kehotti miehiään pysymään erossa selkkauksesta. Lynkkauksiin puuttuminen oli lainvalvojille hengenvaarallista. Jotkut yrittivät silti estää lynkkauksia, mutta seriffi Fleming päätti kääntää katseensa muualle.
Poliisi jätti lähes kaikki mustien surmat tutkimatta kesällä 1919.
Tappaminen ei riittänyt
Paniikkiin joutunutta Jesse Washingtonia piestiin jo, kun häntä revittiin ulos Wacon oikeustalosta. Ulkona hänen kaulaansa pantiin rautaketju, josta miehet vetivät hänet kaupungintalolle.
Jotkut wacolaiset olivat jo pinonneet polttopuita, ja paikalle virtasi ihmisiä. Wacon ja lähitienoon puhelinverkko oli ennenkuulumattoman kiivaassa käytössä, kun perheet ja työtoverit vinkkasivat toisilleen, että murhanhimoinen näytös alkaisi pian.
Sieppaajat kokoontuivat polttopuuröykkiön ympärille, ja uhrin päälle kaadettiin petrolia. Samalla teinin kimppuun käytiin veitsin, ja puolustuskyvyttömältä uhrilta leikattiin irti sormia sekä sukupuolielimet. Kastrointi oli yleinen tapa, jos musta lynkattiin väitetystä tai todellisesta valkoisen naisen ahdistelusta. Miehet nostivat kirkuvan Washingtonin kettingillä ilmaan, ja puut sytytettiin palamaan. Pian liekit jo nuolivat pojan jalkoja.
Omavaltaiset pyövelit eivät halunneet uhrinsa kuolevan nopeasti. Miehet vetivät Washingtonia ylemmäksi niin, etteivät liekit enää yltäneet hänen jalkoihinsa. Kuumuus oli silti sietämätön, ja hän yritti vetää itseään ylemmäksi, mutta ilman sormia se ei onnistunut. Käristyneen lihan haju levisi ympäriinsä, kun Washingtonia vuoroin nostettiin ja laskettiin rovion yllä. Hän kitui kuoliaaksi jo paljon ennen kuin tuli sammutettiin kahden tunnin kuluttua.
Lapset riensivät heti kahmimaan hampaita, luunpaloja ja kettingin lenkkejä. Saaliin myynnistä sai lynkkauksen jälkeen kelpo lisän taskurahoihin.
Katsojille myytiin myös postikortteja, sillä valokuvaaja Fred Gildersleeve oli ottanut lynkkauksesta kuvasarjan. Kuvia ostettiin muistoiksi tai lähetettiin terveisiksi tuttaville ja sukulaisille.
Tapaus nousi julkisuuteen
Useimmat etelävaltioiden mustien lynkkaukset tehtiin maaseudulla, missä ihmiset olivat tottuneet selvittämään välinsä keskenään. Toimittajia ei tullut paikalle uutisoimaan tapahtumia, ja jos joku utelias ilmaantui myöhemmin kyselemään hankalia, niin paikalliset pysyivät vaiti yhteisestä sopimuksesta.
Rikolliset saattoivat poseerata joskus kuvissa, mutta niin tehtiin vasta lynkkauksen jälkeen, kun ruumista esiteltiin kuin metsästyssaalista. Kuolleelle puettiin usein housut jalkaan tai jalkoväli peitettiin huovalla niin, ettei kastrointi paljastunut ulkopuolisille.
Wacossa asiat olivat toisin. Sen väkiluku vuonna 1914 oli jo 35 000, ja se oli siten Texasin suurimpia kaupunkeja. Dramaattista tapausta ei voitu hyssytellä unohduksiin niin suuressa kaupungissa, jossa oli paljon toimittajia ja lennätinyhteydet joka puolelle maailmaa.
Washingtonin kuoleman jälkeisinä päivinä sanomalehdet raportoivat tapauksesta joka puolella maata, ja se nostatti melkoisen myrskyn. Lähikaupungin lehdissä, kuten Houston Chroniclessa ja Austin Americanissa, muistettiin kuitenkin mainita Wacon asukkaiden tapauksesta huolimatta olevan yleensä lainkuuliaisia kansalaisia.
Kirjoitusten sävy kiristyi, kun tieto Washingtonin kuolemasta levisi pohjoisemmaksi. New York Timesissa jyristiin säälimättömästi, kuinka Wacon asukkaat olivat häpäisseet sekä itsensä että koko kansakunnan.
– Missään muussa maassa, joka pyrkii näyttäytymään sivistyneenä, ei polteta ihmisiä kuoliaaksi suurkaupungin kaduilla asukkaiden juhliessa näkyä raakalaismaisesti, julistettiin New York Timesin pääkirjoituksessa. Lehden päätoimittaja arveli, että uutinen herättäisi huomiota myös maan rajojen ulkopuolella. Niin myös kävi, sillä tapaus päätyi myös Lontoon lehtien sivuille vain viikon kuluessa lynkkauksesta.
Waco Semi-Weekly Tribune valitsi linjakseen paikallisten puolustamisen. Lehdessä kirjoitettiin kitkerään sävyyn siitä, miten ulkopuoliset tahot yrittivät pilata kaupungin hyvän maineen.
Tutkija saapui kaupunkiin
Lehdistön kannanotot olivat silti vasta alkusoittoa, sillä 17-vuotiaan mustan miehen lynkkaus palveli ironisesti myös kansalaisoikeustaistelijoiden tarpeita. Jesse Washingtonin turmellun ruumiin jäännökset oli ehditty juuri ja juuri haudata, kun hoikka valkoinen nainen nousi junasta Wacossa.
Brittiläinen Elisabeth Freeman oli 40-vuotias, huoliteltu ja kiivas naisten ja mustien yhtäläisten oikeuksien puolestapuhuja.
Sievän ulkokuoren alla piili NAACP:n piinkova tiedustelija. NAACP oli lyhenne sanoista National Association for the Advancement of Colored People. Se oli maanlaajuinen järjestö, jonka tavoite oli edistää Yhdysvaltojen värillisten kansalaisten oikeuksia ja nostaa musta väestö yhteiskunnan pahnanpohjimmaisen asemasta.
Vuonna 1916 NAACP oli ollut olemassa seitsemän vuotta, ja sen jäseninä oli lähinnä pohjoisten osavaltioiden valkoihoisia. Jäsenkuntaan kuului toimittajia, poliitikkoja ja tiedemiehiä eli ihmisiä, joilla oli vaikutusvaltaa julkisessa keskustelussa ja Washingtonin poliittisessa elämässä. Rahoituskin oli kunnossa, sillä järjestöön kuului useita menestyneitä ihmisiä New Yorkin juutalaisesta yhteisöstä.
NAACP:n hallituksessa oli vain yksi afroamerikkalainen. Hän oli yliopiston tutkija W. E. B. Du Bois, joka toimitti yhdistyksen lehteä The Crisis ja organisoi sen kampanjoita. Nimenomaan hän suunnitteli Elisabeth Freemanin matkan rikospaikalle Wacoon.
– Tämä tapaus on kaikkien aikojen mahdollisuus puuttua näihin järjestelmällisiin lynkkauksiin, luki Freemanin NAACP:ltä saamassa sähkeessä. NAACP pyysi Freemania tekemään tiedusteluja Wacossa.
– Haluamme saada selville kaiken: rikoksen yksityiskohdat, kuka poika oli, kuka hänen uhrinsa oli, keitä olivat valamiehet ja tuomari, miten oikeudenkäynti eteni ja miten kamala polttomurha toteutettiin, kuului tehtävänanto.
Vuonna 1916 NAACP nosti mustan lipun salkoon 152 päivän ajan jokaiselle lynkatulle– lippuja nousi 65.
Totuutta peiteltiin
Freemanin alkaessa jututtaa Wacon asukkaita hän sai aluksi sen käsityksen, että kyseessä oli hyvinvoiva kaupunki, jossa mustat ja valkoiset elivät yhdessä sopuisammin kuin monissa muissa Texasin kaupungeissa.
Sitten hän kuitenkin kuuli, että kaupunkilaiset olivat hirttäneet mustan miehen sillalla vuonna 1905 ja että vain paria kuukautta ennen Jesse Washingtonin tapausta katukauppiaat olivat tienanneet hyvin myymällä valokuvia mustan miehen polttamisesta elävältä Templessä vain 50 kilometrin päässä.
Freeman sai selville, että Washingtonin lynkkauksen alullepanijoina oli ollut kuusi miestä: eräs muurari, kapakoitsija ja paikallisen jääyhtiön työntekijöitä. He olivat ilmeisesti yllyttäneet valkoisia pormestarin ja seriffin hiljaisella hyväksynnällä.
Wacon asukkaat uskoivat Freemanin olevan toimittaja. Osa pyysi häntä kirjoittamaan kaupungista suotuisasti, jotta sen hyvä maine palaisi. Valtaosa pysyi kuitenkin vaiti tai turvautui selittelyihin.
Hänelle kerrottiin, että lynkkaajat olivat moraalittomia ihmisiä. Kristitty seurakunta kuvaili heitä ”yhteiskunnan pohjasakaksi”. Virallisen arvion mukaan paikalla oli ollut enintään viisisataa ihmistä, kun Washington murhattiin, ja valtaosa ei osallistunut lynkkaukseen.
Gildersleeven lynkkauksesta ottamat kuvat kertoivat toista tarinaa. Freemanilla oli vaikeuksia päästä niihin käsiksi, sillä kuvat olivat yhtäkkiä kadonneet kuin maan alle. Wacon pormestari sanoi, ettei uskaltanut antaa hänelle kopioita, ja siihen oli selvä syy: pormestari oli itse kutsunut valokuvaajan lynkkaukseen.
Freeman sai lopulta taivutettua Gildersleeven myymään itselleen kolme kuvaa Jesse Washingtonin kuolemasta. Siten hän sai juuri sen, mitä oli tullut kaupungista etsimään.
Murha järkytti Yhdysvaltoja
Freeman palasi New Yorkiin voitonriemuisena mukanaan valokuvia ja mehukasta kerrottavaa Wacon mahtimiehistä. Päätoimittaja Du Bois sai Freemanin kertomuksista riittävästi aineistoa The Crisis -lehden erikoisnumeroon, joka sai nimekseen ”Kauhua Wacossa”. Se lähetettiin järjestön jäsenille, kongressillem sekä presidentti Woodrow Wilsonille.
Elisabeth Freeman lähti luentokiertueelle, jolla hän kertoi Jesse Washingtonin tapauksesta piinaavine yksityikohtineen ja keräsi rahaa NAACP:lle.
– Wacon viranomaiset olivat ilmeisen valmiita tukemaan tuota ’yhteiskunnan pohjasakkaa’ luovuttamalla pojan niiden hirviöiden käsiin, Freeman julisti. Järjestö sai kesän mittaan lahjoituksina 10 000 dollaria eli nykyrahassa 200 000 euroa, jotka käytettiin lynkkausten tutkimiseen ja kongressin poliitikkojen painostamiseen.
Jesse Washington ei jäänyt viimeiseksi lynkkauksen uhriksi. Muita rikoksen tehneitä, nöyristelemästä kieltäytyneitä tai vain sopivasti paikalle sattuneita mustaihoisia kidutettiin ja tapettiin edelleen. Lynkkaukset tehtiin kuitenkin jatkossa salaa. Yksikään viranomainen ei voinut enää tukea oman käden oikeutta, oli hänen oma mielipiteensä sitten mikä hyvänsä.
Ennen Washingtonin tapausta etelän lehdistö puhui lynkkauksista oikeudentajun ilmauksina. Murhan jälkeen lynkkauksia alettiin poikkeuksetta nimittää moraalittoman kansanosan oman käden oikeudeksi.
Laulutaidoton diiva piinasi Mozartia
Galleria: Hitlerin yksityiselämä
Galleria: 6 haluttua Bugatti Royalea
Eteläamerikkalaisesta haudasta löytyi jalattomia lapsia