Helena Petäistön kolumni: Keltaliivien jättiprotestien hiipuminen ei merkitse vaatimusten loppua – Macron joutui myöntymään ja menetti auktoriteettinsa

On vaikea uskoa, että Emmanuel Macron pääsisi tämän jälkeen jatkamaan virkakauttaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikehdintä jatkuu vielä, eikä Macronilla enää ole Ranskan kipeästi tarvitsemien uudistusten tielle paluuta.

– Le RIC! Me halutaan le RIC!

Se oli lauantain uusin taikasana maassa, jossa kaikelle keksitään nimeksi joku kirjainyhdistelmä. RIC tulee sanoista le Référendum d’Initiative Citoyenne, kansalaisaloitteita koskeva kansanäänestys.

Kun keltaliivien mielestä nykyisenlainen demokratia vaaleineen ja kansaa edustavine valtiopäivineen ei riitä, halutaan kansalaisaloitteet perustuslakiin.

Kun netissä syntyneen ja organisoidun liikehdinnän vaatimusten kirjo on yhtä laaja ja keskenään ristiriitainen kuin siinä liikkuvat osallistujatkin, on RIC oikeastaan lähes ainoa asia, jota toistettiin joka liikenneympyrässä, jossa keltaliivit pysäyttivät ja hidastivat liikennettä.

Sitä ehdottivat jo presidentinvaalikampanjoissaan molempien ääripuolueiden ehdokkaat, sekä äärioikeiston ehdokas Marine Le Pen että äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchon.

Mitä se lopulta käytännössä tarkoittaisi, on täysin epäselvää. Mutta selvää on, että tasavallan presidentin nykyistä asemaa ja liikkumatilaa halutaan huomattavasti rajoittaa. Siksi on mahdotonta uskoa, että Macron voisi enää jatkaa Ranskan tarvitsemien uudistusten jatkamista ja että liikehdintä tyrehtyisi tähän.

Melkein yhtä yleinen keltaliivien suusta kuulunut heitto kuin RIC on "Macron, démission!" eli "Macron, eroa!" Samaa vaatimusta on toki kautta aikojen Ranskassa huudettu kaikille muillekin presidenteille, kuninkaille ja keisareille, mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että se on kovan linjan keltaliivien kirjaimellinen vaatimus, ei vain pelkkä huuto barrikadeilta.

"Ranskaa ei voi uudistaa!"

Taas on siis saatu muistutus siitä, ettei parlamentaarinen demokratia toimi Ranskassa. Ei se ole koskaan toiminut. Ihan sama, kenet gallialaiset ovat valtaan valinneet, koskaan he eivät ole antaneet kenenkään hallita rauhassa vaalikauttaan – jopa kansallissankari Charles de Gaulle joutui aikoinaan lähtemään.

Vallassa pysyy vain sellainen nokkamies, joka antaa periksi kadulla riehuville mielenosoittajille. Tätä kutsutaan Ranskassa "kadun demokratiaksi", "la démocratie de la rue". Toisin sanoen, jos Ranskaa haluaa uudistaa, kansa on vaihdettava.

Kun maassa viimeksi yritettiin uudistaa jäykkiä rakenteita, eläkejärjestelmää ym., elettiin vuotta1995, presidenttinä oli Jacques Chirac ja pääministerinä poikkeuksellisen rohkea Alain Juppé, joka ei Macronin tavoin välittänyt oman suosionsa laskusta.

Maa lamaantui täysin viikkokausiksi, ja kun bensanjakelu loppui, kaatui Juppén hallitus. Silloin Chirac julisti:

– Ranskaa ei voi uudistaa!

Eikä sitä kukaan ole sittemmin ennen Macronia koskaan yrittänytkään.

Macron sai tilaisuuden 

Miten Macron sitten onnistui hallitsemaan lähes rauhassa yli vuoden ja tekemään enemmän merkittäviä uudistuksia kuin hänen edeltäjänsä yhteensä?

Vähitellen valistuneimmat ranskalaiset alkoivat käsittää, että maan valtava valtionvelka ja kroonisesti korkea työttömyys ovat kestämättömiä valtiontalouden kannalta.

Brysselin vaatimuksille ei kukaan ole koskaan lotkauttanut korvaansa, mutta kun koko tuloverokertymä menee pelkästään valtionlainan korkojen maksamiseen, ei se kovin järkevältä enää kuulosta. Se, että edellinen tasapainoinen valtionbudjetti on Ranskassa tehty vuonna 1974, ei taas ole ketään hetkauttanut.

Nuori, energinen, karismaattinen ja tunnetusti "surdoué", superlahjakas, Macron osui siis rakoon, jossa hänelle oltiin valmiita antamaan tilaisuus osoittaa, pystyisikö hän todellakin tekemään jotakin tämän hitaasti kääntyvän jättialuksen, Francen, kurssin kääntämiseksi.

Ja kaikkien suureksi yllätykseksi Macron sai runnotuksi läpi sekä suuren määrän uudistuksia työlakiin että valtion rautateiden virtaviivaistamisen, molemmat möhkäleitä, joihin koskemiseen kukaan ei olisi koskaan uskonut.

Täytyy myös muistaa, että Ranskassa toinen entinen valtapuolue, Sosialistipuolue, ei ole vielä tänäkään päivänä tunnustanut markkinataloutta ja että kadulla aina riehuva kommunistinen ay- liike CGT tähtää peruskirjansa mukaan edelleen vallankumoukseen. Muiden Euroopan nokkamiesten tehtävä johtaa kansaansa on kaikista vaikeuksista huolimatta siis huomattavasti helpompaa kuin Ranskassa.

"Otetaan rikkailta!"

Globalisaatio alkaa järkyttää Euroopan muitakin kansoja ja raivata populismille tilaa kaikkialla, mutta Ranskassa vastustajien otteet ovat muita rajumpia, ja silmittömän väkivaltaisten ääriainesten, ns. ultrien, päämääränä on demokratian ja yhteiskunnan kaataminen.

Keltaliivit vaativat verotuksen huomattavaa alentamista ja osittaista poistamista, mutta silti samalla kaikkien etuuksien säilyttämistä tai lisäämistä. Ja ranskalaisten sosiaaliedut ovat kaikkea muuta kuin vähäisiä. Kun heiltä kysyy, mistä rahat tällaiseen yhtälöön, vastaus on aina yhtä vankkumaton:

– Otetaan rikkailta!

Tähän asti Macron oli saanut uudistuksensa läpi kuin ihmeen kaupalla, kun yleinen mielipide oli niissä pysynyt hänen takanaan. Mutta keltaliivien verokapina on toista maata; verokapinoinnilla on maassa vuosikymmenien perinteet, ja sen taakse lähtevät kaikki.

Poliittisesti kokematon Macron ajatteli väsyttävänsä keltaliivit samaan tapaan niin kuin alkuvuodesta rautatieläiset, eikä hän nähnyt eroa näiden välillä. Myöskään amatöörimäisesti toimineet pää- ja sisäministeri eivät ole auttaneet tilanteen ratkaisemisessa, päinvastoin.

Macronin omat, liian suorasanaiset töksäytykset, joilla hän sai äänensä kuuluviin vaalikampanjan aikana, ovat tasavallan presidentin lausumina nostattaneet vain ärtymistä ja antaneet hänestä ylimielisen kuvan täysin tarpeettomasti.

Hyvästi budjettikuri

Kun Macron viimein heräsi uuteen todellisuuteen, se oli jo myöhäistä. Hän on ensimmäinen presidentti, joka oli palannut budjettikuriin sitten 1974 ja saanut Ranskan puristetuksi euroalueen budjettiraamien sisälle.

Nyt hän joutui lupaamaan keltaliiveille kymmenen miljardin euron paketin heidän rauhoittamisekseen, eli hyvästi budjettikuri ja roskikseen kaikki Brysselin säännöt! Silti sekään ei näytä keltaliivien radikaaleimmalle porukalle riittävän.

Liikehdintä on toki huomattavasti hiipunut, jos vertaa tämän viidennen lauantain osallistujamäärää, 66 000 mielenosoittajaa, ensimmäiseen lauantaihin marraskuun 17. päivänä, jolloin mielenosoittajia oli liikkeellä 290 000. Pariisin 8000 keltaliiviä oli kutistunut 3000:een.

Joukkoja harvensivat Macronin julistamat myönnytykset, Strasbourgin joulutorin järkyttävä attentaatti, joulun lähestyminen sekä lämpötilojen laskeminen vihdoinkin alle nollan. Mutta kovin joukko on tuomassa telttoja ja joulukuusia valoineen liikenneympyröihin pysyäkseen niissä kuin tatti. Hankalinta on se, ettei netin kautta organisoidulla liikehdinnällä ole ketään sellaista johtohahmoa, joka saisi joukot pysähtymään ja neuvottelemaan.

Tällä hetkellä näyttää selvältä, että vaikka yhteiskuntarauha palaisikin Ranskaan, uudistusten tielle Macron ei pääse enää takaisin. Samalla häneltä meni myös mahdollisuudet johtaa eurooppalaista taistelua populismia vastaan ensi kevään EU-vaaleissa.

Merkelin heikennyttyä Macron on tullut ainoa uskottava ääni Euroopassa keskustelemassa Putinin, Trumpin ja muiden kanssa. Nyt, kun Macronin auktoriteetti on mennyt, ei jäljellä ole ketään vahvaa johtajaa.