Helena Petäistön kolumni: Saksan ja Ranskan suhteet saavuttivat aallonpohjan – Ukrainan sota syvensi kuilua entisestään

Euroopan voimakaksikon keskinäiset välit ovat pahasti tulehtuneet, ja Ukrainan sota on ollut omiaan vain syventämään kuilua.

Sorbonnen yliopiston suuressa salissa viime sunnuntaina pidetyssä juhlatilaisuudessa tavallisesti värittömän kuivakka Olaf Scholz yllätti tunteisiin vetoavalla puheellaan. Hän ylisti Ranskan kansan suuruutta, kun se ojensi kätensä hautojen yli verivihollisilleen, saksalaisille, sovun merkiksi toisen maailmansodan jälkeen:

– Mercidetoutmoncoeur! Kiitos koko sydämestäni! Vivel’amitiefraternelleentrenosdeuxpeuples! Eläköön veljellinen ystävyys kansojemme välillä! julisti Scholz selvällä ranskan kielellä. Presidentti Emmanuel Macron sen sijaan ei vaivautunut sanomaan yhtään saksan sanaa.

Taisipa Macronkin yllättyä tavallisesti niin puisevan Scholzin tunteellisuuden puuskasta, kun tämä vielä kaiken kukkuraksi ylisti Ranskan valistusfilosofiaa ja sen voimalla yli koko Euroopan pyyhkäissyttä kulta-aikaa myöntäen, että Saksaan demokraattinen parlamentalismi juurtui aivan liian myöhään.

Muutenkin Scholz näki vaivaa jopa kiittämällä Macronia viimeinkin jo viisi vuotta aiemmin samassa tilassa pitämää suurta Eurooppa-linjapuhetta, johon hänen edeltäjänsä Angela Merkel ei silloin reagoinut millään tavalla.

Saksan ja Ranskan 60-vuotinen ystävyys ja yhteistyö, jonka pohjalle nykyinen Euroopan unioni on rakennettu, on tuntenut pari kultakautta, mutta myös pitkiä suvantovaiheita.

Kyse on kahdesta niin täysin erilaisesta mentaliteetista, tavoista ja poliittisesta kulttuurista, että usein vain sodan jälkeen liittokansleri Konrad Adenauerin ja presidentti Charles de Gaullen solmima ja marmoriin hakattu Élysée-sopimus on pitänyt epämukavaa suhdetta koossa.

Vanhojen verivihollisten välisten kultakausien aikana on Euroopan yhdentyminen nytkähtänyt aina eteenpäin, kun taas suvantovaiheiden aikana mikään asia ei ole edennyt, ellei joku akuutti kriisi ole pakottanut reagoimaan. Selvänäköinen Charles de Gaulle totesikin aikoinaan, että sopimukset ovat kuin nuoret tytöt ja ruusut; molemmat kuihtuvat ajan saatossa.

Siksi niin Élysée-sopimus kuin EU:n peruskirjat ovat kiveen hakattuja ja laillisesti sitovia, sillä muuten ne olisivat huonoina aikoina kuolleet ja kuopattu moneen kertaan. 

Viimeisimmän loistokauden jälkeen, jolloin syntyivät yhteismarkkinat, euro ja myös ihmisten vapaan liikkuvuuden Schengen-alue, alkoi alamäki liittokansleri Gerhard Schröderin ja presidentti Jacques Chiracin aikana Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Eurooppa-henkeä ei löytynyt enää kummaltakaan puolelta. Vasta Macronin valtakaudella on EU:n edistäminen noussut taas vahvasti framille, mutta yksin ei kumpikaan maa kykene viemään asioita eteenpäin.

Macron ei ole saanut Saksasta vastakaikua lupaavan alun jälkeen Merkelin kanssa eikä senkään vertaa suurten odotusten jälkeen Scholzin kanssa.

Lue myös: Vuosi 2023 Helena Petäistön silmin: Maailmanlaajuinen lama vaanii, Yhdysvallat hylkää Trumpin – lännen pidettävä lupauksensa Ukrainalle

Saksan ja Ranskan yhteistyötä kaivataan

Nyt tilanne on jumissa pahemmin kuin ehkä koskaan ennen, vaikka juuri nyt jos koskaan kansainvälinen tilanne vaatisi Saksalta ja Ranskalta erityisen vahvaa ja ponnekasta yhteistyötä.

Taustalla on kuitenkin paljonkin syitä maiden ajautumiseen näin pahasti erilleen alkaen päämiesten yhteensopimattomasta henkilökemiasta ja siitä, etteivät mahtivaltiot ole enää tasaväkisiä.

Valtaan noustessaan Macron ymmärsi tilanteen erittäin hyvin, ja hänen ja Merkelin välinen sopimus perustuikin juuri siihen, että Saksa lähtee mukaan Ranskan EU-kaavailuihin vasta, kun Ranska saa oman taloutensa kuntoon.

Macronin johdolla Ranska sai budjettivajeensa kuriin jo hänen toisena virkavuotenaan, mutta sitten tulivat keltaliivit, koronapandemia ja Ukrainan sota, ja Macron sai unohtaa hyvät aikeensa ja tehdä kaikkensa pelkästään vallassa pysymiseksi.

Eriytyminen ja Ranskan jähmettyminen ja kehitys huonoon suuntaan alkoivat jo hurmuripresidentti Chiracin johdolla, vaikka silloin Ranskan talous oli vielä vahva ja Saksan taas rapakunnossa kalliiksi tulleen Saksojen yhdistymisen johdosta.

Totta kai Ranska on EU:n toiseksi suurin talousmahti ja sellaisena pysyy, mutta tämän hetken luvut puhuvat ikävästi puolestaan. Vielä vuonna 2009 Saksan ja Ranskan bruttokansantuote asukasta kohti oli sama 29 000 euroa vuodessa, kun se on tällä hetkellä Saksassa 6000 euroa korkeampi kuin Ranskassa.

Sama pätee maiden velkaantumiseen. Vuonna 2008 Saksan valtionvelka oli 66 prosenttia bruttokansantuotteesta ja Ranskan vastaavasti 68 prosenttia. Nyt Saksan valtionvelka on 69 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta Ranskan on revennyt 113 prosenttiin.

Vuosikymmenien ajan naapurukset olivat toistensa suurimmat kauppakumppanit. Se pätee vieläkin Ranskan kohdalla, mutta Saksassa Ranskan edelle kauppakumppaneina ovat kirineet Kiina, Yhdysvallat ja jopa pieni Hollanti.

Ranskan taloudellinen uskottavuus on kärsinyt niin paljon, että se on ollut Saksalle hyvä syy olla lähtemättä edistämään Eurooppaa Ranskan ideoiden pohjalta, kun suurta innostusta ei siihen ole löytynyt enää muutenkaan. Kaukana ovat siis liittokansleri Helmut Kohlin, suuren eurooppalaisen, ajat.

Ja ne ajat, jolloin Saksa ja Ranska toivat aina EU:n huippukokouspöytään yhteisen paimenkirjeensä. Se saattoi ärsyttää monia, mutta sen pohjalta mentiin aina eteenpäin pienin, mutta vakain askelin. Sillä vaikka Saksa ja Ranska eivät voi kahdestaan päättää asioista, kahden riitapukarin keskenään löytämä kompromissi on useimmiten hyvä pohja muidenkin maiden mukaantulolle.

Saksan ja Ranskan välisen ensimmäisen hyvän ajan arkkitehti presidentti Valéry Giscard d’Estaing totesi, etteivät maiden näkemykset olleet silloinkaan lähellä toisiaan kuin parinkymmenen prosentin verran asioista. Mutta juuri niitä asioita hän sitten edisti liittokansleri Helmut Schmidtin kanssa hyvin tiiviisti.

Niin tiiviisti, että hänen muistelmistaan ilmenee, että herrat olivat ihan kahdestaan ilman neuvonantajia jossakin Élysée-palatsin salongissa, kun Schmidt pyörtyi kesken kaiken samettisohvalle. 

Tällä hetkellä yhdessä edistettäviä asioita kahden mahtimaan kesken ei löydy edes tuon 20 prosentin vertaa. Ukrainan sota on vain pahentanut erimielisyyttä ja kiristänyt maiden välisiä suhteita.

Ranska veti herneet nenäänsä, kun Saksa päätti tehdä asehankintansa Yhdysvalloista ja Israelista. Tosin Saksan perustelut eivät olleet ihan vailla pohjaa, kun se korosti saavansa Yhdysvalloista nopeasti samat aseet, joiden valmistamiseen Ranskassa saattaisi Saksan näkemyksen mukaan kulua jopa kymmenen vuotta. Tosin Scholz joutui nolosti vaihtamaan puolustusministeriään, kun koko aseostoista ei alkanutkaan tulla yhtään mitään.

Saksa puolestaan ärsyyntyi siitä, kun Ranska päätti ensimmäisenä ja Saksalle mitään hiiskumatta toimittaa Ukrainalle panssariajoneuvoja. Kyseessä eivät ole Leopardien tason tankit, vaan paljon niitä kevyempi AMX-10 -mallisto, mutta sillä se sai kuitenkin panssarivaunuja koskevan tabun rikotuksi ja tarpeeksi painetta lisätyksi Yhdysvaltain ja Saksan suuntaan.

Ranska taas suuttui siitä, kun Saksa lähti Kiinaan yksin eikä yhdessä ensimmäisenä EU-maana koronapandemian aikana. Pahinta on se, että Saksa ja Ranska ovat nykyään eri linjoilla kaikista keskeisistä asioista: sekä energia- että puolustuspolitiikasta, Ukrainasta, EU:n kehittämisestä sekä suhtautumisesta Yhdysvaltoihin ja Kiinaan.

Siinä missä Ranska satsaa yhä ydinvoimaan, Saksa on palannut hiilivoimaloihin. Siinä, missä Ranska peräänkuuluttaa Euroopan strategista riippumattomuutta, Saksa jatkaa tietoisesti riippuvuuttaan Kiinasta.

Tilannetta ei myöskään helpota tippaakaan se, että molempien maiden mallit ovat romahtaneet. Mahtavan Saksan puhdas merkantilismi ja riippuvuus kaikilla avainaloilla ulkopuolisista tahoista – energiansaannissa diktaattorivaltiosta Venäjästä, puolustuksessa Yhdysvalloista ja omassa teollisuustuotannossaan Kiinasta ja sen valmistamista varaosista – nähtiin Manner-Euroopassa Suomea paljon aiemmin, mutta riippuvuuden laajuus ja syvyys todennäköisesti yllätti kaikki.

Saako Ranska taloutensa kuntoon?

Ranskan visio, strateginen itsenäisyys ainakin Euroopan tasolla ja niin pitkälle kuin mahdollista myös kansallisella tasolla, on ainoa oikea tie tässä maailmantilanteessa, mutta Ranskan oma uskottavuus on vaakalaudalla niin kauan kuin sen talous on rakennettu liian suurella velkarahoituksella.

Ukrainan sodan myötä Puolasta onkin tullut etenkin Itä-Euroopan silmissä nouseva mahtitekijä eikä syyttä. Vaikka Saksa ja Ranska saisivat vielä välinsä kuntoon, mutta jos kumpikin jättää korjaamatta oman tilanteensa, niistä tulee se sananparren kuuluisa kaksikko, jossa sokea rampaa taluttaa.

Se olisi Euroopalle kohtalokasta, sillä Ukrainan sodan suhteen uskomatonta selkärankaa ja solidaarisuutta osoittanut Puola on kuitenkin koko Euroopan yhtenäisyyden rakentamisessa heikko omien ongelmiensa takia.

Scholzin Saksassa Puolaa katsotaan nyt kuitenkin paljon kiinnostuneemmin kuin Macronin Ranskaa. Saksan on totta kai pakko juhlia julkisuudessa Élysée-sopimuksen merkkivuotta, mutta todellisuudessa mikään ei inahdakaan niin kauan kuin Ranska onnistuu palaamaan vahvan talouden maaksi. Vasta sitten on Gallian kukolla mahdollisuus tulla kuulluksi.

Kuka kävisi kertomassa kaiken tämän Ranskan ay-aktivisteille, ääriliikkeille ja äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchonille, jotka taas alkavalla viikolla jumittavat koko maan ja uhkaavat sulkea bensahanat siitä syystä, ettei Ranskan eläkejärjestelmän rahoituksen varmistaminen passaa heille?

Ranskan talouden kuntoon saaminen näyttää olevan todellakin missionimpossible jopa Macronin kaltaiselle tarmonpesälle ja kunnianhimoiselle uudistajalle.