Helena Petäistön kolumni: EU:n nimitysruletin kiukkupussien Merkelin ja Macronin nokittelu ei helpota ratkaisun löytymistä

Tavalliseen tapaan on täysin mahdotonta ennustaa, ketkä lopulta virkoihin loksahtavat äärimmäisen monimutkaisessa paketissa. Ainoa varma asia on, että Merkelin ja Macronin keskinäinen kiukuttelu ei yhtään helpota ratkaisun löytymistä eikä sitäkään, että virkojen haltijoiksi tulisi mahdollisimmat pätevät henkilöt.

Keskeinen tekijä niin tässä kuin EU:n muussakin päätöksenteossa on Saksan ja Ranskan sopu, koko EU:n rakentamisen perusedellytys.

EU:n historiassa kolmannen suuren, Britannian, veto on voinut sen kaataa, mutta muille maille kahden vanhan riitapukarin sopu on ollut yleensä tae siitä, että mahdollisimman erilaisille kannoille on löytynyt kompromissi.

Tulehtuneet välit vaikeuttavat neuvotteluja

Viisi vuotta sitten paketin kokoamista helpotti se, että Ranskan silloisella presidentillä François Hollandella ei ollut poikkeuksellisesti mitään ambitioita asian kanssa.

Nyt on palattu päiväjärjestykseen; Ranskan nykyinen presidentti Emmanuel Macron tietää, mitä haluaa. Mutta tuskin koskaan on pakettia neuvoteltu kahden suuren yhtä tulehtuneissa väleissä - sen ovat ihan viime viikot osoittaneet. Valitettavaa varsinkin, kun juuri näiden kahden, Merkelin ja Macronin, yhteinen alku oli hyvinkin lupaava ja kemiat pelasivat aivan loistavasti.

Niin ei ole enää, vaan molemmat kampittavat toisiaan.

Toisin oli joitain viikkoja sitten

Vielä muutama viikko sitten näytti kuitenkin siltä, etteivät näiden kahden kannat olleet mitenkään valovuosien päässä toisistaan.

Sekä Pariisin että Berliinin lähteistä tuli hyvin yhtenevää tietoa: Manfred Weber, suurimman puolueryhmän EPP:n virallisesti valittu kärkiehdokas ei ollut kummankaan mieleen niin kuin ei koko kärkiehdokasmenettelykään muun muassa juuri sen takia, että se saattoi tuottaa ehdokkaan, jolla ei ole EU-komission puheenjohtajan tehtävään tarvittavaa kokemusta eikä kompetenssia - niin kuin Weberin tapaus todisti.

Macron teilasi ainoastaan aluepoliitikkona ja meppinä toimineen Weberin mahdollisuudet välittömästi.

Merkel joutui antamaan muodollisen tukensa oman maansa ja puolueensa ehdokkaalle, mutta hänkin teki sen niin vaisusti ja vaimeasti, ettei vastentahtoisuus jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Macronin ehdokkaana tanskalainen tarmonpesä

Macronin oman ehdokkaan, väistyvän komission tähden ja tarmonpesän, tanskalaisen kilpailukomissaarin Margarethe Vestagerin plussa Merkelin silmissä oli edustaa naissukupuolta. Lissabonin sopimuksen perusteella EU-vaalien tulos on otettava huomioon nimityksissä, mutta sen tarkemmin teksti ei asiaa määrää.

Tähänastinen tulkinta on aina ollut se, että komission puheenjohtaja tulee suurimman puolueryhmän piiristä. EPP on edelleen suurin puolueryhä, mutta se menetti vaaleissa kannatustaan.

Sen sijaan Macronin ja Vestagerin liberaaliryhmä, nykyinen RE (Renew Europe, Renaissance), kasvatti kannatustaan ja kuului Vihreiden lailla vaalien voittajiin, ja tällä perusteella Macron ryhmineen on puskenut Vestageria framille.

Myös Tanskan nykyinen demarihallitus on haistanut mahdollisuuden ehdottamalla viimein tällä viikolla Vestagerin jatkoa komissioon periaatteella parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Liberaaliryhmähän ei koskaan asettanut virallista ehdokasta, vaan esitti kahdeksan nimeä, joista hallitusten päämiehet saisivat valita. Mutta näkyvimpänä, dynaamisimpana ja pätevimpänä Vestager on ollut ryhmän itseoikeutettu epävirallinen ehdokas.

Nokittelua huippukokouksessa

Macron aloitti nokittamisen käsittämättömän varomattomasti Sibiusin ylimääräisessä huipparissa julistamalla ääneen, ettei sentään kaikkein huonointa ehdokasta valita EU-komission johtoon.

Merkel saattaa olla Weberistä samaa mieltä, mutta ei sietänyt maanmiehensä julkista nolaamista varsinkaan ranskalaiselta. Kun Macron vielä uhkasi käyttää veto-oikeutta Weberiä vastaan, antoi Merkel samalla mitalla: Jos Ranska kaataa saksalaisen vetollaan, silloin kaataa Saksakin ranskalaisen vetollaan. Sillä hän tarkoitti oman puolueryhmänsä PPE:n pätevintä nimeä, Brexit-neuvottelija Michel Barnier’ta.

Merkelin viesti Macronille oli, että vaikka EPP ottaa EU-komission puheenjohtajan paikan, on turha kuvitella, että se menisi ranskalaiselle Barnier’lle. Siihen astihan Barnier oli henkilönä passannut hyvin Merkelille, sillä puolue oli oikea eikä pätevyydestä ollut epäilystä.

Merkel uhkaili budjettineuvotteluiden vaarantumisella

Kukaan ei epäile, etteikö Barnier kykenisi istumaan EU:n puolesta samaan pöytään Trumpin, Putinin ja Pingin kanssa näinä myrskyisinä aikoina. Barnier ei ole missään vaiheessa ollut Macronin ehdokas, mutta jos komission puheenjohtajuus menee EPP:lle niin kuin näyttää, totta kai hän saisi maanmieheltään Macronilta täyden tuen.

Valmiiksi kiukkuisena huippukokoukseen saapunut Merkel ilmoitti puolestaan heti, että jos ei konsensusta löydy, nimityspaketti voi jättää niin syviä haavoja, että EU:n seuraavan viiden vuoden budjettineuvottelut saattavat olla vaarassa.

Ja kun huippukokouksen päätyttyä oli selvää, että Weberillä oli kaatunut, oli Merkel yhtäkkiä sitä mieltä, että Barnier onkin huippuvirkaan liian vanha.

Weberhän ei saanut taakseen jäsenmailta vaadittavaa 55 prosentin kannatusta eikä 65 prosenttia kansalaisista niin kuin Lissabonin sopimus edellyttää - konsensuksesta puhumattakaan.

Jo aiemmin samalla viikolla olivat sekä europarlamentin RE-ryhmä että myös sosialistiryhmä uuden espanjalaisen puheenjohtajansa johdolla ilmoittaneet, etteivät ne ole Weberin takana. Vihreille ja etenkin Saksan Vihreille on Weber aina ollut ihan liian oikealla niin kuin monille Saksan kristillisdemokraateillekin paitsi baijerilaisille.

Merkel tarttui Macronin ehdotukseen jälkijunassa

Siihen kaatui Spitzenkandidaten eli kärkiehdokasjärjestelmä, joka oli EU-parlamentin edellisen puhemiehen Martin Schultzin hatustaan vetämä yritys kaapata lisää valtaa parlamentille.

Huippukokouksen päätteeksi myös Merkel myönsi, että järjestelmä voisi edistää demokratiaa vain siinä tapauksessa, että tarjolla olisi myös yksi eurooppalainen ehdokaslista, jota kaikki EU:n kansalaiset voisivat äänestää.

Juuri sitähän oli Macron ehdottanut kaksi vuotta aiemmin niin, että EU-vaaleissa kaikkien maiden kansalaisilla olisi kaksi ääntä; toinen oman maan ehdokkaita varten ja toinen Euroopan laajuista listaa varten. Merkel ei silloin ehdotukseen tarttunut. Vasta nyt hän ilmoitti olevansa sitä mieltä, että järjestelmä pitäisikin ottaa käyttöön seuraavissa EU-vaaleissa viiden vuoden kuluttua.

Tämän osavoittonsa jälkeen Macron ilmoitti, että nyt palataan Lissabonin sopimuksen tekstiin, jonka mukaan jäsenmaiden valtion- ja hallitustenpäämiehet valitsevat henkilöt korkeisiin virkoihin, ja sitten saa parlamentti heidät hyväksyä tai hylätä. Merkel näki tässä kaikessa Macronin masinointia, eikä varmaan ihan väärässä ollutkaan.

Ovatko riitapukarit lähentyneet?

Ovatko riitapukarit lähentyneet viikon aikana, sitä en tiedä, mutta uskallan epäillä.

Macron on hakenut ja löytänyt itselleen uusia liittolaisia, joista merkittävin on Espanjan uusi sosialistipääministeri Pedro Sanchez. Onko Barnier’ta kannattava EU:n presidentti Donald Tusk löytänyt kaikille kelpaavan ratkaisun, se jää nähtäväksi.

Nyt kun näyttää siltä, että ainakin kaksi ellei kolme pätevää nimeä, Michel Barnier, Margarethe Vestager ja myös sosialistien Hans Timmermans, voi hyvinkin olla jo eliminoitu, on EPP:n Christine Lagarden nimi ponnahtanut entistä vahvemmin framille.

Merkel on aina pitänyt Kansainvälisen valuuttarahaston pätevästä pääjohtajasta, eikä Macron suinkaan asettuisi vastustamaan ranskalaisen nimittämistä komission johtoon. Kaiken kukkuraksi hän olisi ensimmäinen nainen EU:n tärkeimmän viran haltijana.

Rinteen ilmoitus kummastuttaa

Suomen pääministeri Antti Rinne on ehättänyt ilmoittaa, että hänestä Frans Timmermans olisi hyvä komission puheenjohtaja. Olikohan tokaisu ihan loppuun asti ajateltu?

Jos Suomi yhä haaveilee Euroopan keskuspankin pääjohtajan virasta, ei se ainakaan onnistuisi, jos komission johdossa olisi Hollannin, eurooppalaisittain toisen pienen pohjoisen maan edustaja.

Torstain Financial Timesin rakentamassa dream teamissä olisivat EU-komission puheenjohtajana tanskalainen Margharethe Vestager ja EKP:n pääjohtajana suomalainen Erkki Liikanen. Unta se onkin; todellisessa EU-elämässä kaksi pohjoismaalaista ei voi päästä yhtä aikaa huipulle.

Nyt on siis pakko toistaa sama kuin edellisessä lauantaikolumnissani kaksi viikkoa sitten: Aivan parasta lobbausta pienen Pohjoismaan Olli Rehnille ja Erkki Liikaselle on lobata suuren etelänmaan edustajaa komission johtoon. Koko paketissa kun on otettava huomioon tasapaino etelän ja pohjoisen, idän ja lännen, pienten ja suurten maiden, eri puolueiden ja vielä sukupuoltenkin välillä.

Summa summarum: Kaikki on vielä täysin auki, ja paketti voi olla ihan mikä tahansa. 

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Kärkiehdokasmenettely tuli ja meni – todellinen Junckerin seuraajan etsiminen voi viimeinkin alkaa, eikä vahvoista nimistä ole puutetta

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Kenestä Junckerin seuraaja? EU-komission puheenjohtajaksi ei tulekaan se odotetuin ehdokas