Loppuvuodesta vuonna 1942 käytiin Stalingradissa verisiä kamppailuja Stalinin ja Hitlerin joukkojen välillä, kuolemasta ja tappioista välittämättä. MTV Uutiset julkaisee yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa artikkelin Stalingradin savuavista raunioista.
Nuori puna-armeijan sotilas Mihail Panikako järkyttyi näkemästään, kun hän saapui Volgan itärannalle syyskuisena iltana vuonna 1942. Joen toisella puolella liekit ja räjähdykset valaisivat Stalingradia, ja valojuova-ammukset ja valonheittimien valokeilat tanssivat taivaalla.
Historia-sarjassa on julkaistu aiemmin:
Erikoisartikkeli: Myrkkyruiskeita silmiin ja karmeita leikkauksia – näin natsilääkäri kylvi kauhua
Erikoisartikkeli: Huikea kepponen sekoitti Lontoon – 1800-luvun veijari jekkuili kuolemaansa saakka
Stalingradissa hätäisesti koulutetut neuvostosotilaat yrittivät jarruttaa saksalaisten hyökkäystä teollisuuskaupungin raunioihin. Epätoivoisesti taistelevan puna-armeijan ainoa elämänlanka oli Volga, jonka itärannalta proomut ja pikkuveneet toivat kaupunkiin joka yö ruokaa, ammuksia ja vahvistuksia.
Tuona yönä Panikako ylitti 883. rykmentin mukana joen ja joutui suoraan etulinjaan tiilijätteen ja ruumiiden keskelle. Kaupunkia puolustaneet uupuneet sotilaat totesivat, että tulokkaille oli luvassa vain muutama päivä elinaikaa.
Ennustus kävi toteen Panikakon kohdalla 1. lokakuuta, kolme päivää hänen Stalingradiin tulonsa jälkeen. Hän makasi poterossa Punainen lokakuu -terästehtaan edustalla, kun saksalainen panssarivaunu vyöryi häntä kohti.
Hän sytytti itse tekemänsä polttopullon sytytyslankana toimivat rievut mutta kaatoi vahingossa osan pullojen syttyvästä nesteestä päällensä. Univormu liekeissä Panikako kapusi piilostaan ja juoksi kohti panssarivaunua. Hän rikkoi pullon sen jäähdytysaukkoon, ja panssarivaunu räjähti.
Panikako kuoli heti.
Stalinin nimeä kantavalla kaupungilla erikoisasema
Nuorukaisen urheus tuli kuin tilauksesta Neuvostoliiton propagandakoneistolle, ja pian rintamalle levitetyissä lentolehtisissä kehotettiin muita seuraamaan hänen esimerkkiään.
Panikako oli juuri sellainen sotilas, jollaisia puna-armeija Stalingradissa tarvitsi.
Saksan vahvat joukot olivat edenneet Stalingradin esikaupunkeihin elokuun lopulla 1942. Ne osallistuivat operaatio Siniseksi nimettyyn hyökkäyssuunnitelmaan, jonka päätavoitteena oli valloittaa Kaukasian suuret öljykentät.
Adolf Hitlerin alkuperäisessä suunnitelmassa Stalingrad oli vain välitavoite, joka piti hoitaa nopeasti pois alta, mutta Josif Stalinille kaupungilla oli suuri merkitys. Hän uskoi, että puna-armeijan taistelumoraali luhistuisi, jos hänen nimeään kantava kaupunki joutuisi vihollisen käsiin.
Stalingrad oli myös Kaukasiasta tuodun öljyn kuljetusten solmukohta. Stalin määräsi siksi puolustamaan kaupunkia viimeiseen mieheen.
Stalin pelkäsi Saksan hyökkäystä Moskovaan, joten Stalingrad ei saanut tarvitsemiaan vahvistuksia, vaan puna-armeijan heikentynyt 62. armeija joutui taistelemaan yksin. Se oli jo kärsinyt suuria tappioita kaupungin länsipuolella ja sai nyt apua vain paikallisista työläisistä kootuista ”erikoisprikaateista”.
Vastapuolella oli Saksan 250 000 sotilaan 6. armeija, jonka komentaja, kenraali Friedrich Paulus, uskoi nopeaan voittoon. Saksan joukot aloittivat suurhyökkäyksen Stalingradiin 13. syyskuuta.
Näin eräs puna-armeijan sotilas kuvasi Saksan panssarikolonnien ja joukkojen saapumisen aiheuttamaa järkytystä:
”Näytti kuin parvi mustia hyönteisiä olisi ryöminyt kohti kaupunkia. He olivat vahvasti aseistettuja, ja heitä tuli aina vain lisää. Olimme varmoja, että he jyräisivät meidät vaivatta alleen.”
Saksalaiset valloittivat nopeasti kaupungin keskustan ja pohjoisen teollisuusalueen välissä olevan Mamajevin kurgaaniksi kutsutun kukkulan, jolta oli hyvä näkyvyys Volgalle.
Samaan aikaan saksalaiset tunkeutuivat myös kaupungin keskustaan, jossa he etenivät uhkaavaa vauhtia kohti joenrantaa ja tärkeää lauttalaituria.
Hyökkääjillä oli noin kaksinkertainen miesvahvuus Neuvostoliiton 62. armeijaan verrattuna, viisinkertainen määrä panssarivaunuja ja täydellinen ilmaherruus. Tarvittiin rohkeita päätöksiä, jottei kaupunkia olisi menetetty jo taistelun ensimmäisinä päivinä.
Venäläissotilaat marssivat Stalingradin taistelun kunniaksi pystytetyn muistomerkin ohi juhlallisuuksissa vuonna 2013 Volgogradissa (ent. Stalingrad).
Kenraali tuki joukkojaan keskellä helvettiä
Saksan ilmahyökkäysten takia puna-armeijan vahvistukset ylittivät Volgan vain yön pimeydessä. 14. syyskuuta 62. armeija oli kuitenkin niin kovassa pulassa Stalingradissa, että tuhansia sotilaita lähetettiin ylittämään joki päivänvalossa.
Saksalaiset tulittivat veneitä kiivaasti, ja alle puolet neuvostosotilaista selvisi matkasta. Heidät lähetettiin toisella rannalla heti vastahyökkäykseen, sillä saksalaiset etenivät nopeasti.
Seuraavina viikkoina saksalaiset olivat monesti lähellä pakottaa puna-armeijan perääntymään Volgalta, mutta sitten kenraali Tšuikov alkoi saada puolustuksensa järjestykseen.
42-vuotias Vasili Tšuikov oli saanut 62. armeijan komentoonsa heti Saksan hyökkäyksen alettua. Hän oli luontainen sotilas, joka oli perinyt peräänantamattoman luonteensa ja räjähtävän temperamenttinsa painijana mainetta niittäneeltä maanviljelijäisältään.
Tšuikov saattoi räjähtää suorastaan väkivaltaiseen raivoon, jos joku upseeri petti hänen korkeat odotuksensa. Tavalliset sotilaat kuitenkin pitivät hänestä, sillä hän muistutti heitä talonpoikaisine kasvonpiirteineen, tummine hiuspehkoineen ja karkeine huumorintajuineen. Lisäksi hän pysytteli aina joukkojensa lähellä.
Kun Saksan Paulus jakeli määräyksiään turvassa sadan kilometrin päässä rintamalta, Tšuikov pysytteli Stalingradissa kiivaimpienkin taistelujen ajan.
”Se teki meihin suuren vaikutuksen. Ylin komentajamme oli meidän kanssamme keskellä sitä helvettiä. Se valoi meihin lujaa tahtoa puolustaa asemiamme”, kertoi eräs komppanianpäällikkö kenraalista, joka oli mustassa takissaan tuttu näky myös juoksuhautojen keskellä.
Lisäksi Tšuikov kehotti upseereita jakamaan voi-, keksi-, sokeri- ja tupakka-annoksiaan tavallisten sotilaiden kanssa eikä sallinut heidän hyödyntää asemaansa etuoikeuksien saamiseksi. Yhteiset kärsimykset raunioiden keskellä loivat 62. armeijaan taisteluhenkeä ankarista tappioista huolimatta.
Tšuikovin vahvuus oli myös hänen taktinen kykynsä ymmärtää kaupunkitaistelujen erikoisluonne.
Venäjän presidentti Vladimir Putin kättelee toisen maailmansodan veteraania muistojuhlassa Volgogradin (ent. Stalingradin) kaupungissa vuonns 2013.
"Murskautuivat kuin aallot kallioon"
Josif Stalin oli tehnyt selväksi, että Stalingradia oli puolustettava hinnalla millä hyvänsä.
”Ei askeltakaan taaksepäin”, hän oli julistanut käskyssään. Upseerit, jotka antoivat miestensä perääntyä, joutuivat suoraan sotaoikeuteen.
Puna-armeijan sotilaat olivat rakentaneet puolustusasemia linnoittamalla raskaasti Stalingradin vankimmat rakennukset.
Niiden ympärille oli kylvetty saksalaisten etenemistä vaikeuttavia piikkilankoja ja miinoja. Vihollisen hyökätessä puolustusasemat saivat tykistötukea Volgan itärannikolta, jonne saapui koko ajan lisää tykkejä taistelun edetessä.
”Fasistijoukot murskautuvat tykkitulessamme niin kuin aallot murtuvat kallioon”, Tšuikov oli todennut.
Sellaista kieltä hänen sotilaansa ymmärsivät.
Eräästä Pensenskajakadun talosta tuli tärkeä neuvostopropagandalle. Kersantti Jakov Pavlovin johtamat sotilaat puolustivat Pavlovin taloksi kutsuttua taloa sinnikkäästi vielä kun kaikki muut neuvostojoukot oli ajettu keskustasta ulos.
Virallisen tarinan mukaan Pavlov ja hänen 25 miehen joukkueensa pitivät taloa hallussaan kuolemaa halveksuen. Silminnäkijöiden kuvausten mukaan Pavlovin talo oli kuitenkin hyvin linnoitettu ja miehitetty.
Taistelujen välillä sotilaat oleskelivat talon kellareissa ja bunkkereissa suojassa kranaattitulelta. Heillä oli kellarissa liesi ruuanlaittoa varten ja jopa patjoja lepäämistä varten, mutta he nukkuivat aina saappaat jalassa valmiina taistelemaan.
Talon kellarissa piileskeli myös useita perheitä, jotka eivät olleet ennättäneet lähteä ajoissa pakoon. Eräs nainen synnytti siellä tytön, Zinan, jonka isä oli kaatunut taistelujen ensimmäisinä päivinä.
Pienokaisen eloonjäämismahdollisuudet olivat huonot, mutta Pavlovin miehet hankkivat henkensä uhalla ruokaa imettävälle äidille, ja Zina jäi eloon.
Tuntematon venäläinen sotaveteraani vierailulla Mamajevin kukkuloille pystytetyllä muistomerkillä helmikuussa 2008.
62. armeija taisteli öisin
Tšuikov tajusi pian, miten Saksan ilmaherruutta ja tykistöylivoimaa vastaan piti taistella.
Hän käski pitää etäisyyden viholliseen niin lyhyenä, mieluusti 25–50 metrissä, että saksalaiset eivät voisi pommittaa neuvostoliittolaisten asemia osumatta väistämättä myös omiinsa.
”Vihollista ei saa koskaan päästää liian etäälle”, Tšuikov ohjeisti.
Tšuikov onnistui saksalaisia paremmin järjestämään joukkonsa raunioiksi tuhotussa kaupungissa käytyihin taisteluihin. Hän ei suunnitellut suuria operaatioita vaan hän jakoi sotilaansa 50–80 miehen iskujoukkoihin, jotka pystyivät toimimaan tehokkaasti Stalingradin sokkeloissa.
Iskujoukoissa oli rynnäkköryhmä, vahvistusryhmä ja reserviryhmä. Rynnäkköpartiot lähtivät liikkeelle auringonlaskun jälkeen, jolloin ei ollut pelkoa ilmahyökkäyksestä.
Saksalaiset puolestaan yleensä lepäsivät tuolloin kerätäkseen voimia seuraavaa päivää varten, ja he kävivät vain harvoin hyökkäykseen pimeän tultua, jolloin tykkien ja lentokoneiden oli vaikea antaa tulitukea.
Muuan venäläissotilas on kuvaillut yöllistä hyökkäystä joentörmälle, jolla oli 30 saksalaissotilasta.
Venäläiset räjäyttivät tiensä rakennukseen ja huomasivat yhtäkkiä olevansa niin lähellä vihollista, että taistelu jouduttiin käymään veitsin ja kenttälapioin. Joku saksalainen tarttui venäläistä kurkusta ja yritti kuristaa hänet, mutta venäläinen iski veitsensä saksalaisen niskaan.
”Tuollaiset lähitaistelut olivat aivan oma lajinsa. Sisällä rakennuksessa kivääristä ei ole hyötyä, sillä sitä ei ehdi ladata eikä sitä voi käyttää tehokkaasti niin ahtaassa tilassa. Veitset ja pienet terävät lapiot olivat parhaita aseita lähitaistelussa, jossa tarvittiin henkistä kanttia ja salamannopeita refleksejä.”
Lähitaistelut kauhistuttivat saksalaisia, samoin kuin toistuvat väijytykset, joissa puna-armeijan sotilaat yhtäkkiä hyökkäsivät saksalaispartioiden takaa. Tšuikovin iskuryhmät hiipivät etenevien saksalaisten selustaan viemäreihin, taloihin ja kellareihin ennalta tekemiänsä käytäviä ja tunneleita pitkin.
Saksalainen Wilhelm Hoffman palveli 94. jalkaväkidivisioonassa ja osallistui taisteluihin Stalingradin keskustassa.
”Niitä ei voi nähdä, ne piileksivät taloissa ja kellareissa ja hyökkäävät joka puolelta, joskus suoraan takaamme. Venäläisiä ilmestyi yhtäkkiä alueelle, jonka olimme valloittaneet pari päivää aikaisemmin, ja niin taistelu alkoi taas alusta", hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Molemmille puolille suuria tappioita ja kärsimyksiä aiheuttaneet taistelut jatkuivat syyskuun loppuun asti, jolloin Stalingradin keskusta-alue päätyi lopulta saksalaisten haltuun.
Verilöyly oli kuitenkin vasta alkamassa, ja tulossa oli entistä ankarampia taisteluja ja yhä enemmän kaatuneita.
Venäläisiä toisen maailmansodan veteraaneja konsertissa, joka järjestettiin Volgogradissa (ent. Stalingradissa) toukokuussa 2015. Tilaisuudessa Saksan ja Venäjän ulkoministerit laskivat seppeleet sodassa kuolleiden kunniaksi.
"Vain murheellinen kiekko kuulsi pilvien läpi"
Stalin ja Hitler tekivät monia strategisia virheitä, kun Stalingradista kehittyi heille molemmille arvovaltakysymys. Kumpikin halusi kaupungin hallintaansa hinnalla millä hyvänsä, ja kymmeniätuhansia uusia sotilaita lähetettiin taisteluun.
Kun saksalaisten sotilashautausmaat rintaman takana alkoivat täyttyä, Stalingradin valloituksesta tuli Hitlerille pakkomielle.
”Kukaan ei aja meitä sieltä pois”, hän julisti 30. syyskuuta 1942 Berliinissä pitämässään puheessa.
Hänen kenraalinsa varoittelivat, että jos hän keskittyisi liikaa Stalingradin valtaamiseen, Kaukasuksen tärkeitä öljykenttiä ei pystyttäisi valloittamaan ennen talven tuloa, ja että liian pitkäksi venynyttä rintamalinjaa pitäisi supistaa.
Hitler ei kuitenkaan kuunnellut kokeneita kenraalejaan vaan vaati uutta, entistä voimallisempaa hyökkäystä.
14. lokakuuta Saksan ilmavoimat yllättivät Tšuikovin divisioonat aloittamalla siihen asti mittavimmat ilmahyökkäyksensä Stalingradiin. Stuka-syöksypommittajat syöksyivät taivaalta ja kuljettivat pommilastinsa tarkasti kohteisiinsa niin, että Saksan asemat eivät saaneet osumia.
Sotahistoriallisen museon johtaja Torsten Radtke esittelee Junkers Ju-87 (Stuka)-pommittajan osaa, joka löytyi läheltä Ruegenin saarta vuonna 2012.
”Meidän piti työntää pommit suoraan kohteeseen kuin leivät uuniin”, kuvaili 31-vuotias saksalaismajuri Paul-Werner Hozzel, joka johti Stukien hyökkäystä.
Hänen laivueensa lensi Stalingradiin kaikkiaan 12 000 taistelutehtävää.
Ilmahyökkäysten jälkeen yli 2 000 tykkiä ja kranaatinheitintä aloitti tulituksensa. Aurinko paistoi kirkkaana taistelukentän yllä tuona päivänä, mutta maan päällä vallitsi pimeä kaaos.
”Aurinkoa ei enää näkynyt, vain murheellinen ruskea kiekko kuulsi pilvien läpi. Irtonaista maata, tulta ja savua oli joka puolella. Yksittäisiä räjähdyksiä ei erottanut, vaan kaikki oli yhtä jylisevää ukkosseinämää”, venäläissotilas kuvaili.
Paikalliset tutkijat valmistelevat taistelualueelta löytämiään saksalaissotilaan jäänteitä kuljetukseen vuonna 1999 Volgogradissa (ent. Stalingradissa).
Yllätysiskuja raunioista
Kun Saksan tykit lopulta vaikenivat, 90 000 saksalaissotilasta ja 300 panssarivaunua hyökkäsi yli viiden kilometrin pituisena rintamana. Kohteena oli kolme suurta tehdasta Stalingradin pohjoisosassa, jossa Tšuikovilla oli vielä puolustusasemia.
Tšuikovin 62. armeijassa oli vajaat 20 000 miestä ja noin 20 toimintakykyistä panssarivaunua. Puna-armeja oli kuitenkin tukkinut kaikki kadut hidastaakseen saksalaisten panssarien etenemistä, kaivanut aukkoja rakennusten seiniin panssarintorjunta-aseille ja haalinut runsaasti räjähdysaineita.
Saksalaisten saapuessa puna-armeijan sotilaat syöksyivät piiloistaan raunioista. Saksan ankarat pommitukset eivät olleetkaan lannistaneet vihollista.
”Ikään kuin olisimme heitelleet lelutorpedoja pommien sijaan”, Stuka-majuri Hozzel totesi.
Saksa pakotti ylivoimallaan puolustajat kuitenkin perääntymään, ja puna-armeijan haltuun jäi vain noin 200 metriä leveä kaistale Volgan rannalla.
Saksalaiset hallitsivat 90:ä prosenttia Stalingradista, ja he tulittivat loppuosaa taukoamatta. Jopa yleensä niin optimistisen Tšuikovin oli vaikea nähdä ulospääsyä tilanteesta iltapäivällä 15. lokakuuta.
Saksalaiset lähestyivät hänen päämajaansa, ja hän kutsui esikuntaansa kuuluneen pikkuveljensä luokseen.
”Fjodor, toisen meistä on päästävä täältä hengissä. Kun saksalaiset puskevat läpi, otan konepistoolini ja taistelen Volgan viimeisestä rannasta. En antaudu, vaan kuolen taistellen”, kenraali sanoi.
Hän antoi veljelleen jäähyväiskirjeen vietäväksi vaimolleen Valentinalle ja lähetti hänet turvaan Volgan itärannalle. Sitten hän antoi tykeille käskyn pommittaa päämajaansa ja tuhota kaiken, jos saksalaiset pääsisivät läpi.
Kukaan ei uskonut elävänsä pitkään
Puna-armeijan sotilaat elivät bunkkereissaan ja juoksuhaudoissaan miettimättä tulevaa, sillä kukaan ei uskonut elävänsä pitkään. Tuhansien sotilaiden divisioonat pienenivät muutamaan sataan mieheen parissa päivässä.
Loppua odotteleville sotilaille syntyi rituaaleja. Sellainen oli osoittaa omaa taskuaan ja sitten leikkiin suostuneen toverin taskua ja kysyä: ”Vaihto katsomatta?”
Sotilaat vaihtoivat taskujensa sisällön keskenään ja saivat ehkä kellon, ehkä savukkeita tai joskus eivät mitään.
Tällaisilla tempuilla sotilaat yrittivät pitää mielialaa yllä tietäessään ehkä kuolevansa pian.
Toisella puolella saksalainen sotilas Wilhelm Hoffman kirjoitti päiväkirjaansa: ”Stalingradissa kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.”
62. armeijan lääkärit ja sairaanhoitajat työskentelivät yötä päivää pelastaakseen haavoittuneita, mutta evakuointi Volgan itärannalle oli hankalaa. Joskus pahoin haavoittuneet sotilaat vain lähetettiin Volgaa pitkin tukkilautoilla toivoen, että muut huolehtisivat heistä.
Kun taistelu jatkui lokakuun ajan, tarkka-ampujien merkitys puna-armeijalle korostui. Sotilas Aleksandr Kalentjev näytti mallia, kun hän pyysi lupaa lähteä taisteluun itsenäisesti. Hän oli ollut taitava ampuja lapsesta lähtien, ja nyt hän halusi omien sanojensa mukaan ”lähteä kivääreineen fritzien kimppuun”.
Kalentjev löysi raunioista hyviä paikkoja, joissa hän makasi kärsivällisesti väijymässä vihollista, ja muutamassa päivässä hän ampui 10 saksalaista.
Pian monet alkoivat noudattaa hänen esimerkkiään. He kutsuivat sitä ”tilin avaamiseksi” – kostotilin, jolle kerättiin kuolleita saksalaisia.
Kenraali Tšuikov kannusti miehiään: ”Saakoon jokainen saksalainen tuntea elävänsä jatkuvasti kiväärinpiipun tähtäimessä.”
Puna-armeijan lehti ylisti vuolaasti taitavimpia tarkka-ampujia, jotka olivat keränneet 50 tai jopa sata tappoa tililleen. Myös saksalaiset lähettivät omat tarkka-ampujansa asialle, ja he kävivät piiloistaan armotonta kaksintaistelua venäläisten kanssa.
Kuva kateissa olevasta sotilaasta koristaa kaatuneiden saksalaissotilaiden muistoksi pystytettyjä kiviä hautausmaalla Volgogradissa (ent. Stalingradissa). Hautausmaa avattiin vuonna 2006.
Vastahyökkäys mursi saksalaiset
Kun lokakuu kallistui kohti loppuaan eivätkä saksalaiset olleet onnistuneet tekemään lopullista läpimurtoa, heidän henkinen kanttinsa alkoi horjua. Saksan 6. armeijan väsyneet sotilaat menettivät vähitellen uskonsa siihen, että he onnistuisivat murtamaan vihollisen viimeisen sinnikkään vastarinnan.
Eräs neuvostoupseeri huomasi muutoksen. Aiemmin taistelujen käydessä kiivaimmillaankin saksalaiset olivat aina pitäneet huolta puhtaudestaan ja ajaneet partansa, mutta nyt he alkoivat näyttää siivottomilta ja lannistuneilta ja heidän hyökkäyksensä kävivät yhä ponnettomammiksi.
Nainen suree kaatuneiden saksalaissotilaiden muistoksi avatulla hautausmaalla Volgogradissa (ent. Stalingradissa) syyskuussa vuonna 2006.
Kun Stalingradiin laskeutui apaattinen välinpitämättömyys, taistelun ratkaisu tehtiin muualla.
Neuvostoliiton sodanjohto oli kerännyt reservistä miljoonan sotilaan armeijan, joka lähti liikkeelle 19. marraskuuta 1942. Valtavat panssaroidut joukot murtautuivat läpi Stalingradin pohjois- ja eteläpuolella, ja muutaman päivän kuluttua ne kohtasivat 6. armeijan selustassa.
Niskan päällä olleet saksalaiset piirittäjät joutuivat nyt itse saarretuiksi.
Tšuikovin sotilaat tajusivat helpotuksekseen, että heidän koettelemuksensa päättyisivät pian. Parin päivän kuluttua he kuulivat neuvostotykkien jylyn lännestä, vihollisen selustasta. 62. armeija oli pitänyt asemansa ja sai nyt apua.
Saksan 6. armeija murtui lopulta vasta 2. helmikuuta 1943, jolloin kenraali Paulus antautui, vastoin Hitlerin nimenomaista määräystä.
Tarkkoja lukuja ei tiedetä, mutta on arvioitu, että yhteensä noin miljoona saksalaista ja neuvostoliittolaista sotilasta kuoli, haavoittui tai jäi vangiksi Stalingradissa. Stalingradin taistelu ja Saksan musertava tappio siellä olivat sodan käännekohtia itärintamalla.
Vasili Tšuikov osallistui ratkaiseviin Berliinin taisteluihin vuonna 1945 ja sai Neuvostoliiton sankarin mitalin kahdesti.
Hänet ylennettiin marsalkaksi, ja kun hän kuoli vuonna 1982, häntä ei haudattu Moskovaan, kuten korkea-arvoiset upseerit yleensä, vaan hänet laskettiin haudan lepoon Stalingradiin.
Nykyisin Volgogradiin (ent. Stalingrad) on pystytetty Ikuinen tuli -muistomerkki Stalingradin taistelun kunniaksi. Siellä on vieraillut muun muassa Venäjän presidentti Vladimir Putin vuonna 2013.
Lue lisää Historia-artikkeleita:
Salamasota pakotti Euroopan polvilleen
Hyökkäys Puolaan: Stuka-koneet kävivät salamasotaa taivaalta
Kuka aloitti terroripommitukset?
Natsivakoojat sieppasivat MI6:n agentteja
Britit pommittivat saksalaissiviilejä tahallaan
10 toisen maailmansodan floppia
Miksi liittoutuneet voittivat akselivallat?
Monte Cassino: Liittoutuneiden voitto tuli kalliiksi
Sukellusvenesota: Taistelu natsien sukellusveneitä vastaan