Helena Petäistön kolumni: Cannesin Suomi-poika suosikki – tästä syystä Kaurismäki ei ole voittanut festivaalin pääpalkintoa

Maailmassa valmistuu vuosittain keskimäärin 10 000 elokuvaa. Niistä kaikista pääsee Cannesin elokuvajuhlille noin 60 – ja niistä vain noin 20 pääsarjaan! Pelkästään Cannesiin pääsy on jo huikea lottovoitto. Mutta Aki Kaurismäen asema näillä Rivieran glamourjuhlilla on vieläkin poikkeuksellisempi. Hän kuuluu siihen yhden käden sormilla laskettavaan porukkaan, jonka uusi elokuva kutsutaan aina Cannesiin. Samassa suppeassa sakissa on muun muassa espanjalaisohjaaja Pedro Almodovar.

Mutta yhtä huojuvaa kuin palmut Cannesin kuuluisalla rantakadulla, La Croisettella, on Kultaisen palmun, jakaminen. Tosiasiassa paras elokuva ei yleensä voita pääpalkintoa Cannesissa, valisti minua aikoinaan elokuvaguru Peter von Bagh, kun Kaurismäen "Mies vailla menneisyyttä" oli kriitikoiden ykkössuosikki ja ehdottomasti sen vuoden elokuvista paras ja jäi silti vaille pääpalkintoa. Elokuva sai palkinnoista toiseksi tärkeimmän eli Grand Prix’n ja sen lisäksi siitä syystä mahdollisesti lohdutuspalkintona parhaan naisosan esittäjän palkinnon Kati Outiselle. Voiton vei Roman Polanski, jonka leffa ei von Baghin mukaan ollut puolalaisohjaajan parhaita eikä missään tapauksessa elokuvajuhlien paras. Mutta kun puolalainen mestariohjaaja ei ollut koskaan saanut Kultaista palmua eikä tiedetty, olisiko kyseessä jo hänen viimeinen elokuvansa, Kultainen palmu "piti" antaa hänelle.

Tällä kertaa Cannesissa vietettiin selvästi naisten juhlaa. Seremoniaa johti Jane Fonda, joka kertoi olleensa Cannesin filmifestivaaleilla jo vuonna 1962, jolloin kukaan ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, ettei esillä ollut yhtään naisohjaajan elokuvaa. Tällä kertaa pääsarjaan oli otettu ennätysmäärä, yhteensä seitsemän eri naisohjaajan elokuva, tuomaristosta puolet oli naisjäseniä – ja pääpalkinnon vei nainen, ranskalainen Justine Triet.

Triet ei tiettävästi osannut odottaa ihan pääpalkintoa oikeussalielokuvalleen "The Anatomy of Fall", mutta kyllä hän jotakin palkintoa oli selvästi odottanut, sillä heti kiitosten jälkeen hän luki ennalta kirjoitetusta paperista haukut Ranskan hallitukselle eläkeuudistuksen toteuttamisesta kansalaisten vastustuksesta huolimatta ja moitti vielä hallitusta sen kulttuuripolitiikastakin. Hän ei tainnut tietää, ettei mikään muu maa satsaa kulttuurialaan - ja erityisesti audiovisuaaliseen alaan – yhtä paljon veronmaksajien rahoja kuin Ranska jopa siinä määrin, että varsinkin alan belgialaiset hakeutuvat sankoin joukoin töihin Ranskaan maassa saatavien etujen takia. Eikä Covidin aikana missään muualla Euroopassa syydetty sellaista määrää rahaa kulttuurialan pelastamiseen kuin Ranskassa.

Kulttuuriministeri reagoi välittömästi. Monet muistivat edellisen vastaavan skandaalin, jonka aiheutti puheellaan Cannesissa ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godard rauhattomana vuonna 1968. Mutta toisaalta, skandaalit ovat kyllä aina kuuluneet Cannesin elokuvafestivaaleille ja ehkä vähän tarkoituksellakin. Ainakaan festivaalit eivät jää huomiotta.

Kaurismäen saama Prix du Jury, tuomariston palkinto, on Cannesin pronssisija ja erittäin hieno tunnustus. Mutta tällä kertaa kyllä oikeasti odotettiin pääpalkintoa Kaurismäelle. Ei siis välttämättä siksi, että se oli kriitikkojen mielestä festivaalien ehdottomasti paras elokuva, vaan siksi, että nyt olisi jo todellakin ollut Kaurismäen "vuoro" saada Kultainen palmu. Vielä palkinnonjaon jälkeen Ranskan radio kelasi asiaa selvästi harmistuneena.

Lue myös: Aki Kaurismäen elokuva voittanut Cannesin elokuvajuhlien tuomaristopalkinnon

"Kuolleiden lehtien" saamat arvostelut olivat yhtä ymmärrystä ja ylistystä niin Ranskassa kuin Atlantin takana. Ranskalaisessa elokuva-alan lehdessä uusinta elokuvaa pidetään jopa ohjaajan testamenttina: ”Kaurismäki ei ole kadottanut grammaakaan herkkyydestään, terävästä huumoristaan eikä rakkaudestaan pieneen ihmiseen. Ohjaajan sanoma ei ole sosiaalinen eikä surkutteleva, vaan ennen kaikkea runollinen ja kirjallinen. Saattaa jopa olla, että tässä Kaurismäki antaa testamenttinsa, jossa hänen upeasta luovasta urastaan välittyy se, että elämä kätkeytyy runouteen ja vaatimattomuuteen.”

Muut arvostelut ovat samaa luokkaa: "Runollinen, hauska, liikuttava erinomaisessa itseironiassaan." "Hilpeää ilottelua valkoisella ja vihreällä parsalla ja heti sen jälkeen Ukrainan sodan hyvin voimakas tuomitseminen. Eri tyylien, sävyjen ja teemojen sekoitus on Kaurismäen elokuvien charmin perusta." "Hyvin persoonallisella, jäljittelemättömällä tyylillään, josta hänet tunnemme, Kaurismäki maalaa terävästi, hellästi ja huumorilla kuvan Suomen kansan syvistä riveistä keskellä inflaatiota ja Ukrainan sotaa." "Kaurismäki on ohjaaja, jonka tunnistaa heti elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta. Henkilöhahmoista ja tilanteista huokuu arkipäivän runollisuus sekä hauraus ja julmuus samanaikaisesti. Kuolleet lehdet on ehkä hänen henkilökohtaisin elokuvansa."

Ranskassahan Kaurismäen palvonta on niin syvää, että monet elokuvanharrastajat osaavat hänen elokuviensa vuorosanatkin ulkoa. Aivan samaa kunnioittavaa ihailua löytyy Atlantin takaa, jossa Kaurismäkeä pidetään Charles Chaplinin perinnön jatkajana: "Elokuva on kunnianosoitus Prévertin ja Kosman samannimiselle chansonille, jonka varjo leijuu kaikkialla. Tätä elokuvaa juo kuin raikasta viiniä, jossa on pieni ripaus kitkeryyttä. Hänen bluesinsa koskettaa meitä aivan kuten ennenkin – ehkä jopa enemmän nyt, kun planeettamme on kaaoksessa."

Persoonana Kaurismäki on etenkin ranskalaisille dekadentti älykkö, jonka elämäntapa kiehtoo heitä yhtä paljon kuin tinkimättömyys ohjaajana. Edesmennyt laulaja, säveltäjä ja sanoittaja Serge Gainsbourg, jolla oli aina viskilasi kädessään ja joka poltti ketjussa, sai samanlaisen armon heidän silmissään siksi, että hänenkin kommenttinsa olivat aina mielenkiintoisia, yllättäviä ja älykkäitä. Tiedotustilaisuuksissa yleisö esittää kysymyksensä aina hyvin kunnioittavasti ja kuuntelee maestron vastausten jokaisen sanan hiirenhiljaa. Kaurismäki myös kunnioittaa yleisöään, vaikka selvästi yleisön edessä oleminen onkin hänelle kidutusta.

Lue myös: Alma Pöysti kommentoi Aki Kaurismäen käytöstä lehdistötilaisuudessa Cannesissa: "Aki ottaa tilanteen haltuun omalla tavallaan"

Cannesin elokuvafestivaalit ovat ehdottomasti maailman tärkeimmät elokuvajuhlat sekä kansainvälisen levitykset että elokuvan tunnettuuden kannalta. Ne syntyivät vastalauseena sille, että Mussolini oli ottanut ohjaksiinsa vuonna 1932 perustetut Venetsian filmifestivaalit ja että vain fasistiseen aatemaailmaan sopivat elokuvat pääsivät siellä esityksiin. Uusien festivaalien pitopaikaksi kaavailtiin ensin Nizzaa, jossa olivat La Victoiren elokuvastudiot, ja sitten Biarritzia, Atlantin rannikon helmeä. Suuressa viisaudessaan Biarritzin silloiset kaupunginisät kieltäytyivät kuitenkin kunniasta, ja tilaisuuteen tarttui Cannes loisteliain seurauksin.

Festivaalit oli tarkoitus avata Louis Lumièren, elokuvan keksijäveljeksistä toisen johdolla syyskuun 1. päivänä 1939 – samana päivänä, jolloin Hitlerin joukot marssivat Puolaan. Kolmantena päivänä Ranska ja Britannia julistivat sodan Saksalle. Hollywoodista oli paikalle tullut siihen aikaan parhaiten palkattu tähti Mae West, joka pakkasi laukkunsa pikavauhtia ja palasi Atlantin taakse rauhallisempiin oloihin. Cannesissa pantiin pillit pussiin – aina vuoteen 1946 asti.

Ensimmäiset festivaalit päästiin siis avaamaan vasta vuonna 1946.Cannesin festivaalihistorian ensimmäinen parhaan naisosan esittäjän pystin kävi pokaamassa kauniista katseestaan tunnettu Michèle Morgan, ja sen jälkeen on kaunottaria Cannesissa riittänyt.

Vuosikymmenien saatossa juhlista on kasvanut valtava megatapahtuma, jossa virallisen pääkilpailun ohella rönsyilee kaikkea mahdollista myyntitapahtumista muihin pienempiin kilpailuihin ja kriitikoiden ja ohjaajien viikkoihin. Nykyään kyseessä on myös suurin kansainvälinen mediatapahtuma olympialaisten jälkeen, sillä paikalle ryntää myös joka vuosi yli 4 000 toimittajan ja elokuvakriitikon lauma raportoimaan muulle maailmalle Cannesissa esitetyistä elokuvista, veikkaamaan niiden mahdollisuuksia, arvailemaan tuomariston välisiä erimielisyyksiä ja nostamaan jännitystä ennen juhlien huipentumaa, Kultaisen palmun jakotilaisuutta.

H-hetkeen asti festivaalielokuvien tähdet pynttäävät itsensä paraatikuntoon loistaakseen punaisella matolla salamavalojen räiskeessä hienoissa iltapuvuissaan jalokiviliikkeiden suunnattoman kalliit lainakorut kaulalla kimaltaen. Monituhatpäiset ihailijalaumat tungeksivat turva-aitojen ulkopuolella nähdäkseen edes vilauksen maailmantähdistä, ja paparazzit ovat passissa La Croisetten palatsihotellien etu- ja takaovilla.

Suurten maiden televisiokanavat suoltavat paahtavassa auringonpaisteessa suoria lähetyksiään ja tähtihaastatteluja rannalle pystytetyissä ulkoilmastudioissa taustalla Välimeri huvipursineen. Päivälehdet raportoivat sivukaupalla elokuvista ja niiden tähdistä, muotilehdet pursuavat ylellisiä glamour-sivuja, ja juorulehdet hakevat ja löytävät skandaaleja.

Ankarien turvajärjestelyjen takia La Croisettella näkyy niin sille tunnusomaisia limusiineja kuin avoautojakin tavallista vähemmän, mutta elokuvaihmisten lisäksi Cannesin palmujen alla velloo senkin edestä myös hännystelijöitä ja rantahiekalla pikkutähtiä bulevardin pituudelta; sitä enemmän, mitä lähemmäs bunkkeriksi kutsuttua valtavaa 1980-luvun betonihirvistystä, itse festivaalipalatsia, tullaan. Suuret tähdet pakenevat La Croisettea pitkin levittäytyvien legendaaristen palatsihotellien suojiin, joiden bankettisaleissa syödään hummeria ja juodaan shampanjaa aamunkoittoon asti kestävissä juhlissa.

Iltaisin La Croisetten jalkakäytävät ovat täpötäynnä kalliisti viimeisen muodin mukaan puettuja säihkysäärisiä kaunottaria, jotka eivät peittele syvään uurrettua kaula-aukkoaan sen enempää kuin heidän seuralaisensa paksua lompakkoaan. Koko hiekkaranta on täynnä läpi yön bailaavia juhlijoita, sillä Pariisin suosituimmat yökerhot muuttavat festivaalien ajaksi Cannesiin ja rakentavat rannalle uskomattomia virityksiä megajuhlintaa varten. Kahden viikon ajan kaupunki ei nuku sekuntiakaan.

Cannes on siis yhtä hohtoa, glamouria ja blingblingiä. Miten tähän sirkukseen sitten sopiikaan sen vastakohta, Suomi-poika Aki Kaurismäki, jonka elokuvat kertovat pienen ihmisen hädästä, yksinäisyydestä, asunnottomuudesta sekä kaikesta sellaisesta, joka on valovuosien päässä Cannesin huojuvien palmujen alla sykkivästä pintaliidosta ja luksuselämästä? Siinä Cannesin paradoksi onkin. Sisällä bunkkerin pimennossa katsotaan aamusta iltaan elokuvia milloin minkäkin maailmankolkan kärsimyksistä ja ongelmista.

Tosin tänä vuonna maailman tragedia pääsi livahtamaan hetkeksi päivänvaloon aina punaiselle matolle asti, kun sille päässyt ukrainalainen huippuvalokuvamalli räväytti yllättäen takin alta asun, jossa luki ”Fuck you Putin!” Turvamiehet pitivät huolen siitä, että hetki jäi lyhyeksi. Tuomaristossa puolestaan on kyllä mukana myös Hollywoodin ohjaajia ja tähtiä, mutta kilpailemaan ei amerikkalaisen elokuvamaailman kassamagneetteja juurikaan oteta. Tänä vuonna sitä lajia sai edustaa Harrison Fordin uusin ”Indiana Jones”.

Ei siis mikään ihme, että Kaurismäki, omien sanojensa mukaan ”Suomi-poika korpikuusen alta”, ei tässä sirkuksessa viihdy, ja se näkyy kerta kerralta selvemmin. Tällä kertaa maestro poistuikin koko kaupungista koiransa kanssa jo ennen kaikkien odottamaa palkintoseremoniaa, ja hänen sijastaan Tuomariston palkinnon kävivät hakemassa ”Kuolleiden lehtien” rakastavaiset Alma Pöysti ja Jussi Vatanen.

Tuleekin mieleen, että olisikohan siinä ideaa, että tuotantoyhtiö veisi ohjaajan välipäiviksi pois siitä hulinasta, jossa yksikään tunnettu kasvo ei voi poistua palatsihotellistaan hetkeksikään ilman että paparazzit tukkivat tien. Etelä-Ranskan maaseutu on täynnä pieniä rauhallisia kyliä, joissa kukaan ei ole kuullutkaan Kaurismäestä eikä voisi vähempää välittää siitä, jos joku muukalainen heittelee petankkikuulia kylän aukion plataanien alla.

Cannesin elokuvafestivaalien hurjista öistä riittää tuhansia tarinoita, tässä yksi festivaalihistorian ikimuistetuimmista: Vuonna 1980 järjestivät kreikkalaiset oman legendaarisen kuuman yönsä, jota ei mikään muu juhlinta Cannesin pitkässä ja värikkäässä historiassa ole vieläkään päihittänyt. Sittemmin kulttielokuvaksi noussut "Ei koskaan sunnuntaisin" oli juhlinnan kohteena, sirtaki soi ja 500 ouzo-pulloa tyhjeni reipasta tahtia. Sekä vauhdikkaasta musiikista että vahvasta anisviinasta humaltuneena elokuvan ohjaaja Jules Dassin hyppäsi pöydälle, kippasi lasillisen Pohjanmaan kautta ja räsäytti lasinsa rikki heti sen perään. Juhlaväki antoi raikuvat aplodit, ja päätähti Melina Mercouri yllytti seuraamaan ohjaajan esimerkkiä.

Ei aikaakaan, kun 5 000 lasia oli rikottu, ja sen jälkeen rikottiin vielä kaikki päivällisastiatkin, ja – antaa mennä, kun on kerran alettu! – lopulta vielä ruukkupalmutkin saivat kyytiä. Aamun tunteina paikalta viimein horjuen poistuvat juhlijat hyräilivät vielä La Croisettella "Ei koskaan sunnuntaisin". Kreikkalaiselokuva ei voittanut pääpalkintoa, sillä sen vei sinä vuonna Federico Fellinin ohjaama "Dolce vita", mutta Melina Mercouri sai kyllä palkinnon parhaasta naispääosasta.