Joulukuussa 1944 Hitler aloitti hyökkäyksen Ardenneilla luottaen siihen, että hänen sotaonnensa vielä kääntyisi ja hän pystyisi pakottamaan liittoutuneet antautumaan. Bastognen kaupungin liepeillä kylmästä kärsivä yhdysvaltalainen maahanlaskudivisioona sai tehtäväkseen pysäyttää saksalaiset.
MTV julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Kersanttien huudot kajahtivat pimeässä joulukuun pakkasyössä, kun he komensivat palelevia yhdysvaltalaissotilaita kahteen rivistöön. Pian miehet lähtivät siirtymään kelmeässä kuunvalossa kohti Bastognen kaupunkia Ardenneilla.
Edempää miehet kuulivat taistelun ääniä: laukauksia ja räjähdyksiä. Kaikki olivat luulleet Saksan armeijan olleen jo murtumispisteessä, mutta yllättäen se olikin käynnistänyt hyökkäyksen ja tehnyt suuren aukon yhdysvaltalaisten rintamalinjaan.
Kylmyys kiusasi, ammuksia liian vähän
Tuolla hetkellä 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita kiusasi kuitenkin eniten kylmyys. He olivat olleet lämpimässä leirissä rintaman takana ja luulleet voivansa levätä ja harjoitella rauhassa vuoden 1945 kevääseen asti, mutta nyt heidät olikin komennettu yllättäen rintamalle ilman villaisia alusvaatteita tai edes paksuja sukkia.
Kylmästä väriseviä masentuneita miehiä vastaan juoksi sotilaita täydessä sekasorrossa. He olivat liittoutuneiden tuhotuista yksiköistä ja pakenivat epätoivoissaan saksalaisia.
”Juoskaa! Juoskaa!” yksi pakenevista miehistä huusi. ”Ne tappavat teidät. Ne tuhoavat teidät täysin. Niillä on kaikkea: panssarivaunuja, konekiväärejä, ilmatukea, kaikkea!”
Huoli kylmyydestä sai väistyä, sillä laskuvarjojääkäreillä oli nyt muuta, tärkeämpää ajateltavaa.
”Entä ammukset? Emme voi taistella ilman ammuksia”, huusi joku.
Sotilaat oli lähetetty matkaan pikavauhtia ja heille oli annettu vain pari lipasta kullekin. Osalla ei ollut asetta lainkaan, sillä ne olivat jääneet leiriin huoltoon.
Laskuvarjojääkärit alkoivat kerätä panoksia ja käsikranaatteja pakenevilta sotilailta. Kauhun vallassa olevat miehet eivät panneet vastaan, vaan antoivat ilomielin ammuksensa, koska he olivat varmoja, ettei heitä sen jälkeen enää pakotettaisi kääntymään takaisin kohti vihollista.
Muutaman minuutin kuluttua ammuskeräys oli tehty, rivistöt suoristettiin uudestaan, ja marssi kohti Bastognea jatkui. Ammuksia oli yhä aivan liian vähän, ja kylmä nipisteli miehiä, joilla oli taistelupukujen lisäksi yllään vain ohuet takit. He saisivat palella vielä viikkoja, sillä Bastognessa heitä odotti pakkasen, teräksen ja veren helvetti.
Sota ei ollutkaan vielä ohi
Yhdysvaltojen armeijassa uskottiin, että Hitler oli käytännössä jo hävinnyt. Kovia kokeneet veteraanit miettivät vain sitä, miten selviäisivät ehjin nahoin viimeiset kuukaudet ennen sodan päättymistä.
Liittoutuneet olivat valmistautuneet kylmään mutta rauhalliseen jouluun Belgiassa Ardennien metsissä, kun saksalaiset yhtäkkiä aloittivatkin suurhyökkäyksen.
15. joulukuuta 1944 Saksan panssaridivisioonat murtautuivat helposti läpi Yhdysvaltojen liian harvaan miehitetyn rintamalinjan.
Ne tuhosivat yksikön toisensa jälkeen, sillä liittoutuneet eivät huonon sään vuoksi voineet antaa omilleen edes ilmatukea. Yhdysvallat yritti epätoivoisesti voittaa aikaa, ja rintamalla sotilaita käskettiin pitämään asemansa ja taistelemaan viimeiseen mieheen.
"Huutavat kotkat" suojelemaan kaupunkia
Rintaman takaa haalittiin kuumeisesti lisäjoukkoja torjumaan hyökkäystä. Pian sodanjohto äkkäsi 101. maahanlaskudivisioonan, vajaat 12 000 miestä, jotka nuolivat haavojaan taisteltuaan puoli vuotta rintamalla.
Nämä miehet, joita kutsuttiin ”huutaviksi kotkiksi” divisioonan tunnuksen mukaan, oli pudotettu Ranskaan Normandian maihinnousun yhteydessä, ja he olivat käyneet koko kesän ankaria taisteluja saksalaisia vastaan. Syksyllä divisioona oli komennettu Hollantiin, ja se oli vedetty rintamalta vasta marraskuun lopussa.
Miehet nauttivat ansaitsemastaan levosta, ja monet olivat lomalla Pariisissa, kun kuorma-autot saapuivat leiriin 18. joulukuuta. Jo seuraavana aamuna ennen auringonnousua hämmentyneitä laskuvarjojääkäreitä lähdettiin kuljettamaan syvälle Ardennien metsään.
Divisioonan tehtävä oli suojella Bastognen kaupunkia, joka oli strategisesti tärkeiden teiden risteyspaikka. Heidän tehtävänsä oli pitää asemansa hinnalla millä hyvänsä, kunnes vahvistukset saapuisivat paikalle ja työntäisivät saksalaiset takaisin.
”Ja pitäkää huoli siitä, ettei teitä piiritetä”, olivat viimeiset sanat 101. divisioonan komentajalle, ennen kuin hän lähti kohti Bastognea.
Siviilejä pakeni Bastognesta
Ensimmäiset palelevat laskuvarjojääkärit astelivat Bastognen halki varhaisina aamun tunteina 19. joulukuuta. He jatkoivat matkaa kaupungin itäpuolelle, missä he kaivautuivat maahan ja metsän suojiin.
Kaduilla jotkut kaupunkilaiset jakoivat ohi kulkeville sotilaille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Muut pysyttelivät kotona peläten saksalaisten pian valtaavan taas kaupungin.
Kun Yhdysvallat oli vapauttanut Bastognen kaksi kuukautta aiemmin, eräs nuori mies oli kirjoittanut perheensä talon seinään isolla ”Tervetuloa”. Nyt hän yritti kuumeisesti hinkata väriä pois valkoisesta seinästä.
Joukko miehiä lähti polkupyörillä pakoon kaupungista länteen. Osa heistä oli Belgian vastarintaliikkeen jäseniä, ja heitä odottaisi varma kyyditys keskitysleirille, jos saksalaismiehittäjät palaisivat. Osa pakeni muuten vain, koska pelkäsi joutuvansa Saksaan pakkotyöhön.
Suurimmalle osalle noin kolmesta tuhannesta kaupunkilaisesta asioiden käänne oli kuitenkin niin yllättävä, etteivät he osanneet lähteä ajoissa minnekään.
Kun tilanteen vakavuus valkeni heille, heidän ei auttanut muu kuin suojautua kellareihin, sillä yhdysvaltalaiset eivät voineet varmuudella luvata pystyvänsä pitämään saksalaiset poissa Bastognesta.
101. maahanlaskudivisioonaa tuolloin komentanut kenraali Anthony McAuliffe perusti päämajansa vanhalle belgialaiselle kasarmille.
Bastogne, Ranska, 28. joulukuuta 1944. Kuvassa kenraali George Patton juttelemassa 101. divisioonaa komentaneen kenraali Anthony McAuliffen kanssa.
Ei kuitenkaan sen päärakennukseen, josta saksalaiset löytäisivät hänet esikuntineen hetkessä, vaan vaatimattomaan sivurakennukseen. Sen ulkopuolella päivysti raskaasti aseistettu panssariajoneuvo siltä varalta, että saksalaiset yrittäisivät tulla sisään tankeilla.
Miehet kaivautuivat asemiin
Divisioonan esikunnan häärätessä Bastognessa sotilaat jatkoivat matkaansa heille osoitetuille alueille kaupungin ulkopuolelle. Monessa mukana olleet sotilaat aavistelivat pahaa.
Richard Winters oli kapteeni laskuvarjopataljoonassa, jolle oli osoitettu sektori kaupungin koillispuolelta. Noin 600 miehellä oli muita yhdysvaltalaisia vasemmalla puolellaan, mutta heidän toisella puolellaan ei ollut muuta kuin ammottava aukko.
Winters uskoi pataljoonan olevan väärässä paikassa, ja hän lähetti yhden miehen takaisin päämajaan selvittämään asiaa. Tämä palasi vahvistaen, että pataljoona oli aivan oikeassa paikassa. Wintersin olisi itse keksittävä, miten hän estäisi saksalaisia tunkeutumasta aukosta ja iskemästä pataljoonan asemaan sivusta.
Sotilaat alkoivat hakuin ja lapioin kaivaa routaiseen maahan ampumahautoja, joissa he vielä kyhjöttäisivät useita viikkoja. Työ oli rankkaa, mutta pelko motivoi jatkamaan. Muutaman kilometrin päästä kantautui taistelun ääniä sieltä, minne yhdysvaltalaisia yksiköitä oli lähetetty itsemurhatehtävään hidastamaan saksalaisten etenemistä.
Etuvartioihin komennetut joukot olivat tuhoon tuomittuja, mutta niiden uhrautuminen tarkoitti, että laskuvarjojääkärit saivat kokonaisen päivän aikaa valmistella asemiaan.
Saksalaiset yrittivät tunkeutua Bastogneen 19. joulukuuta vain yhdestä kohtaa. Yrityksen esti samaan aikaan laskuvarjojääkärien kanssa kaupunkiin tulleiden yhdysvaltalaistykkien ankara tulitus. Siinä tosin kului valtavasti ammuksia, joista tulisi pian puute.
Sotilaat olivat hukassa
Aamulla 20. joulukuuta laskuvarjojääkärit Bastognen ympärillä ymmärsivät olevansa auttamatta jäämässä mottiin. He eivät kuitenkaan tienneet tarkasti, missä vihollinen oli.
Kapteeni Winters huomasi puiden välistä yksinään tallustelevan saksalaissotilaan. Mies pysähtyi, laski housunsa ja kyykistyi.
Yhdysvaltalaiset odottivat liikkumatta, kunnes vihollissotilas oli toimituksensa tehnyt, ja sitten Winters komensi auttavalla koulusaksallaan: ”Tulkaa tänne.”
Saksalainen antautui heti, mutta kapteeni oli silti raivoissaan. Vihollissotilas oli noin vain päässyt kävelemään yhdysvaltalaisten puolustuslinjan läpi, komppanian päämajan ohi ja aina pataljoonan komentopaikalle.
Absurdi tilanne osoitti, kuinka heikossa tilanteessa Wintersin miehet olivat.
Yhdysvaltalaiset eksyivät itsekin sankassa metsässä. Wintersin pataljoonan sotilas Heffron oli palaamassa puolustuslinjaan haettuaan ensiaputarvikkeita, kun hän yhtäkkiä putosi kuoppaan. Hän aisti liikettä vieressään ja kuuli saksankielisen kuiskauksen: ”Hinkle? Hinkle, sinäkö se olet?”
Heffron ponkaisi kuopasta ja pinkaisi juoksuun karjuen: ”Vai muka Hinkle!”
Heffron selvisi takaisin omaan poteroonsa, ja seuraavien viikkojen aikana hänen asetoverinsa tiedustelivat häneltä usein kiusoitellen, mitä Hinklelle mahtoi kuulua.
Kokemattomuus näkyi
Samana päivänä, 20. joulukuuta, saksalaiset panssarivaunut ja sotilaat yrittivät tehdä salamahyökkäyksen Bastogneen. Se torjuttiin, mutta päivän mittaan idästä tehtiin vielä monta muuta yritystä.
Yhdysvaltalaiset pitivät asemansa, sillä he saivat tukea muutamalta panssarivaunulta ja erityisesti tykistöltä. Tykistö ampui sulkutulta teille, joita pitkin saksalaiset yrittivät edetä, ja illansuussa paine hellitti.
Saksalaiset eivät halunneet uhrata enempää aikaa tai miehiä Bastognen valtausyrityksiin, vaan he päättivät saartaa koko kaupungin alueen, ja pääjoukot jatkoivat länteen.
Bastognessa sijaitseva aukio, joka on nimetty kenraali McAuliffen mukan. Vasemmalla näkyy myös hänen muistomerkkinsä. Kuva vuodelta 1944.
Se oli ehkä 101. divisioonan pelastus, sillä suuri osa sen kranaattivarastoista oli jo käytetty. Jo seuraava keskitetty hyökkäys olisi saattanut avata saksalaisille tien Bastogneen asti. Saksalaisten sijaan tuli lumi.
21. joulukuuta näkyvyyttä oli vain muutama metri, ja Ardennien metsä peittyi paksuun valkoiseen vaippaan.
Sota ei kuitenkaan tauonnut lumisateen ajaksi. Kenraali McAuliffe halusi tietää, minne saksalaiset olivat perustamassa asemiaan, ja lähetti partioita tutkimaan tilannetta ja ottamaan vankeja.
Kapteeni Wintersin pataljoonassa noin 40 miehen joukkue valmistautui toimeen. Kaikki eivät olleet niitä huippukoulutettuja miehiä, jotka olivat leijailleet laskuvarjoillaan Normandiaan puoli vuotta aiemmin, vaan puolet divisioonan sotilaista oli ollut mukana vasta lyhyen aikaa.
Myös joukkueen nuori luutnantti oli kokematon. Kokeneet kersantit kyselivät suunnitelman perään, mutta luutnantti joutui kiertelemään:
”Teille kyllä selviää, mitä pitää tehdä, kun pääsemme metsikön luo.” Se ei lumessa tarpovia miehiä rauhoittanut.
Ryhmät menettivät pian yhteyden toisiinsa ja tiedustelijoihinsa. He rämpivät sokeasti hangessa, kun konekivääritulitus yhtäkkiä kaatoi kaksi miestä. Alkoi raivoisa tulitaistelu. Kersantit huutelivat saadakseen ohjeita joukkueen johtajalta, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitten he käskivät miehensä takaisin. Joukkue palasi asemiin ilman vankeja ja muutaman miehen menettäneenä.
Ankarassa pakkasessa alkoi uuvuttava asemasota.
Talvi ei antanut armoa
Etulinjassa yhdysvaltalaiset elivät ympäri vuorokauden ampumahaudoissa, jotka olivat miehenmittaisia ja vain reilut puoli metriä leveitä.
Niihin ahtautui kaksi sotilasta kuhunkin. Nukkuessaan he makasivat niin lähekkäin, että he lämmittivät toisiaan. Silti he palelivat jatkuvasti, sillä heidät oli lähetetty leiristään Bastogneen niin nopeasti, ettei heille ollut ehditty jakaa kunnon varusteita.
Avotulen teko oli etulinjassa ehdottomasti kielletty, joten he eivät voineet nauttia nuotionkaan hehkusta saati lämpimistä aterioista. Lämpötila laski yö toisensa jälkeen, ja jotkut sotilaat eivät enää edes yrittäneet nukkua. He vain istuivat ja haaveilivat siitä, mitä tekisivät, jos selviäisivät hengissä Bastognesta ja koko sodasta.
Eräällä kersantilla Wintersin pataljoonassa oli tapana lohduttaa itseään laulamalla yöt läpeensä, mikä ärsytti suuresti naapuripoteroiden miehiä.
Kylmyyden lisäksi sotilaita jäyti jatkuva pelko. Saksan tykit jylisivät vähän väliä, eivätkä ampumahaudat tarjonneet kummoistakaan suojaa kranaattien räjähdellessä mäntyjen latvustoissa. Satelevat sirpaleet ja puunsäleet aiheuttivat koko ajan uusia tappioita.
Miehet pysyivät paikoillaan
Yhdysvaltalaistykistö vastasi tuleen vain muutamana ensimmäisenä päivänä. Sitten viimeiset kranaatit pantiin talteen siltä varalta, että saksalaiset yrittäisivät murtautua puolustuslinjan läpi.
Myös kiväärien ja konekiväärien ammusvarastot hupenivat huolestuttavaa tahtia, mutta niin kauan kuin pilvinen ja luminen sää jatkui, lentokoneet eivät voineet pudottaa alueelle täydennyksiä.
Jotkut leikittelivät ajatuksella ampua itseään jalkaan. Haavoittuneita ei voitu kuljettaa Bastognesta ulos, mutta ainakin silloin pääsisi pois etulinjasta sisätiloihin ja saisi lämmintä ruokaa.
Vain harva kuitenkaan teki sitä, ja monet sellaisetkin sotilaat, joilla oli pahoja paleltumia, pysyivät asemapaikassaan.
”Jos kaikki, joilla oli hyvä syy lähteä etulinjasta, olisivat tehneet niin, ei meillä enää olisi ollut etulinjaa”, arvioi kapteeni Winters.
Palelevat miehet odottivat sinnikkäästi saksalaisten seuraavaa hyökkäystä.
Saksalaiset hyökkäsivät rajusti
Saksalaispiirittäjät olivat pitäneet yhdysvaltalaisia kovassa paineessa Bastognen ensimmäisistä taisteluista asti.
Tarkka-ampujat vaanivat valmiina lähettämään kuulan kalloon jokaiselle yhdysvaltalaiselle, joka kurkisti poteronsa reunan yli, ja partioita tunkeutui vähän väliä puolustusringin aukoista, jolloin eri yksiköistä tulleet yhdysvaltalaiset ajoivat tunkeutujat yksissä tuumin pois.
Päivittäisten pienten hyökkäyksien jälkeen iltapäivällä 23. joulukuuta tapahtui voimakas rynnistys. Saksalaiset panssarivaunut ja sotilaat puskivat yhdysvaltalaislinjaa vasten Bastognen eteläpuolella ja tuhosivat lukuisia puolustusasemia.
Hyökkäys jatkui pitkälle iltaan, mutta pimeässä laskuvarjojääkärien oli helpompi päästä saksalaisten panssarivaunujen lähelle ja tuhota niitä singoillaan.
Puolustukseen saatiin myös hieman lisäjoukkoja lyhentämällä puolustuslinjaa toisaalla ja tuomalla miehiä sieltä avuksi. Kun jouluaatto valkeni, Bastogne oli yhä yhdysvaltalaisten hallussa.
Jouluateriana kylmiä papuja
Kaupunki oli täynnä haavoittuneita sotilaita, joita muutama lääkäri ja belgialaiset siviilit yrittivät hoitaa miten taisivat. Lääkkeet olivat lähes loppu, ja haavoittuneille jaettiin kipujen lievitykseen alkoholia.
Eräs Wintersin pataljoonan sotilas yritti turruttaa tuskiaan makealla vihreällä minttuliköörillä. Sen vihreä väri oli yhä tallella, kun mies oksensi pelosta kypäräänsä saksalaisten lentokoneiden pommittaessa Bastognea.
Yksi pommeista osui rakennukseen, jossa oli 20 haavoittunutta ja yksi belgialainen sairaanhoitaja. Kaikki kuolivat välittömästi.
Räjähdykset olivat pakottaneet kenraali McAuliffen siirtämään päämajansa jo aiemmin alas kellariin. Siellä muonittajat onnistuivat valmistamaan jotain etäisesti joulupäivällistä muistuttavaa.
Aiemmin päivällä McAuliffe oli lähettänyt joukoilleen tervehdyksen, jonka mukaan heidän joululahjansa toisilleen oli kunnia Bastognen vakaasta puolustuksesta.
Etulinjan sotilaat olisivat mieluummin ottaneet siivun esikunnan kalkkunasta. Heidän jouluaterianaan oli kylmiä papuja, ja ainoa helpotus, jonka Wintersin pataljoonan kersantit saattoivat tarjota, oli ottaa itselleen seuraavan yön vahtivuorot.
Patton avasi huoltokäytävän
Vaikka jouluaatto oli karu, Bastognessa oli selvitty pahimmasta. Sää selkeni, ja liittoutuneiden pommittajat saattoivat lopulta iskeä kaupunkia ympäröiviin saksalaisasemiin ja huoltolennot pääsivät pudottamaan täydennyksiä kaupunkiin.
Jouluateria piiritetyssä Bastognessa vuonna 1944.
Sen ansiosta 101. divisioona jaksoi sinnitellä vielä muutaman päivän.
Lopulta apu saapui Bastogneen maineikkaan panssarikenraali Pattonin ja 3. armeijan muodossa 26. joulukuuta. Ensin saatiin auki vain kapea käytävä kaupungin eteläpuolelle, mutta sitä pitkin kaupunkiin voitiin kuljettaa täydennyksiä kuorma-autoilla ja haavoittuneet voitiin evakuoida.
Kaupunkiin kantautui myös uutisia maailmalta, ja laskuvarjojääkäreille selvisi, että heidän sinnikäs puolustustaistelunsa oli tehnyt heistä sankareita Yhdysvalloissa.
Kenraali Maxwell Taylor saapui myös paikalle ja otti 101. divisioonan komennon takaisin tehtävää väliaikaisesti hoitaneelta McAuliffelta.
”Tarkkailkaa edessänne olevaa metsikköä”, Taylor ohjeisti Wintersiä.
”Mitä hemmettiä sinä luulet meidän täällä tehneen, kun sinä olit Washingtonissa”, Winters ajatteli, mutta ei sanonut mitään.
Hitlerin viimeinen hyökkäysyritys Ardenneilla oli pysäytetty ja Saksa oli käytännössä lyöty. Yhdysvaltalaiset olivat tukkineet tien Bastognessa ja katkaisseet siten huoltoyhteydet Saksan panssarijoukoille lännempänä.
Kenraali Pattonin taistelujen aikana haltuunsa ottama natsilippu.
Uupuneet laskuvarjojääkärit odottivat pääsevänsä siitä hyvästä vapaalle, mutta kesti vielä tammikuun 17. päivään asti, ennen kuin 101. divisioona sai luvan lähteä etulinjasta.
Lisää Historia-julkaisun artikkeleita:
Talvisota: Puolustussota 40 pakkasasteessa
George Patton: Hullu cowboykenraali
Hyökkäys Puolaan: Stuka-koneet kävivät salamasotaa taivaalta