Samanlaista maansurua, jollainen syntyi Ranskassa viikko sitten, ei ole maassa koskaan aiemmin avoimesti koettu. Vaikka edesmennyt presidentti Jacques Chirac oli tunnetusti kansalle läheinen persoona, ei kukaan olisi etukäteen aavistanut surunosoitusten mittavuutta, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.
Media suolsi jatkuvaa erikoislähetystä kolmen päivän ajan, ja kun arkku lopulta asetettiin kansalaisten jäähyväisiä varten, oli kirkko pidettävä auki läpi yön, kun jonotus ei millään loppunut.
Neljäntenä päivänä kaikki seurasivat hautajaisia joko suorana televisiosta tai jättimonitoreista hautajaiskirkon aukiolla. Vielä tänä viikonloppuna järjestetään suuria muistotilaisuuksia Chiracin vaalipiirissä Corrèzessa syvällä Lounais-Ranskan maaseudulla, josta yksi Ranskan pitkäaikaisimpia poliittisia johtajia ammensi voimansa.
Ranskalaiset eivät näytä usein tunteitaan – mutta nyt näyttivät
Ranskalaisten kasvatukseen kuuluu olla näyttämättä tunteitaan. Siksikin tämä ryöppynä syntynyt suruaalto oli niin yllättävä.
Kävi ilmi, että lähes kaikilla oli oma muistonsa kerrottavanaan nokkamiehestä, joka oli selvästi aidosti välittänyt ihmisistä.
Chirac oli toisaalta piinkova poliitikko, joka kaatoi armottomasti kaikki tieltään mitään tunnontuskia tuntematta, mutta toisaalta hän oli aina pienen ihmisen puolella jopa niin, että hän auttoi henkilökohtaisesti lukemattomia henkilöitä ilman että siitä juurikaan koskaan tiedettiin.
Muun muassa näitä tarinoita – ja monia muita – alkoi tulvia toimituksiin niin runsaasti, että lopulta monessa mediassa, varsinkin radiokanavilla, avattiin suorat linjat, joilla kansalaiset saattoivat kertoa muistojaan aina aamutunneille asti.
Ranskassa, missä byrokratia ja hierarkia ovat aina olleet niin kuningasvallan kuin tasavallankin peruspilareita, on presidentti ylhäällä jalustallaan, eikä häntä kansalainen koskaan tavoita.
"Jos te olette Ranskan presidentti, minä olen Englannin kuningatar!"
Kun kaikilla pienimmilläkin tapeilla on ympärillään niin tiukka sihteerimuuri, ettei keneenkään saa millään yhteyttä, oli Chiracin tapa soittaa itse suoraan ihmisille niin yllättävä ja ennennäkemätön, ettei sitä koskaan uskottu missään todeksi.
Kun presidentti oli kuullut kirjailija Pierre Péanin sairauskohtauksesta ja tämän makaamisesta letkuissa, hän oli soittanut suoraan potilaan huoneeseen esitellen itsensä Jacques Chiraciksi. Hoitaja syytti soittajaa tietysti pelleilystä ja kertoi, että huoneessa on kriittisessä tilassa oleva potilas, joten hän saisi luvan olla häiritsemättä.
Lopulta selvisi, että langan päässä oli todella tasavallan presidentti, joka olin lähettämässä ambulanssin hakemaan Péanin viedäkseen hänet Pariisin parhaimman yksityissairaalan erityisosastolle. Vielä tänäkin päivänä Péan on sitä mieltä, että Chirac pelasti hänen henkensä.
Vastaavia väärinkäsityksiä on lukemattomia, sillä kännyköitä edeltävällä ajalla kenenkään kiinni saanti ei ollut helppoa. Kerran taas Chirac soitti suoraan itse jollekin tapille, mutta törmäsi ranskalaiseen tapaan sihteerimuuriin. Esittelyn jälkeen sihteeri vastasi:
– Jos Te olette Ranskan presidentti, niin minä olen Englannin kuningatar. Ei täällä ole aikaa tuollaiseen pelleilyyn! Presidentti sai luurin korvaansa. Vasta toisella soitolla sihteeri vakuuttui soittajan henkilöllisyydestä ja Chirac sai viestinsä perille.
Chirachin tytär oli vakavasti sairas
Chiracin auttamishalu kumpusi varmaan osittain myös hänen omasta tragediastaan, hänen toisen tyttärensä vakavasta sairaudesta. Tytär kuoli kolme vuotta sitten.
Siinä oli myös syy, miksi presidentti haudattiin poikkeuksellisesti Pariisiin, sillä tyttären hauta on Montparnassen hautausmaalla.
Muussa tapauksessa hänet olisi haudattu edeltäjiensä tavoin maaseudun rauhaan kotikyläänsä Sarraniin, jossa on hänen linnansa ja hänen kunniakseen koottu museo.
Mutta yksi jo aiemmin parhaiten tunnetuista tarinoista kertoo myös paljon Chiracin elegantista tyylistä ja kyvystä olla provosoitumatta aggressiivistenkaan ihmisten keskuudessa. Gaullistipoliitikkoa vähemmän arvostanut kansalainen huikkasi hänelle jossakin tilaisuudessa:
– Connard! Kusipää!
Siihen Chirac vastasi aurinkoisesti hymyillen:
– Enchanté! Hauska tutustua! Moi, c’est Jacques. Minun nimeni on Jacques.
Sanomattakin on selvää, että sillä hän keräsi kaikki sympatiat puolelleen.
Eliittikoulun kasvatti, mutta maakuntien mies
Vaikka Chirac oli pariisilaisen eliittikoulun kasvatti, hän oli yhtä lailla ellei enemmänkin maakuntien mies.
Sodan aikana hän pakeni nuorena poikana äitinsä kanssa miehittäjää mummolaan Lounais-Ranskan Corrèzeen syvälle Ranskan pikkukylien maailmaan. Siellä haisee lehmänlanta, ja sieltä arrogantti Pariisi on valovuosien päässä.
Ranskalaisen poliitikon on aina hyvä hankkia kannuksensa maatalousministerinä, mutta Chirac teki siitä todellista taidetta. Maailman suurin maatalousnäyttely järjestetään vuosittain Pariisissa eikä yksikään poliitikko voi koskaan välttyä näyttäytymiseltä tapahtumassa salamavalojen pommituksessa.
Mutta Chirac teki perinteen, jota jokaisen presidentin on ollut pakko jatkaa. Sen jälkeen ei pieni paikalla pistäytyminen ole enää riittänyt: Chiracin vierailut kestivät vähintään kuusi tuntia, parhaimmillaan kahdeksan. Asiaan kuuluu yhä pakollinen lehmän pyllyjen taputtelu ja maataloustuotteiden maistelu.
Komean kookkaalle, pohjattoman ruokahalun omaavalle Chiracille ei ollut mikään ongelma ahtaa itseensä kinkkua, makkaraa, pasteijoita, juustoja, ostereita ja kaikkia mahdollisia ranskalaisherkkuja, joiden määrä on loputon.
Kun toinen tytär Claude siirtyi luomuun, siitä lähtien piti myös Chiracin mennä maatalousnäyttelyn luomuosastolle – ja ranskalaiset alkoivat siirtyä luomuun enenevässä määrin.
Suurin suosikki kuuluisa vasikanpäähyytelö
Chiracin mukana Élysée-palatsin ruokalistalle ilmestyi la tête de veau, vasikanpäähyytelö, maalaisherkku, jota ei Pariisissa juuri tunnettu.
Pitkänä Pariisin pormestarikautenaan hän sentään sai sitä Pharamond-ravintolassa, mutta presidentin mukana herkku ilmestyi kaikkien bistrojen liitutaululle samalla kun Corona-olut kaikkien markettien hyllyille.
Ei siis mitään gourmet’ta eikä huippukalliita vuosikertaviinejä.
Myös ensi tapaaminen presidenttinä liittokansleri Helmut Kohlin kanssa Strasbourgissa sujui paikallisen Yvonnen viinituvan puupenkeillä edessä etanoita, makkarasalaattia, vasikanpäähyytelöä ja seudun luumupiirakkaa, laseissa Coronaa ja tavallista rieslingiä ja pinot noiria valtiovierasviinien sijasta.
Samaan paikkaan hän toi myöhemmin myös liittokansleri Gerhard Schröderin ja presidentti Borus Jeltsinin. Sellaisesta tavallinen kansa tykkäsi.
"Brittien sapuskat niin kehnoja, ettei huonompaa löydy kuin Suomesta"
Mutta ajattelematon suomalaisen ruoan moittiminen tuli kaikkiruokaiselle Chiracille kalliiksi.
Kukaan ei tiedä, mistä Ranskan presidentin yllättävä letkautus oli saanut alkunsa, sillä totta kai hänelle oli Suomessa aina tarjottu vain parhaita herkkujamme ja ne olivat hänelle hyvin maistuneet.
Oliko taustalla Italian pääministeri Silvio Berlusconin haukut suomalaisille siitä, etteivät nämä edes tiedä, mitä prosciutto on, joten eihän Suomelle voi EU:n elintarvikevirastoakaan antaa?
En tiedä syytä, mutta joka tapauksessa julkisuuteen putkahti Chiracin kevyt kahdenkeskinen kommentti Schröderille siitä, ettei sellaisiin kuin britit voi luottaa, kun heidän sapuskansakin ovat niin kehnoja, ettei huonompaa löydy kuin Suomesta.
Se meni nokkamiehille tuntemattoman ranskalaistoimittajan korviin ihan lähietäisyydeltä ja päätyi otsikoihin niin Ranskassa kuin Suomessa.
Saman tien ilmestyivät Chirac-makkarat suomalaisten nakkikioskien listoille Berlusconi-makkaroiden rinnalle.
Berlusconi sai suomalaisia joulukinkkuja suuttuneilta maanviljelijöiltä, mutta Chiracin uskotaan maksaneen todella kovan hinnan kömmähdyksestään, sillä Pariisi hävisi kesäolympialaiskisojen saannin yhdellä äänellä.
Poliittisilta saavutuksiltaan presidenttikaudet laihoja
Poliittisilta saavutuksilta Chiracin kaksi presidenttikautta jäivät laihoiksi.
Silti häntä pidetään Ranskan viidennen tasavallan merkittävimpänä poliitikkona François Mitterrandin ohella, sillä nämä kaksi kilpailivat keskenään Ranskan herruudesta vuosikymmenien ajan.
Molemmat olivat lopulta vallassa kaksi kautta: Mitterrand 14 vuotta ja Chirac 12 vuotta. Taistelu oli armotonta sosialistin ja gaullistin välillä, mutta kumpikin tunnisti toisessa samanlaisen poliittisen eläimen, jota ajaa kyltymätön vallannälkä, ja se synnytti lopulta myös jonkinlaisen keskinäisen arvostuksen kovista yhteenotoista huolimatta.
Molemmat kävivät läpi pitkiä erämaavaelluksia kansansuosion pohjalla, mutta jatkoivat sinnikkäästi kohti päämääräänsä useista tappioistaan huolimatta.
Chiracin ponnahduslautana olivat maaseudun lisäksi hänen perustamansa maltillinen oikeistopuolue gaullistien perinnön kantajaksi sekä hänen historian hämäristä itselleen kaivamansa Pariisin pormestarinvirka, jota hän piti hallussaan 18 vuotta.
Kun hänet viimein valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1995, ei sitä olisi kukaan uskonut vielä vuotta aiemmin. Hänen suosionsa oli niin pohjamudissa, että jopa omasta puolueesta nousi haastaja ehdokkaaksi ja lähes kaikki olivat hänet hylänneet.
Silti Chirac, joka oli aina parhaimmillaan vaalikampanjan aikana, ei antanut periksi, vaan jatkoi taisteluaan lähinnä enää vain tyttärensä ja muutaman uskollisen gaullistin tukemana – ja voitti!
Ensimmäisen kauden lopussa suosio oli taas pohjamudissa niin kuin Ranskassa aina käy istuvan presidentin kohdalla, mutta kun riitaisat sosialistit eivät saaneet rivejään järjestykseen, kaikkien yllätykseksi ja kauhistukseksi toiselle kierrokselle Chiracia vastaan nousi äärioikeiston Jean-Marie Le Pen.
Rasistisen äärioikeistojohtajan pelossa kaikki ryntäsivät äänestämään Chiracia, sosialistinuoret tosin mielenosoituksellisesti muovihanskat käsissään äänestyslippua mielenosoituksellisesti sormenpäillään vaaliuurnaan pistäen.
"Talo palaa, mutta me katsomme muualle"
Toiselta kaudelta jäi kirkkaimmin mieleen hänen johtamansa Irakin sodan vastainen rintama ja myöhemmin hänen YK-kokouspuheensa Johannesburgissa, jossa hän soitti hälytyskelloja jo vuonna 2005:
– La maison brûle! Talo palaa, mutta me katsomme muualle.
Chiracin ansiosta ilmasto on myös esillä Ranskan perustuslaissa, ja presidenttikausiensa jälkeen Chirac keskittyikin ilmastoasioihin vaatien lentoveroa. Ranskan uudistamistakin hän toki yritti tarmokkaan pääministerinsä Alain Juppén johdolla, mutta kun koko lakkoileva maa oli lopulta täydellisesti jumissa, kaikki pysähdyksissä ja lopulta jopa bensahanat tyhjinä, Chirac antautui, kaatoi hallituksen ja totesi:
– Ranskaa ei voi uudistaa.
Siinä hän ei ihan väärässä ollutkaan.
Politiikan heikoin kohta Eurooppa
Chiracin politiikan heikoin kohta oli kuitenkin Eurooppa.
Nuorena poliitikkona hän gaullistina suorastaan vastusti Euroopan yhdentymistä, mutta ymmärsi myöhemmin, ettei hänellä olisi poliittista tulevaisuutta sillä tiellä. Lopulta Chirac ratkaisi euron kohtalon, kun hän asettui Mitterrandin vuonna 1992 järjestämässä kansanäänestyksessä Maastrichtin sopimuksen puolelle ja veti siis mukanaan kahtiajakautuneen gaullistipuolueen euron kannalle.
Mutta voi myös sanoa Euroopan unionin alamäen alkaneen Chiracin ja Schröderin kaudella, sillä tämä parivaljakko aloitti rahaliiton vakaussopimuksen vesittämisen.
Saksan talous oli Saksojen yhdentymisen jälkeen rapakunnossa, ja Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ehdotti Chiracille euron ehtojen löysäämistä.
Chiracille se sopi mainiosti, ja Ranska jatkoi iloista elämäänsä budjettivajeen ja valtionvelan kasvattamisessa samalla kun Schröder pisti Saksan taloutta kuntoon kovalla hevoskuurilla.
Myös Chiracin isännöimä Nizzan huippukokous vuonna 2000 jäi historiaan Nizzan sopimuksesta, joka oli susi jo syntyessään.
Chirac ei vastustanut unionin kehittämistä, mutta ei itse osallistunut siihen juuri millään tavalla. Ja jos Ranska ja Saksa jättävät Euroopan johtajuuden, EU polkee paikallaan – niin kävi Chiracin kaudella.
EU:n historiaan Chirac jätti kuitenkin erään sen herkullisimmista tarinoista pääministeriajoiltaan.
Huippukokouspöydässä käytiin taas ties kuinka monennetta taistelua Britannian maksuosuudesta pääministeri Margaret Thatcherin kanssa. Lopulta tuskastunut pääministeri Chirac tokaisi edessään istuvalle presidentti Mitterrandille unohtaen, että mikrofonit olivat auki:
– Mitähän rouva vielä haluaa? Minun munani tarjottimella vai? Tulkin tunnollinen käännös sai Thatcherin tulipunaiseksi.
Paavo Lipponen oli yksi harvoja, joita Chirac kuunteli EU-asioissa
Vasta Irakin sodan vastaisessa taistelussa Chirac osoitti vahvaa johtajuutta.
Vaikka hän oli aina ollut ranskalaiseksi poikkeuksellisen amerikkalaismielinen – ja nuorena jopa vähällä naida amerikkalaistytön – ja meni aivan ensimmäisten joukossa New Yorkiin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, hän suututti Yhdysvallat niin perusteellisesti, että se näkyi vielä hänen hautajaisissaankin, jonne Yhdysvalloista paikalle tuli vain presidentti Bill Clinton.
Myös Eurooppa repesi kahtia, kun Itä-Euroopan uudet jäsenmaat lähtivät kannattamaan presidentti George Bushin sotapolitiikkaa yhdessä Britannian pääministeri Tony Blairin kanssa.
Suomen pääministeri Paavo Lipponen, joka oli yksi niitä harvoja, joita Chirac mielellään kuunteli EU-asioissa, oli Chiracin rinnalla Élysée-palatsin pihalla tukemassa häntä kaksi viikkoa ennen Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin.
Chiracin oma EU-politiikka oli häilyvää kuin tuuliviiri, mutta hän omien sanojensa mukaan tykkäsi kuulla Lipposen ajatuksia, sillä hänen mielestään Lipposella oli aina hyvät perustelut kannoilleen.
Tampereen huippukokouksen onnistuminen Ranskan ja Suomen hyvällä yhteispelillä lujitti entisestään kahden johtajan hyviä välejä. Vielä Lipposen pääministerikauden jälkeenkin hän oli aina tervetullut Chiracin isännöimään Élysée-palatsiin, mikä on harvinaista Ranskan tiukassa protokollassa.
Hautajaisista puuttui muutama yllättävä henkilö
Chiracin kansansuosion ryöpsähtäessä odottamattoman suurena suruna kuolinilmoituksen jälkeen, tuotiin hänen arkkunsa lopulta kolmantena päivänä kuoleman jälkeen ja päivää ennen hautajaisia Pariisin Invalides-kirkkoon, jotta kansalaiset voisivat käydä jättämässä hänelle jäähyväiset.
Sitä ennen oli Élysée-palatsiin kulkenut kahden päivän ajan katkeamaton jono kirjoittamassa surunvalituksensa neljään esillä olleeseen kirjaan.
Invalides-kirkkoon arkun äärelle tultiin joka puolelta Ranskaa jopa hyvin pitkien matkojen päästä, jono venyi kilometrin pituiseksi ja jonottaminen kesti tuntikausia niin, että lopulta kirkko pidettiin auki koko yön aamuun asti.
Saint Sulpicen kirkossa pidetyistä hautajaisista puuttui yllättäen muutama Chiracille merkittävä henkilö. Eturivissä istui poismenneen presidentin tytär Claude Chirac miehensä ja poikansa, Chiracin ainoan lapsenlapsen kanssa, jonka valokuva oli aina hänen työpöydällään.
Chirac oli vihitty avioliittoon Saint Sulpicen aukiolla kirkkoa vastapäätä sijaitsevalla Pariisin 6. arrondissementin eli kaupunginosan kaupungintalolla. Bernadette Chirac ei ollut kuitenkaan enää puolisonsa hautajaisissa tiettävästi heikon kuntonsa takia.
Sen lisäksi suurta ihmetystä herätti Gerhard Schröderin puuttuminen messusta, sillä tämän Chiracin aisaparin tulo oli jo julkistettu Ranskan mediassa.
Liittokansleri Angela Merkel oli ollut aivan ensimmäinen surunvalittelija, mutta hänellä oli este pääsyyn itse paikalle, joten hän lähetti totutun tapansa mukaan hautajaisiin liittopresidentti Frank-Walter Steinmeierin.
Tiettävästi sotkun oli aiheuttanut Ranskan Berliinin suurlähetystö, joka ei ollut nimeltä mainiten välittänyt kutsua Schröderille, vaan sisällyttänyt hänet ”Saksan vieraskiintiöön”. Se ei ollut passannut Schröderille.
Minä puolestani ihmettelen Paavo Lipposen puuttumista hautajaisvieraiden joukosta. Hänen jos kenen olisi siellä pitänyt olla. Tai Suomen istuvan pääministerin, sillä EU:n puheenjohtajamaana Suomen pääministerin paikka olisi ollutt Élysée-palatsin kutsuvieraslounaalla pääpöydässä.
Puheenjohtajuuskauden jälkeen Suomen paikka on taas sivupöydissä. Niin kuin häät ja hautajaiset ovat sukulaisten kohtaamistilaisuuksia, samoin EU-”perheessä” tavataan hautajaisissa. Ne ovat loistavia lobbaustilaisuuksia.
Unkarin pääministeri Viktor Orbán oli ilmoittanut tulostaan Pariisiin nähtävästi olettaen, että myös Suomen pääministeri saapuisi samoihin hautajaisiin. Orbánin poisjäänti lienee ollut helpotus ranskalaisille.
Mutta Antti Rinteen olisi ehkä kannattanut olla maanantaina mieluummin Pariisissa kuin Budapestissä, josta jälkipuintia on riittänyt päiväkausiksi.
