Helena Petäistö: Ehtiikö Macron enää pelastaa Euroopan ja kuuleeko Suomi hänen viestiään? Nyt ei pelkkä sisu riitä

Presidentti Emmanuel Macron jatkaa läpi EU:n historian jatkunutta, Ranskasta lähtevää Eurooppa-visiointia. Tällä kertaa Macronilla on enää kolme vuotta aikaa ajaa läpi visioitaan ja lähtökohdat ovat vaikeammat kuin seitsemän vuotta sitten, mutta hänellä on puolellaan yksi uusi merkittävä uusi tukija, Puola.

Perinteinen sanonta kuuluu: Ymmärtääkseen nykypäivää täytyy tuntea historia. Se pätee myös Euroopan unioniin. Silloin tällöin minäkin joudun vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Macron on niin innokas Eurooppa-visioija. Vastaus siihen löytyy historiasta.

Churchill vaati Ranskalta johtajuutta

Monet ihmettelevät myös, miksi EU on sellainen himmeli kuin se on, monien mielestä liian sekava ja monimutkainen. Bien évidemment, selväähän se on, sillä hallintomalli on tullut Ranskasta. Jos se olisi tullut toisesta suuresta EU-maasta, Saksasta, se olisi todennäköisesti paljon selkeämpi ja suoraviivaisempi.

Mutta Euroopan yhdentymisen syntyhistoria nyt vain meni niin, että Ranska todella joutui yhdentymisen päällepäsmäriksi täysin pyytämättä ja yllättäen – niin kuin kuuluisa faksi erään pääministerin käsiin Suomessa. Ranskalle vaatimus – tai ainakin painava kehotus – tuli Euroopan viime vuosisadan suurimmalta sankarilta, Britannian pääministeri Winston Churchilliltä.

Sankari itse oli perin kyllästynyt siihen, että Britannian piti aina tulla voimalla selvittämään Manner-Euroopan verisiä sotkuja, joista viimeisin, Natsi-Saksan kukistaminen, ei ollut mikään bagatelle, pikkujuttu, ja sen ymmärsivät ranskalaiset jos ketkä. 

Kuuluisassa Zürichin puheessaan vuonna 1947 Churchill julisti, että Manner-Euroopan on syytä lähteä yhdentymisen tielle – Ranskan viitoittamana. Saksa oli silloin polvillaan ja pois pelistä.

Myöhempi historia osoittaa, ettei Saksalla ole koskaan myöhemminkään ollut haluja Eurooppa-visiointiin. Toisen maailmansodan taakka oli sille pitkään liian suuri, eikä Saksojen yhdentymisen jälkeenkään sieltä ole suuria visionäärejä löytynyt. 

Vain neljä eurooppalaista on saanut Euroopan kunniakansalaisen arvon; kolme heistä on ranskalaista ja vain yksi saksalainen. Ranskikset ovat tietysti ”Euroopan isät” Jean Monnet, Robert Schuman ja Jacques Delors, ja ainoa saku on Helmut Kohl, Saksojen yhdistäjä. 

Monnet'n metodi sysäsi Euroopan raiteilleen

Churchill sai tahtonsa läpi, sillä ihme kyllä Ranskasta sattui löytymään suuri visionääri, korkea valtionvirkamies Jean Monnet ja hänen visionsa taitava toimeenpanija, ulkoministeri Robert Schuman. Heidän yhteistyöllään syntyi Euroopan hiili- ja teräsliitto vuonna 1951, ja maanosan valtioita yhteen sitova kehitys lähti liikkeelle kahden ranskalaisen sysäämänä niin sanotulla Monnet’n metodilla, pienten askelten politiikalla. 

Ranskan presidentti Charles de Gaullen aloitteesta syntyi vuonna 1963 niin sanottu Élysée-sopimus, joka vahvisti Ranskan ja Saksan yhteistyön kirjallisesti ja sitomalla maat säännöllisiin korkeimman tason tapaamisiin silloinkin, kun niiden valtionjohtajien kemiat eivät pelaa – niin kuin tilanne tänä päivänä valitettavasti on.

Ranska ideoi, mutta ei päätä ilman Saksaa

Ranskan visiointi ei ole kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että Ranska johtaisi Eurooppaa, vaan siihen on aina tarvittu kahden suuren yhteistyö. Se taas on onnistunut vain silloin, kun maiden johtajat ovat löytäneet keskinäisen luottamuksen ja molemmilla on ollut yhteisymmärrys tuupata Euroopan yhdentymistä eteenpäin. Ranskan rooli on ollut tuoda ideat pöytään ja vakuuttaa Saksa niistä.

Mutta sellaistakin on tapahtunut, että Saksan liittokanslerilla on ollut idea, jonka hän on kehottanut Ranskan presidenttiä esittämään omana ideanaan, sillä lähihistoriansa takia Saksa on varonut esiintymästä minkäänlaisena päällepäsmärinä. Gallian kukolle tällainen järjestely on tietysti sopinut aivan mainiosti.

”Euroopan moottori”, Deutsch-französisches Tandem, le couple franco-allemand, syntyi 1970-luvulla maiden välisen yhteistyön ensimmäisellä ”kultakaudella”, jolloin toisensa samalta aaltopituudelta löysivät presidentti Valéry Giscard d’Estaing ja liittokansleri Helmut Schmidt. Giscard d’Estaingin hatusta singahtivat suorilla vaaleilla valittu Euroopan parlamentti sekä jäsenmaiden johtajien säännölliset huippukokoukset.

Tiukkana taloudenhoitajana Giscard d’Estaing halusi myös saada Euroopan valuuttavaihtelut kuriin ja ideoi Euroopan valuuttakäärmeen kunnes molemmat jo entisinä valtionvarainministereinä toisiinsa tottuneet johtajat saivat yhdessä aikaan Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS:n, euron esimuodon.

Toinen ”kultakausi”, joka tiivisti Euroopan yhteisön Euroopan unioniksi, koitti 1980-luvulla, kun vallan kahvassa olivat viimeiset sodan käyneet johtajat, toistensa kanssa ystävystyneet presidentti François Mitterrand ja liittokansleri Helmut Kohl.

Euroopan komission puheenjohtajana toimi Mitterrandin entinen valtionvarainministeri Jacques Delors, joka syötti kauaskantoiset ideansa Euroopan yhteismarkkinoista ja yhteisvaluutasta Mitterrandille ja tämä puolestaan Kohlille. Kohl taas osoitti suurta eurooppalaisuutta hyväksymällä euron Saksojen yhdentymisen hinnaksi sekä luopumalla Saksan suuresta ylpeydenaiheesta, vahvasta D-markasta.

Macron päätti tyhjäkäynnin

Sen jälkeen Euroopan yhdentyminen jäi pitkäksi aikaa tyhjäkäynnille, kunnes Ranskan johtoon nousi lähes täydestä tuntemattomuudesta 39-vuotias visionääri Emmanuel Macron. Hänestä sosiologit ja politologit silloin sanoivat, että hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia.

Valtaan noustuaan vuonna 2017 Macron asteli siekailematta Sorbonnen yliopiston estradille ja piti sieltä ensimmäisen EU-linjapuheen 30 vuoteen. EU-parlamentti otti Macronin vastaan raikuvin aplodein yli puoluerajojen: "Tätä olemme odottaneet 30 vuotta! Ranskaan on vihdoinkin taas tullut EU-henkinen johtaja!"

Suomessa Macronin linjapuhe otettiin vastaan hymähdellen ja puhuen taivaanrannan maalaamisesta. Tänä päivänä on kuitenkin pakko todeta, että lähes kaikki, mitä Macron silloin esitti, on joko toteutunut tai on ainakin vahvasti menossa siihen suuntaan.

Kukaan ei aseta enää Euroopan puolustusyhteistyötä kyseenalaiseksi, Euroopan strateginen autonomia on yleisesti hyväksytty päämäärä, ja vihreä siirtymä on tehnyt yllättävänkin suuren harppauksen eteenpäin. Ja sellaiset silloin aivan mahdottomilta tuntuneet ajatukset kuin EU-maiden yhteisöveron harmonisointi ja Yhdysvaltain digijättien verotus ovat nykypäivää.

Ehkä Suomessakin kannattaisi tällä kertaa ottaa Macronin visiot vakavammin kuin seitsemän vuotta sitten. 

Sotilaallisesti, taloudellisesti ja demokraattisesti vahva Eurooppa

25. huhtikuuta Macron nousi uudelleen Sorbonnen suuren salin estradille puhumaan vielä kerran, sillä maailma on nyt aivan toinen kuin seitsemän vuotta sitten, eikä Euroopalla ole varaa nukkua. Siksi Macronin visiointi on yhtä kunnianhimoista kuin edelliselläkin kerralla.

Seitsemän vuotta sitten hänen linjapuheensa avainsana oli ”Europe souveraine”, riippumaton Eurooppa. Nyt se on ”Europe puissance”, vahva Eurooppa. Macron puolustaa sellaista Eurooppaa, joka on vahva niin sotilaallisesti kuin taloudellisesti, mutta myös demokratian kannalta – nyt kun äärioikeiston voimakas nousu vaikuttaa häämöttää. Hän nostaa etusijalle la réindustrialisation verte, vihreän uudelleen teollistamisen, vastauksena Kiinalle ja Yhdysvalloille muistuttaen samalla, että se vaatii jätti-investointeja.

Kyllä vain, Eurooppa voi kuolla

Saadakseen äänensä varmasti kuuluville Macron dramatisoi jälleen. Vuonna 2019 hän antoi shokkihoitoa luonnehtimalla Natoa aivokuolleeksi, sillä presidentti Donald Trumpin johtaman Yhdysvaltain pysymisestä Naton viidennen artiklan takana ei ollut enää takeita. Tällä kertaa hän säikäyttää varoittamalla, että kyllä vain! Eurooppa voi kuolla.

Sen perusarvot, jopa demokratia, ovat nyt vaakalaudalla, kun sitä murennetaan sisältä päin, sota on tullut Euroopan mantereelle, ja Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen kilpailu uhkaa jättää koko maanosan marginaaliin. 

Lähes kahden tunnin esityksessään Macronin vastaus Euroopan haasteisiin oli vahvuus, vauraus ja humanismi.

– Brexitin jälkeen kukaan ei enää puhu EU:sta eikä euroerosta. Sen sijaan uhkana on Unkarin pääministeri Viktor Orbánin uusi ohjelma ”miehittää Bryssel” ja muuttaa Euroopan luonnetta sitä kautta, varoitti Macron. Silloin Eurooppa voi aiheuttaa oman kuolemansa.

Piikkejä Scholzille

Macron maalailee Euroopan uskottavaa puolustusta niin, että se perustuu sekä Naton eurooppalaiseen tukijalkaan että Euroopan omaan puolustusyhteistyöhön. Hän lupasi laatia lähikuukausina strategiaehdotuksen EU:n tarvitsemasta aseistuksesta.

Samalla hän mainitsi taas Ranskan ydinaseen ennalta ehkäisevän vaikutuksen olennaisena osana Euroopan puolustusta. Hän ei kuitenkaan ehdottanut, että ydinaseiskun laukaisevaa nappia voisi painaa joku muukin eurooppalainen kuin Ranskan presidentti. Trop c’est trop, liika on liikaa.

Nyt Macronin kaavailuihin on tullut yllättäen myös Eurooppaa suojaava ohjuskilpi, josta hän torppasi Saksan liittokansleri Olaf Scholzin ehdotuksen Natossa Ukrainan sodan sytyttyä. Odotetusti Macron korostaa Euroopan oman asetuotannon ensisijaisuutta. Siinä toinen piikki Scholzille, joka on tehnyt suuret asehankintansa Yhdysvalloista ja Israelista. Tosin lähentymistäkin Ranskan ja Saksan välillä on tapahtunut, sillä vastikään maat solmivat sopimuksen yhteisen panssarihyökkäysvaunun rakentamisesta.

Ehdotus Euroopan sotakorkeakoulusta taas tähtää strategisen yhteneväisyyden syntymiseen eri EU-maiden armeijoiden välille. 

Vauhdittava vaara rapakon takaa

Macronin visiointi osuu oikeaan saumaan, sillä Trumpin uudelleen valtaantulon vaara saanee koko EU:iin vauhtia. Tämän valtavan Euroopan puolustuskokonaisuuden rahoitukseen Macron ei ole odotetustikaan keksinyt parempaa kuin uuden yhteislainan, sillä mistä muualta nyhjäistä satoja miljardeja euroja, kun samaan aikaan eletään mantereen kohtalonhetkiä ja joudutaan rahoittamaan Ukrainan puolustautumista?

Kun Suomella kerran nyt on oikein omasta takaa talousnobelisti, kannattaisi häntä kuunnella. Bengt Holmström on nimittäin todennut, että yhteislainat kuuluvat rahaliiton luonteeseen. 

Macronille vahva Eurooppa tarkoittaa myös vaurasta Eurooppaa, mutta myös siihen sisältyy suuria uhkia, sillä sekä Yhdysvallat että Kiina tukevat teollisuuttaan valtavilla summilla viis veisaamatta enää mistään maailmankaupan säännöistä. Siinä kilpailussa Eurooppa jää omilla säännöillään auttamattomasti jalkoihin, ja siksi Saksa ja Ranska ovat jo lähteneet tukemaan omia jättiyrityksiään.

Suomi tarvitsee meille vaikeita taitoja

Siinä Suomelle toinen äärimmäisen hankala tilanne, sillä Suomi jos joku tarvitsee vahvaa Euroopan unionia. Mutta EU ei ole mikään turvasatama, ellei se itse pärjää maailmanmarkkinoiden kovassa kilpailussa. Uusi tilanne vaatii Suomelta ja muilta pieniltä jäsenmailta tiivistä yhteistyötä ja aivan poikkeuksellisen kovaa ja taitavaa lobbausta, etteivät ne jää jalkoihin Euroopan sisällä. Ihan hirvittää, sillä nyt ei riitä sisukaan, vaan tarvitaan niitä meille tunnetusti vaikeita lobbaustaitoja.

Samaa ongelmavyyhteä heijastaa myös Macronin kylmä toteamus:

– Emme voi jatkuvasti noudattaa korkeimpia sosiaalisia ja ympäristövaatimuksia, investoida vähemmän kuin kilpailijamme, noudattaa heitä naiivimpaa kauppapolitiikkaa ja silti kuvitella, että kykenemme luomaan työpaikkoja. Se ei pidä enää paikkansa!

Ainakaan Macronia ei voi syyttää siitä, ettei hän jaksa eikä uskalla tarttua härkää sarvista. Nyt hän peräänkuuluttaa talouden uutta kasvumallia, jolla taata eurooppalaisten ostovoima, maanosan riippumattomuus ja päästöneutraali tila avoimessa maailmantaloudessa. Macronin mukaan EU investoi liian vähän, kasaa liikaa sääntöjä, on liian riippuvainen ulkomaailmasta – ja on tällä hetkellä myös liian avoin. 

1000 miljardin sokki-investointi

Macronin resepti Euroopalle on siis vihreä uudelleen teollistaminen. Mutta hirveä hermosota on käynnissä – rahasta, jota ei ole helppo löytää. Tarve on arvioitu 600 ja 1000 miljardin euron välille seuraavan kymmenen vuoden aikana.

– Olemme jääneet jälkeen sekä Kiinasta että Yhdysvalloista, muistuttaa Macron.

Hänen mukaansa nyt tarvitaan yhteinen ”sokki-investointi” puolustukseen, tekoälyyn ja päästöttömyyteen.

Voilà! Siinäpä jättiurakkaa presidentille, joka on vallassa enää kolme vuotta ja jonka asema ei ole enää sama kuin seitsemän vuotta sitten. Omassa maassaan Macronilla ei ole enää ehdotonta enemmistöä kansalliskokouksessa.

Euroopassa hän on menettänyt uskottavuuttaan siinä, ettei hän ole kyennyt varustamaan Ukrainaa niin kuin Ranskan koko edellyttäisi eikä lopulta myöskään estämään maan suurta velkaantumista, vaikka hän alussa saikin Ranskan budjettivajeen kuntoon – Saksan suureksi yllätykseksi.

Scholz ei ole suuri johtaja, mutta apua tullee Puolasta

Niinpä niin, ilman Saksan ja Ranskan keskinäistä yhteistyötä mikään ei Euroopassa onnistu, ja näin huonossa hapessa ovat maiden johtajien suhteet tuskin koskaan olleet. Scholzin ja Macronin kemiat eivät vain pelaa, eikä muutenkin erittäin hankalaa hallituskoalitioa johtavalla Scholzilla ole sen vertaa visionäärin vikaa eikä EU-henkisyyttä, että hänellä olisi edes motivaatiota. Hän jäänee yhden kauden kansleriksi.

Mutta ihan kaikkea toivoa en vielä kuitenkaan heittäisi! Uusi merkittävä tukija saattaa vielä Macronille löytyä Saksan naapurista, sillä pääministeri Donald Tuskin johtama Puola on vastikään esittänyt oman Eurooppa-visionsa, jonka keskiössä on juuri sama vahva Eurooppa kuin Ranskallakin.

Tusk on sitä paitsi ainoa henkilö, jolla on sekä taitoa että halua sovitella Macronin ja Scholzin tulehtuneita välejä. Hän onnistui siinä tehtävässä jo kerran viime maaliskuussa Élysée-palatsissa järjestetyn EU-maiden epävirallisen huipputapaamisen jälkeen.

Kolmen kokoonpanoa kutsutaan Weimarin unioniksi, ja tässäkin historia toistaa siis itseään. Mutta sen Ranskan, Saksan ja Puolan välisen tarinan kaikki jo tuntevatkin historiankirjoista.