Tammikuun 7. päivänä kuollut Ranskan äärioikeistopuolueen perustaja Jean-Marie Le Pen jäi kuin jäikin vaille iloa nähdä Donald Trumpin paluu valtaan Yhdysvalloissa, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Sodanjälkeisen Euroopan äärioikeiston ensimmäinen vahva vaikuttaja ja vihapuheen todellinen esi-isä jätti maanosalleen valitettavan perinnön, joka aina vain vahvistuu.
Ei niin, että jo kuukausia sairastellut, 96-vuotias Jean-Marie Le Pen olisi itselleen kutsua saanut Trumpin virkaanastujaisiin Washingtoniin, mutta taatusti hän olisi vielä viimeisillä voimillaan sairasvuoteeltaankin seremoniaa katsoessaan riemuinnut äänekkäästi perintönsä jatkumisesta aina Atlantin takana. Onhan Trump kertonut, että hän häätää kymmenen miljoonaa ilman oleskelulupaa Yhdysvalloissa olevaa maahanmuuttajaa pois maasta neljän vuoden aikana.
– Lopulta nyt kaikki sanovat, että minä olen ollut oikeassa jo kauan puhuessani maahanmuuttovyörystä, sanoi Jean-Marie Le Pen ylpeästi 90-vuotishaastatteluissaan leveästi koko pianonkoskettimia muistuttavalla hammasrivistöllään hymyillen.
Lue lisää: Jean-Marie Le Pen on kuollut
Ehkä häntä olisi myös ainakin salaisesti ilahduttanut sekin, että Ranskasta virkaanastujaisten kutsuvieraiden joukossa onkin Eric Zemmour, Le Penin tyttärestä vieläkin enemmän oikealla oleva rääväsuinen, naisia halveksiva toinen äärioikeistojohtaja. Isä Le Penhän kohautti vuoden 2022 presidentinvaalien alla antamalla julkisesti tukensa Zemmourille, kun välit tyttäreen olivat poikki. Valkoisen talon kutsulistalla on jopa Zemmourin meppityttöystävä Sarah Knafo, mutta ei Le Penin tytär.
Marine Le Pen, jonka mahdollista nousua Ranskan presidentiksi koko Eurooppa pelkää, ei siis ole Trumpin mielestä tarpeeksi oikeistopopulisti, että hänelle olisi kutsua tippunut. Sen sijaan Eurooppaa saavat armon edustaa Unkarin pääministeri Viktor Orbán, Italian pääministeri Giorgia Meloni, Hollannin äärioikeistojohtaja Geert Wilders, flaaminkielisen Belgian äärioikeistojohtaja Tom Van Grieken, Britannian brexitjohtaja Nigel Farage ja Puolan äärioikeiston Mateusz Morawiecki.
Kyllä on siis aikoihin eletty, kun suurvaltajohtajan virkaanastujaisiin kutsutaan maailmalta vain oman puoluekannan edustajia huolimatta siitä, ovatko he vallassa vai eivät.
Lue myös: Trumpin virkaanastujaiset ovat hyytävän historialliset – tämä niistä tiedetään
Kirkot kieltäytyivät järjestämästä Le Penin hautajaisia
Sen sijaan Jean-Marie Le Penin muistotilaisuus Val de Grâcen kirkossa Pariisissa kuluneella viikolla ei enää juuri ketään kohahduttanut, ja se oli Marine Le Penille suuri helpotus. Monet Pariisin kirkot nimittäin kieltäytyivät järjestämästä skandaalinkäryisen äärioikeistojohtajan muistotilaisuutta.
Val de Grâcen eli Armonlaakson kirkko rakennettiin 1600-luvulla tulevan Aurinkokuninkaan syntymän kunniaksi, ja nykyään sitä käytetään armeijan palveluksessa olleiden hautajaisiin. Ranskan Muukalaislegioonassa palvellut Jean-Marie Le Pen oli siis oikeutettu muistotilaisuuteen sen arvokkaissa suojissa.
Tiettävästi myös Pariisin suurinta ja mahtavinta armeijan käyttämää Invalides-kirkkoa, jossa järjestetään valtiollisia muistotilaisuuksia, oli kyllä tiedusteltu, mutta kun vastausta ei heti tullut, ei Le Penin suku anellut pitempään. Mitä vähemmän huomiota, sitä parempi.
Val de Grâcen kirkkoon saapui Le Penin kolmen tyttären perheiden lisäksi 400 kutsuvierasta, ja ulkona laajakankaalta tilaisuutta seurasi 2000 surevaa ja uteliasta kansalaista. Suvusta muistotilaisuudessa puhui ainoastaan vainajan tyttärentytär Marion Maréchal, Zemmourin joukoissa vaikuttava meppi, joka on vannonut jatkavansa isoisänsä perintöä oikeana patrioottina, isänmaan puolustajana.
Oppositiojohtajasta tuli isäänsä itkevä tytär
Marine Le Pen taas piti suunsa visusti kiinni, sillä hänelle tärkeintä on jättää isänsä kohut ja skandaalit niin kauas taakseen kuin mahdollista, etteivät ne olisi hänen omalla tiellään kohti valtaa. Mutta tyttärenä hän joutui kyllä suremaan isäänsä rankimman kautta.
Oppositiojohtajana Marine Le Pen oli lähtenyt hirmumyrskyn täysin tuhonneelle katastrofialueelle Mayottelle, Ranskan mertentakaiselle saarelle. Sieltä paluumatkallaan hän sai kutsun lentokoneen ohjaamoon, jossa hän kuuli suru-uutisen. Ohjaamosta ei tullut enää ulos oppositiojohtaja, vaan isäänsä itkevä tytär.
Mutta vasta aivan viime kuukaudet saivat heikentyneen Jean-Marie Le Penin panemaan sordiinon päälle, ja vasta kuolema sai hänet vaikenemaan lopullisesti. Vaikka hän ei koskaan oikeasti tavoitellut valtaa itselleen, hän oli puolen vuosisadan ajan Ranskan politiikan polttopisteessä ja myrkytti niin vasemmiston kuin oikeistonkin elämää.
Väärät vastaukset, mutta oikeat kysymykset
Maan entinen sosialistipääministeri Laurent Fabius totesi aikoinaan: ”Le Pen antaa aina väärät vastaukset, mutta hän osaa esittää oikeat kysymykset.”
Bretagnesta lähtöisin ollut Le Pen suoritti loppututkinnot sekä oikeustieteessä että valtiotieteissä Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Hän kulutti arvostetun Sciences Pon eli valtiotieteellisen penkkejä yhdessä tulevan gaullistipresidentin, Jacques Chiracin, sekä tulevan sosialistipääministerin, Michel Rocardin, kanssa. Tiettävästi molemmat inhosivat Le Peniä jo silloin.
Eikä ihme, sillä vuonna 1954 Le Pen lähti taistelemaan Ranskan laskuvarjojoukoissa Indokiinaan ja antoi jo sieltä ensimmäiset tyylinäytteensä merentakaisten joukkojen Caravelle-lehteen: ”Ranskaa hallitsevat sellaiset homot kuin Sartre, Camus ja Mauriac.” Sama alatyyli jatkui läpi hänen elämänsä.
Indokiinan jälkeen Le Pen lähti sotaan Algeriaa vastaan, eikä sitä sotaa pidetä Ranskalle kunniakkaana millään mittarilla. Tiedustelu-upseerina Algeriassa toiminut Le Pen myönsi aivan viime vuosina, että hän oli osallisena siellä erittäin rankoissa kuulusteluissa: ”En kiduttanut ketään, mutta jos sellainen tilaisuus olisi tullut eteen, olisin sen kyllä tehnyt.”
Nahisteleva "merirosvopomo"
Le Pen tarkoittaa pomoa bretonin kielellä. Bretagnelaisen kalastajan poika, jonka isä oli saanut surmansa saksalaisten miinasta pojan ollessa 14-vuotias, lähtikin varhain politiikkaan pyrkimään pomoksi jo vuonna 1956. Hänestä tuli 27-vuotiaana Ranskan kansalliskokouksen nuorin kansanedustaja silloisen populistijohtajan, Pierre Poujaden, vaalilistalta.
Mutta jo seuraavana vuonna hän jätti Poujaden porukat ja perusti oman poliittisen liikkeensä nimeltä Front national des combattants, Taistelijoiden kansallinen rintama. Kunnon nahistelijoista olikin kyse, sillä vuoden 1958 vaalikampanjan yhteydessä käydyssä tappelussa sai nuori kansanedustaja niin pahan iskun toiseen silmäänsä, että hän alkoi käyttää mustaa silmälappua ja näyttää merirosvolta.
Niihin aikoihin Le Pen keksi myös perustaa myös levyjen tuotantofirman, jossa ei kuitenkaan tuotettu mitään lastenlauluja, vaan natsimarsseja. Silloin hän sai ensimmäisen tuomionsa, ehdollista vankeutta.
Maahanmuuton ja eliitin vastustaja
Vuonna 1972 Le Pen perusti Kansallisen rintaman, le Front nationalin, yhdessä sekavan seurakunnan kanssa, johon kuului sekä siirtomaasotia että Pétainin natsiyhteistyöhallitusta haikailevia, mutta myös patavanhoillisia katolisia. Jo silloin puolueen ohjelmassa keskeisinä olivat maahanmuuton ja ”eliitin” vastustaminen.
Siitä alkoi Le Penin koko elämän mittainen taistelu ”establishmentiä” eli vallanpitäjiä vastaan. Hänelle muut puolueet, gaullistit, keskusta, sosialistit ja kommunistit, joita hän kutsui neljän koplaksi, olivat kaikki vallan varkaita. Sieltä asti juontaa siis kaikkien populistipuolueiden sitkeä ”eliitin” vastustaminen.
Kun pariisilaisessa kerrostalossa, jossa Jean-Marie Le Pen asui vaimonsa Pierretten ja kolmen tyttärensä kanssa, tapahtui räjähdys, osasi hän leimata sen heti poliittiseksi attentaatiksi, vaikkei hänen puolueellaan ollut vielä silloin mitään suurta merkitystä. Kyseessä olisi voinut pikemminkin olla rahasta, suuresta perinnöstä, sillä hänen puoluettaan lähellä ollut, sementillä vaurastunut teollisuuspohatta oli päättänyt testamentata koko omaisuutensa Le Penille, josta tuli kertaheitolla upporikas mies.
Hänen perimänsä kartanomainen rakennus nimeltään Montretout Saint Cloud’n kukkulan rinteellä, josta oli huikeat näköalat Pariisiin, oli kaikkea muuta kuin aiempi suhteellisen vaatimaton kerrostaloasunto.
Maireaa puhetta dobermannin katseen alla
Kun haastattelin Jean-Marie Le Peniä ensimmäisen kerran 1980-luvulla, se tapahtui juuri Montretout’ssa. Kun odotin sisälle pääsyä vaikuttavan kokoisen valurautaportin edessä, onneksi en pelännyt koiria, sillä valtavan nurmikentän poikki viiletti täyttä vauhtia porttia kohti iso dobermanni.
Koira ja isäntä olivat kyllä sillä kertaa yhtä hyvin kasvatettuja ja käyttäytyviä. Kun minut oli istutettu Le Peniä vastapäätä mukavaan nojatuoliin yhdessä talon lukuisista salongeista, sanoi haastateltava maireasti hymyillen ja silmiin katsoen: ”Mademoiselle, jos kaikki maahanmuuttajat olisivat niin kuin Te, ei meillä olisi mitään heitä vastaan”. Myöhemmin sain huomata, että se oli hänen vakiorepliikkinsä joka haastattelun yhteydessä ja todennäköisesti kaikille ulkomaisen median edustajille. Dobermanni tapitti minua sen verran tiukasti, etten viitsinyt purnata vastaan.
Kohuilla esiin
Juuri tuolloin 80-luvulla alkoi Le Pen puolueineen saada aiempaa enemmän kannatusta ja samaan aikaan suusta alkoi päästä sammakoita entistä enemmän. Selvästi Le Pen halusi herättää ennen kaikkea kyseenalaista huomiota, sillä se oli ainoa keino päästä parrasvaloihin. Ranskan media oli sisäistänyt äärioikeiston vaarat niin hyvin, ettei sille annettu palstatilaa lehdissä eikä näkyvyyttä televisiossa. Siksi piti aina kohauttaa.
Mutta ratkaiseva rooli äärioikeiston nousuun oli myös Ranskan sosialistipresidentillä François Mitterrandilla, joka nousi valtaan vuonna 1981. Macchiavelli-Mitterrand näki Le Penin puolueessa mahdollisuuden murtaa oikeiston valta-asema. Hän muutti maan vaalilakia suhteellisen vaalitavan suuntaan, ja niin äärioikeisto sai 35 kansanedustajaa heti ensimmäisissä vaaleissa lakimuutoksen jälkeen. Nyt se on kansalliskokouksen suurin puolueryhmä 124 ehdokkaalla.
Kukaan kansalaisista ei kuitenkaan vielä 80-luvulla halunnut leimautua äärioikeistolaiseksi. Suurinta kannatusta Kansallinen rintama nautti pitkään Alsacen maakunnassa Itä-Ranskassa, josta löytyi kyliä, joissa yli puolet asukkaista äänesti Le Penin puoluetta. Mutta missään muualla en ole nähnyt yhtä autioita kyliä. Heti, kun tv-kamera ilmestyi kylänraitille, pakenivat asukkaat koteihinsa, eivätkä harvat ulos uskaltaneet suostuneet vastaamaan toimittajan kysymyksiin, kun heillä oli niin kiire.
Hurmoshenkinen show
Sen sijaan Le Penin vaalikokouksiin kannatti mennä, sillä niissä sai aina nähtävää ja kuultavaa koko rahan edestä. Mais oui, kyllä vain, Le Penin vaalikokouksiin perittiin todellakin pääsymaksu, viisi frangia, s’il vous plaît! Mutta kun maestron show’ta oli kuunnellut vähän aikaa, olisi siitä maksanut enemmänkin, niin loistava puhuja ja esiintyjä hän oli. Ei mitään pöntössä pönöttelyä, vaan elävää esiintymistä koko estradin pituudelta, jotakin aivan muuta kuin mitä siihen asti oli Ranskassa nähty.
Le Pen oli käynyt Yhdysvalloissa ja nähnyt sen ajan kuuluisimman ja valovoimaisimman evankelistan Billy Grahamin esiintyvän. Hurmoshenkinen esitys ei ollut sidottu pönttöön, vaan evankelista liikkui lavalla vapaasti. Le Pen toi langattomat mikrofonit ensimmäisenä Ranskaan, ja maan parhaimpana poliittisena puhujana hän otti niistä täyden hyödyn liikkumalla estradin päästä toiseen. Esitys oli rakennettu niin, että se oli täynnä huipentumia. Aina kun huomio alkoi vähänkään herpaantua, tuli uusi huipentuma niin, että yleisö ratkesi taas nahoissaan.
Räväköitä vaatimuksia, jotka kuulostavat tutuilta nykyäänkin
Le Pen vaati kuolemantuomion palauttamista, lupasi vetää Ranskan pois sotilasliitto Natosta, vastusti Euroopan yhdentymistä ja ryöpytti Brysselin teknokraatteja, halusi lopettaa ulkomaalaisille maksetut etuudet ja vastusti maahanmuuttoa, vaati rikosoikeudellisen alaikärajan alentamista kymmeneen ikävuoteen ja niin edelleen. Aina, kun yksi asia oli saatu pois tieltä ja yleisö rauhoittumaan, seuraava vaatimus oli jo valmiina salin suureksi riemuksi. Tavallisesti meno muuttui lopussa niin reippaaksi, että tv-kameran kanssa salista oli parasta poistua ennen näytöksen loppua, jos halusi päästä ulos ehjänä.
Kun Ranskan televisio boikotoi Jean-Marie Le Peniä koko hänen poliittisen uransa ajan, piti hän huolen siitä, että kaikki kokouksissa paikalla olleet ulkomaiset televisiot lueteltiin aina niin, että yleisö varmasti tiesi, kuinka paljon Le Pen kiinnosti ulkomailla ja kuinka Ranskan ”eliitti” esti hänen esilläolon kotimaassaan.
Ranskan Väyrynen, mutta shokeeraavampi
Vain presidentinvaaleissa Jean-Marie Le Pen sai saman tv-näkyvyyden kuin kaikki muutkin ehdokkaat, sen takaa Ranskan vaalilaki. Hän olikin presidenttiehdokkaana lukuisia kertoja, jopa vielä enemmän kuin Suomessa Paavo Väyrynen.
Jean-Marie Le Pen onnistui pääsemään myös EU-parlamenttiin, jossa hänen päämääränsä oli murentaa tulevaa Euroopan unionia, silloista Euroopan yhteisöä, sisältä päin. Hänen meppisavottansa kesti vuodesta 1984 aina vuoteen 2019. Käytännössä se tarkoitti sitä, että hän kävi pitämässä muutaman tulenkatkuisen puheenvuoron EU-parlamentin täysistunnossa Strasbourgissa, mutta varsinaiseen parlamenttityöhön hän ei välittänyt osallistua.
Vuonna 2002 koitti Jean-Marie Le Penille hänen elämänsä kevät. Moneen kertaan rasistisista ja juutalaisvastaisista puheistaan oikeudessa tuomittu äärioikeiston puheenjohtaja pääsi kaikkien suureksi yllätykseksi Ranskan presidentinvaalien toiselle kierrokselle.
Se oli shokki koko Euroopassa ja ainakin seitsemän Richterin asteen maanjäristys Ranskassa. Se oli myös täydellinen yllätys juuri sille poliittiselle eliitille, jota Le Pen halveksi.
Mutta myös Ranskan media nukkui täysin. Kun se oli tottunut siihen, että presidentiksi ylsi vain ja ainoastaan gaullisti tai korkeintaan sosialisti, yhden ainoan kerran keskustan ehdokas, joka oli Valéry Giscard d’Estaing, odotti media taas maltillisen oikeiston eli gaullistien ehdokkaan ja sosialistiehdokkaan kaksintaistelua.
Meitä oli muutamia ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia, jotka kuitenkin aavistimme, että sillä kertaa sosialistien ehdokas, pääministeri Lionel Jospin, saattaisi todellakin pudota. Epäröinnin jälkeen uskalsin sen jopa sanoa ääneen vaalipäivää edeltävän illan lähetyksessä.
Seuraavana aamuna menin sosialistipuolueen murheen murtamaan päämajaan hakemaan keräilyharvinaisuutta, Jospinin toisen kierroksen vaalijulistetta, jota ei koskaan käytetty.
Chirac ei natsien vähättelijän kanssa väitellyt
Neljättä kertaa presidenttiehdokkaana ollut Le Pen ei ollut valmistautunut toiselle kierrokselle millään tavalla. Kun hänen oma naamansa olikin yllättäen ilmestynyt vaali-iltana ruudulle Jacques Chiracin rinnalle, oli se shokki paitsi kansalle myös täysin valmistautumattomalle äärioikeistojohtajalle.
Hän tyytyi sanomaan armollisesti: ”Älkää pelätkö! Antakaamme toivon elää!”
Chirac puolestaan kieltäytyi vaalidebatista Le Penin kanssa. Hänellä ei ollut mitään halua lähteä väittelemään henkilön kanssa, joka oli kutsunut natsien kaasukammioita historian pieneksi yksityiskohdaksi, vähätellyt natsimiehityksen kovuutta ja joka oli ennen kaikkea lietsonut juutalaisvihaa ensimmäisenä ja ainoana poliittisena johtajana Euroopassa sodan jälkeen. Chirac taas oli ensimmäinen ranskalainen valtionpäämies, joka tunnusti Ranskan kansan syyllisyyden juutalaisten joukkokuljetuksiin keskitysleireille sen sijaan, että syyllinen olisi ollut vain Vichyn yhteistyöhallitus.
Ei Chiracia, mutta Le Peniä vastaan
Vaaliasetelma oli niin kammottava, että maassa syntyi vahva ”front républicain”, tasavaltalainen rintama, yli puoluerajojen. Läheskään kaikki Chiracia äänestäneet eivät todellakaan halunneet hänen jatkavan presidenttinä toiselle kaudelle, mutta kaikki äänestivät Le Peniä vastaan.
Sosialistinuoret menivät vaalipaikoille mielenosoituksellisesti pyykkipoika nenässään ja panivat äänensä Chiracille uurnaan muovihanskat käsissään. Chirac sai 82 prosenttia äänistä. Ranska, Eurooppa ja Le Pen itse varjeltuivat painajaiselta. Le Pen sai kerrankin haluamaansa huomiota enemmän kuin hän olisi uskaltanut toivoa, muttei joutunut ottamaan valtaa, johon hän oli täysin haluton ja valmistutumaton.
Puolue nousi kukoistukseen
Jean-Marie Le Penille tärkeää oli hänen perustamansa äärioikeistopuolueen kohtalo. Hän halusi sen pysyvän klaaninsa eli oman suvun käsissä, mikä on poikkeuksellista Euroopassa. Kun Yhdysvalloissa opiskellut ja Ranskan kuuluisan eliittikoulun, ENA:n, kasvatti Bruno Mégret yritti vallankaappausta puolueessa modernisoidakseen sen, hänet siivottiin nopeasti pois puolueesta.
Jopa Jean- Marien vanha, läheinen ystävä, akateemikko Bruno Golnisch, joka oli pitkään puolueen pääsihteeri, joutui väistymään tyttären, Marine Le Penin tieltä. Isänsä tavoin juristiksi opiskellut nuorin tytär oli valmis ottamaan puolueen johdon vuonna 2011.
Siinä macho-puolueen johtaja, joka ei juuri naisia arvostanut, oli epäjohdonmukainen.
Avioeronsakin Le Pen hoiti niin surkeasti, että sillä hän kyllä sai paljon huomiota, mutta ei ehkä ihan sellaista julkisuutta kuin olisi toivonut. Pitkä avioeroprosessi kanssa venyi ennen kaikkea rahan takia, sillä Le Pen oli sitä mieltä, että madame saa ryhtyä siivoojaksi, jos hän haluaa tienata rahaa.
Syystäkin suuttunut Pierrette tiesi paremman keinon: Hän soitti Playboyhin ja ehdotti yhteistyötä. Pian sai koko Ranska ihmetellä Playboyn kansikuvaa, jossa puoluejohtajan rouva keikisteli pölyhuisku kädessään vain sisäkön esiliina yllään. Lehteä myytiin 800’000 kappaletta normaalin 120’000:n sijasta, ja Pierrette tienasi lopulta mukavasti pölyhuiskullaan.
Eronnut Jean-Marie Le Pen löysi äärioikeiston vahvalta alueelta Etelä-Ranskasta rinnalleen kauniin brunetten, joka muutti miehen kampauksen ja vaihtoi puvuntakit ja kravatit astetta tyylikkäämpiin. Lopulta palautuivat suhteet ensimmäiseen vaimoonkin normaaleiksi.
Viimeinen taistelu
Viimeisen rankan taistelun joutui Jean-Marie Le Pen käymään tyttärensä kanssa, ja siinä hänelle kävi huonosti. Päinvastoin kuin isänsä, Marine Le Pen pyrkii vakavasti vallan huipulle. Puolueen kunniapuheenjohtajana pysynyt isä purskautteli suustaan sammakoita entiseen tahtiin, ja lopulta vuonna 2015 oli Marinen pakko tehdä isänmurha ja häätää hänet kokonaan pois puolueesta. Hän vaihtoi jopa puolueen nimen Kansallisesta rintamasta, Front Nationalista, vähemmän sotaisaksi Kansalliseksi liittoumaksi, Rassemblement nationaliksi.
Hän on siistinyt puolueen juutalaisvastaisuudesta ja rasismista ja tehnyt siitä niin hovikelpoisen, että nyt on kaikki syyt pelätä, että suuren ja keskeisen EU-maan presidentiksi nousee EU-vastainen äärioikeistojohtaja. Kolme kertaa presidentinvaaleissa kokemusta hankkinut Le Pen on nostanut kannatustaan niin, että viime vaaleissa vuonna 2022 hän sai jo yli 40 prosenttia äänistä.
Voi olla, että Jean-Marie Le Peniltä, joka lopulta teki sovinnon tyttärensä kanssa, jää näkemättä paitsi Trumpin paluu valtaan Yhdysvalloissa, myös oman tyttärensä nousu valtaan Ranskassa. Joka tapauksessa hänen vaikutuksensa uhkaa ulottua valitettavan pitkälle Euroopassa.